sanaton sanoma

Vaikka kuinka ajattelisi, eräät asiat eivät vain muutu, muuttaa voi vain itseään. Muiden muuttaminen mieleisekseen on kuitenkin monille kuin kutsumus. Silti, pakolla saa vain pahaa aikaiseksi.

Tuo tuli mieleen, kun koirat haukkuivat toisiaan, kuului viereisen talon parvekkeelta: Vali-vali-vali... en edes ollut kuulevinani, sillä jos koirat haukkuvat, se on luonnollista. Mutta jos ihminen alkaa räksyttämään, se on luonnotonta! Kumpi on pahempi asia, haukkuva koira, vai haukkuva ihminen? No, en minäkään rakasta koiran räksytystä, mutta rakastaako kukaan räksyttävää ihmistä? Ehkä hän itse itseään rakastaa, ja sitä paitsi kyllä ulkona saa varmaan haukkua? Ainakaan ulkona haukkuminen ei osoita huonoa käyttäytymistä. Sen sijaan parvekkeelta kadulle huutelu osoittaa varsin moukkamaista käyttäytymistä, jollaisen voikin päästää, vaikka kiusallaan, menemään korvasta sisään, toisesta ulos. Oi miksi sinulla on niin suuret hauikset? Kysyi punahilkka sudelta. Susi vastasi: " Siksi, jotta minulla olisi varaa olla kovakorvainen, kun lampaat määkivät päälleni ". Varsinaisia lampaita ovatkin he, jotka uskaltavat kirjoittaa haukkumakirjeen nimettömänä ja tiputtaa sen postilaatikkoon! Sellaisiin kunnon mies ei korvaansa lopsauta, ja ainahan voin sanoa: En osaa lukea, tai sitten vain heittäydyn kuuroksi ja säästyn pahaltamieleltä jonka joku muu koettaa minulle itsestään siirtää.

Se on taolaisuutta, mutta se on myös maalaisjärkeä, ja elämäntaitoa, ja eihän jokaiseen huutoon tarvitse vastata, muuten joutuu vaikeuksiin ennen pitkää. Sekö olisi sitten hyväksi?

Onni on vanheta. Osaa siten jo suhtautua asioihin, ikäviinkin, rauhallisesti. Autaisko armiaskaan, jos vastaava olisi tapahtunut 20 vuotta sitten. Olisin kiivennyt huutelijan parvekkeelle ja kysynyt, haluatko oppia lentämään? Voin opettaa. Niin. Olin nuorena varsin kiivas, räväkkä ja kuten moni muukin nuori, valmiina sotaan vaikka nyt, tässä ja heti. Vanheneminen on tuonut rauhallisuutta, joka kai sitten on viisauttakin, ainakin sietokykyä se on lisännyt ja niinpä ikääntyminen palvelee ihmistä, vaikka muuta joku väittäisikin. Kukapa haluaisi tulla vanhaksi? En minä ainakaan, enkä siis tulekaan vanhaksi, mutta vanhenen, kuten jokainen muukin.

Vanheneminen muuttaa myös mieltymyksiä. Joskus hämmästele, kuinka joskus on tykännyt jostain silloin kauan sitten, kun nykyään ei löydä samasta mitään, joka mitenkään vetoaisi tai ilahduttaisi. Tai sitten käy juuri toisinpäin: Mitä aiemmin ei voinut sietääkään, siitä nyttemmin pitää, melkein jopa rakastaa. Musiikki on yksi tuollainen asia, monen muun ohessa.

Joskus nuorempana en voinut sietää kamarimusiikkia! Se kuulosti aivan älyttömän ärsyttävält ja usien sanoinkin, kuinka joku voi vihata musiikkia niin paljon, että laittaa samaan orkesteriin sellon, viulun ja pianon pimputtelun? En vieläkään rakasta kamarimusiikkia, mutta saatan kuunnella sitäkin, vaikka rock-ukko olen vielä tuhatsatakolmekymppisenäkin, jos elän niin kauan.

Musiikki on vain sellainen juttu, että sitä tulee kuunnella niin kauan, jotta oppii kuulemaan kauneutta siinä. Olipa musiikki-laji mikä hyvänsä, se avautuu ajan kanssa, ellei kerta kuulemalta kolahda. Jos aina vain havaitsee ärsyttäviä asioita asioissa, ei koskaan ehdi oppia mitään muuta, kuin ettei vain pidä. Kun malttaa antaa asialle tilaisuuden paljastaa mitä se pitääkään sisällään, alkaa ennen pitkää huomaamaan miellyttäviä asioita, vaikka siihen menisikin vuosia, mutta se vaatii kypsyyttä ihmiseltä! Kypsyyttä, etteä ei etsi ärsyttäviä asioita, tai bongaa niitä jotka ovat pielessä, vaan alkaa etsimään kauniita asioita asiasta, eli ei etsi virheitä ja vikoja, vaan kuulostelee ja katselee, mikä tässä on hyvää, sillä ei missään asiassa kaikki ole huonoa tai pahaa, jos ei myöskään kaunista ja upeaa.

Elämä muuttaa ja kasvattaa ihmisiä, ellei ikääntyminen sitä tee, mutta ikääntyminenhän on elämää, siis elämä kasvattaa ja muovaa ihmisiä, joskus aivan kuin ihminen muuttaa maisemaa.

Minä voisin vaihtaa maisemia, sillä haluaisin käydä Afrikassa, Alaskassa, Atmosfääreissä, sillä vaikka en matkustelusta juuri piittaa, en osaa muuttua sammaloituvaksi kiveksi, vaan vierin ihan mielelläni, paikasta paikkaan, kuten olen tehnyt tähänkin saakka. Pitäisi kai taas lähteä rekan ajoon, jotta levottomuus saisi rauhansa.

Huomenna menen taas kauneusleikkaukseen, eli parturiin. Vaikka se taas vesittää rasta-hiusten kasvatus suunnitelmani, kuten on käynyt jo niin monesti viime vuosien aikana. Aina ei todellakaan saa mitä haluaa, ja joskus itse estää asioiden toteutumisen, mutta voisiko siitäkään muita syytellä?