Rakastan tätä elämää.

Niin pienistä asioista olen nykyään onnellinen! Kirjoitin taas yhden näppäimistön piloille ja ostin uuden. olen iloinen uudesta näppäimistöstäni, se toimii just kuten pitääkin.

En muista enää, montako näppäimistöä olen kirjoittanut loppuunsa, mutta ainakin viisi niistä muistan. Kaikki näppäimistöt ovat olleet erilaisia ja eri merkkisiä. Pitäisi olla jonkinlainen kokemus jo, millainen on hyvä näppäimistö?

Hyvä näppäimistö on sellainen joka toimii. sama se on autojenkin kanssa. Lada on auto siinä kuin Ferrarikin, mutta jos auto on rikki, mitä merkitystä on sen merkillä tai mallilla, ellei sillä voi ajaa. Sama pätee ihmisiinkin, vaikka vertailu on arka asia, moni ei pidä siitä jos ihmisiä vertailee kuten tavaroita. Kaava silti on sama, kuinka partneri valitaan, eli kuinka hyvin hän sopii kanssakulkijaksi?

Jokainen nainen on prinsessa, josta saattaa tulla kuningatar, mutta väärin pideltynä saattaa hänestä tulla tyytymätön ja ole kenelläkään mukavaa. Jokaisessa miehessä on ainekset unelma prinssiksi, jos vain uinuva kukannuppu saa aueta loistoonsa.

Miten miehiä ja naisia tulee kohdella? Mistä minä tietäisin, tai tiedänhän minä! Ihmisiä tulee aina kohdella hyvin, itsestä aina ei niin väliä, kunhan muita kohtelee hyvin, ja eläimiäkin pitää kohdella hyvin, ja luontoakin. Muuten ei kunnian kukko laula eikä edes kiekaise, vaan onni karkaa kuin ei se koskaan olisi luona ollutkaan.

Voiko Onnen omistaa? Voi, voi sen yrittää omistaa, mutta se on yhtä vaikea kuin koittaisi Tuulen kahlita. Siitä on kyllä laulujakin jo tehty, tarvitsee vain kuulla ne laulut, siksi kuuntelen Tuulia, koska ne kertovat asioita joita ei silmillään näe, ei korvillaan kuule, ellei ole aikaa huomata niitä. Ihmisillä on vähän aikaa, liian vähän. Elämä on pitkä aika, joka päivä tai joka hetki voi oppia jotain uutta, rajattomasti. Se kuitenkin vaatii aikaa. Jokainen hetki sisältää mahdollisuuden, siksi kannattaa mieluummin elää kuin olla elämättä. Koskaan ei voi tietää, mikä hetki muuttaa koko elämän, tai maailman. Voi se hetki tuoda mukanaan ilon, tai surun. Hetkillä on sellainen taipumus, etteivät ne aina tuo iloa, mutta eivät kaikki hetket tuo suruakaan. Mieluummin uskon Hetkeen kuin ihmisten luomiin jumaliin. Kohtalon uskoinen ei ole, mutta olen alkanut aavistamaan, että Kohtalolla on sormensa pelissä siinä, mitä kenenkin osalle tulee. Kuka on Kohtalon antaja, tai määrääjä, Taivas sen yksin tietää. Jokin on, mutta se Jokin ei liene Sattuma. Sattumakin on, kyllä se jokainen tietää, on olemassa Kohtalo, Sattuma, ja on olemassa Jokin. Niitä jotkut nimeävät Jumalaksi, saatanaksi tai selittämättömäksi ja turha niitä on koettaakaan selittää, eivät ne muuksi muutu vaikka niitä koettaisi nimetä jotenkin, ne vain ovat ja toimivat oman luontonsa mukaisesti.

Joka koettaa Tuulen kesyttää... kohtaa suuria vaikeuksia, sillä ei Tuulta pulloon saata säilöä, vai voitko kertoa kuinka sen tekisit? Voitko näyttää kuinka sen teet?

Auton voi omistaa, näppäimistönkin voi omistaa, mutta Tuulta ei voi omistaa, eikä elämää, ei toista ihmistäkään. Autolla voi ajaa, näppäimistöllä voi kirjoittaa, Tuulta voi kuunnella, mutta elämä on lainaa vain... siitäkin on laulettu. Ihmisen omistaminen... miten ihmisen voisi omistaa? Jos ostat orjan, tai vaikka puolison saat, saatat alistaa ihmistä, mutta et omistaa. Omistaminen on eri asiaa kuin alistaminen. Jotkut ihmiset tarvitsevat johtajia, tai perheenpäätä, mutta on niitäkin, jotka ovat vapaiksi syntyneet.

Muistelen ihmisiä, joita olen kohdannut elämäni aikana, heitä on lukemattomat määrät, enemmän kuin tuhansia. Olen kuullut tuhansia elämäntarinoita ja nähnyt jokaisen kasvot. Toivon etten unohda koskaan ainoatakaan, tarinaa enkä kasvoja. Ihmisiä kuin muurahaisia, lauloi Lavi, tai ihmisä kuin pisaroita meressä, kertovat vanhat tekstit.

Tuhansia muistoja matkan varrelta, joka on ollut todella kirjavaa, enemmän kuin riemunkirjavaa kulkua, suruakin on se sisältänyt, tai pelkoa, mutta myös rohkeutta. Joskus vain muistelen asioita, tai ne palautuvat mieleeni, minulta lupaa kysymättä. Yleensä haluan muistaa ne hyvät asiat ja saan voimaa jaksaa, vaikka aina en haluaisikaan jaksaa enää. Joskus vain on motivoitava itseään, sillä aina löytyy syytä elää, jatkaa, olla olemassa. Pahoja tai huonoja, tai surullisia muistojakin muistelen lämmöllä, mutta en anna niiden pimentää tätä päivää. On kirjoitettu, virheistään ei pidä suuttua, vaan oppia. Oppi onkin ihmisen suurin Opettaja ja elämä on Opettaja ja Kouluttaja, joka tekee meistä jalokiviä. Rakastan vanhoja ihmisiä, sen tietää jo moni ennestään, he ovat olleet aikanaan nuoria ihmisiä. Rakastan myös nuoria ihmisiä, sillä he ovat aikanaan vanhoja ihmisiä, joita rakastan, elämänkasvattamia, kuten itsekin.

En silti vieläkään ymmärrä, kuinka joku voi kirjoittaa elämänkertansa eläessään? Kuinka voi kirjoittaa elämänkertansa kesken matkan! Ei sellaista voi tehdäkään, sillä eihän keskeneräinen tarina ole valmis, tai tarina on pelkkää satua, jos sen voi kirjoittaa ennalta. Luojana kyllä tiedän, kuinka sadut kirjoitetaan, alusta loppuun, mutta ne eivät olekaan elämäntarinoita, ei ainakaan omiani.

Muistan kuinka luin kerran kirjan nimeltään: Kuinka minusta tulee kirjailija. Kirjoittaja oli Mika Waltari. On ollut onni ja etuoikeus saada lukea teos, sillä eihän sitä enää löydä mistään, tai löytää kyllä, mutta ei yhtä herkästi kuin vaikkapa tämän päivän hesaria. Tunnustan, taas kerran. Teos piti lukea koska se kuului koulutyöhön, josta tuli kirjoittaa myös arvostelu ja aine. Luin muutamia sivuja alusta, lopusta, ja siitä väliltäkin. Kirjoitin sitten aineen viiden luetun sivun perusteella, arvosanat olivat kiitettävä ja sanalliset arvosanat suurenmoiset. Minua se hävetti, en ollut lukenut koko teosta, ja silti suitsutettiin ylistystä aivan kuin olisin itse Waltari, joka oli kirjan kirjoittanut, ja minä vain kirjoitin arvostelun tai esitelmän hänen teoksestaan.

Kuka minussa kirjoittaa? En vieläkään sitä tiedä. Se on arvoitus joka vaivaa, se on mysteeri, johon etsin vastausta. Siinä minun salaisuuteni! Kuka minä olen? Tai kuten moni ihminen on arvuutellut viime vuosina, kuka olin edellisessä elämässä? En tiedä, sillä en tiedä. Arvailemaan en ryhdy, koska mitä se hyödyttäisi? Ihmiset kai tykkäävät arvoituksista ja koettavat etsiä niihin vastauksia. ratkaistuaan arvoituksen he sitten menettävät kiinnostuksensa ja etsivät uusia arvoituksia ratkaistavikseen, unohtaen enstisen kiinnostuksensa kohteen ikuiseen pimeyteen, ja muistavat hänet sitten kun kuulevat hänen kuolleen. Sen jälkeen ihmiset joko unohtavat lopullisesti tai tekevät ikoneita " sankareistaan ".

Ainakaan Waltari en olisi ollut edellisessä elämässäni, eikä Waltari taida kirjoittaa kauttani, ennenmmin Saarikoski, sillä hänen elämäänsä tutustuttuani olen huomannut luonteissamme olleen jotain hyvin saman kaltaista paljonkin. Mitäkö? En kerro, en kerro, sillä en kerro, jotain salaisuuksia en kerro, en edes harvoille ja valituille, vaikka olen kertonutkin jo vuosia sitten että sisälläni on Kaipuu. Kaipuu hellitti pariksi vuodeksi, sitten se palasi, ei se minnekään ollutkaan kadonnut vaikka niin luulin iloissani. Kaipuu oli vain mennyt piiloon ja palasi takaisin. Nykyään sen seuraa kestän paljon paremmin kuin aiemmin, olen hyväksynyt sen. Kaipuun muotoili eräs veljeni sanoiksi, sielussain on kai puu. Kai puu, tai kaipuu, nimityksellä ei merkitystä, asia on sama. Samasta sisäisestä surusta " kärsi " Olavi Virta, Juice Leskinen, Pentti Saarikoski ja niin monella muullakin on se ollut seuralaisena sismmässään. Ennen luultiin, että se on vain taiteilijoiden tuskaa, kunnes tajuttiin että se koskettaa samalla tavalla myös ns. tavallisia ihmisiä. Se varmaan diagnoitaisiin masennukseksi, mutta silloin mennään vikaan. Ei masentunut ihminen ole iloinen kuin peipponen, joten kaipuu, sisäinen suru, tai miksi sitä sanotaankaan, ei ole sama kuin masennus. masennus on jotain aivan muuta, masennus vie terän, kaipuu ei vie mitään, vaan antaa luomisen lahjan, kuka sitä lahjaa mitenkin käyttää, se on yksilöllistä.

Kaipuu ei huku viinaan, vaan se kelluu pinnalla kuin korkki. Kaipuu ei katoa, vaikka naisen sylistä siihen lohtua hakisi, kuten Göstä Sundqvist lauloi ( unelmia ja toimistohommia ) eikä kaipuu kuole kuolettamalla, vaikka voi se joskus poistua, sen tiesi laulaa hän joka kirjoitti sanat lauluun Rosvo-Roope.

Hih, Casanovan jälkeläisenä Rasputinin hommia tehneenä olen kuin sirkuksen karuselli, täynnä ajatuksia, kuultuja tarinoita, loruja ja lauseita, pikkulintujen lailla pompin oksalta oksalle, laulan ja liverrän, koska se on osakseni laitettu, täytän elämäntehtävääni, vaikka itse halusin tehdä jotain muuta.

Nakupellen osa on aika huvittava, kunhan ensin oppii nauramaan itselleen ja kestämään muiden naurua. Eräs Eric ei ehtinyt oppimaan, enkä puhu Ontuvasta Eeriksonista. elämä on aina kasvunpaikka, kun ensin ehtii oppimaan, ettei tämä päivän suru kestä kuin iltaan, huomenna on aina päivä uus. Noin minäkin jaksan tästä päivästä huomiseen, sillä muistanvanhan sananlaskun: Kun Tiikeri laskeutuu vuorilta, koirat sitä haukkuvat ja siinähän nauravat, enhän minäkään elä ikuisesti. On myös sanonta, ei apinakaan muista ihmisten vaatteissa pitkää häntäänsä, ja aikamoinen apina olenkin, vaikka häntä on välillä pitkä, sitä heilutellaan joskus tarpeen mukaan, tai tarpeen poistamiseksi. Kaikille ei häntää sentään heilutella, jokin roti on oltava.

Jeesus taisi sanoa, kuka koputtaa sille avataan. Harvempi on enää uskaltautunut koputtelemaan, joten ei ole tarvinnut juuri avatakaan, tuumasi Pietari taivaanportin, sytytti uuden nortin ja arvaa jo ennalta sen sortin, mistä puute siitä ei aina ääneen puhuta, joten pelaan oikein tän kortin vaikka pelistä ei kyse olekaan.

Mielnkiintoista! Olin työssä aikanaan Suomen kuuluisimmalla ennustajalla, monen muunkin kumpulaisen muksun lailla. Lång oli hänen nimensä. Hän antoi aina uuden nimen jokaiselle apurilleen. Minut hän nimesi Pellavapääksi. Georg Ots laulaa hienosti: Pyöritä Pellavapäätä, häntä et omakses saa " vapaasti lainattuna. Niin, en minä kenellekään puolisoksi menekään, sillä rakastan vapauttani, kuten rakastan elämääni. Yöt ovat valkeat kuluvat kohta... niin hullu oli viime kesä, se kesä 2008, elämäni hulluin kesä. Ei minua ennen ole ohikulkijat pussanneet, eikä mustlaisneidotkaan perässäni aiemmin ole tulleet, vaikka on minua ennenkin haukuttu pihtailusta, viime kesänä tuli haukkua ihan uudelta suunnalta kuin koirakamuilta, jos sitten suosiokin oli suurta ja imartelevaa, vaikka en tehnyt mitään sen eteen. Hyvät muistot jäi viime kesältä, vaikka ainoa mikä todella oli menetys, oli hukkaamani koirankampa, jonka olin ostanut rekanajon aikoina Kempeleestä. Se oli hyvä kampa, enkä vastaavaa ole löytänyt mistään, vaikka uusiakin olen monia hankkinut.

Hyvä puutarhuri osaa kylvää oikeaan aikaan, oikeat siemenet, oikeaan paikkaan. En ole aina osannut kuopsutella oikeita puutarhoja, enkä kaikkia oikealla tavalla, sen myönnän, vaikka aina vika ei ollutkaan minussa. Huonoon maahan kun ei kannata kylvää yhtään mitään, eikä kaikkia maita kannata edes kyntää. Sopivaan maahan kannattaa kylvää, ja se tietenkin kynnetään huolella sitä ennen, vaikka useampaankin kertaan. Noin toimien saadaan sitten myös satoa, joka kypsyy aikanaan. Viljelijöitä jotkut vihaavat. Kateuttaan varmaan, mutta onpa kullankaivajallakin kadehtijansa, tuo on nähty.

Menin silti ja poltin kaiken pois. Poltin elämäntyöni, savuna ilmaan. Poltin taulut, tuhosin laulut, tuleen työnsin tekeleet, veistetyt ja valetut. En kadu. En kadu vaikka tein tehdyt tekemättömiksi, maineteot mitätöin, täydestä taioin tyhjää, tulee työnsin työni, menetin mieluusti menstykseni.

Se joka oli aikojen alkua ennen... se joka oli aikana ennenkuin jumalat heräsivät, kalevala syntyi, ennenkuin Väinämöinen Ainoa tavoitteli. Kaikkihan alkoi siitä, kun kerran oli aivan tylsää. Siihen se olisi jäänytkin, mutta sitten Taivasalla alkoi tapahtumaan. Tulikettu juoksi hangella. Sen häntä osui kinoksiin, joista syntyi valtavat kipinät. Kipinöistä syntyi valtavat lieskat, jotka kohosivat taivaalle, ja värjäsivät pian pilvet. Niitä kutsutaan nykyään revontuliksi. Revontulet ritisivät, kuten yhä niiden äänen saattaa kuulla, valaisivat ja myös herättivät Jumalat iki-unestaan.

Kun Jumalat oli herätetyt, ne alkoivat pian tyhjyyttä täyttääkseen luomaan jotain. Jokainen Jumala loi vuorollaan jotain, kunnes lähes kaikki oli luotu. Yksi oli luonut tyhjään maan, toinen sen päälle taivaan. Taivasalla oli syntynyt, sijaiten alla taivaan, päällä maan. Sen kunniaksi he järjestivät juhlat, joissa viini virtasi ja laulu soi. Lopulta Jumalat alkoivat vertailemaan luomisiaan, kuka oli luojana se kaikkein etevin ollut?

Maahan oli luotu eläimet, kasvit, vesi ja enkelit. Ihmistä ei oltu luotu lainkaan, koska kukaan Jumala ei sellaista ollut tullut aikaan saaneeksi. Sen sijaan aikansa juhlittuaan Jumalat panivat maate. yksi Jumala ei oikein meinannut saada nukutuksi, ja pyöri unettomana pilvellään, josta se sitten kyljelleen pyörähdettyään tipahtikin alas taivaista. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä maailmankirjat menivät sen jälkeen uusiksi.

Taivaista tipahtanut Jumala kun mätkähti turpeiseen maastoon, siitä seurasikin aikamoinen molskahdus. Enkeli, nimeltän Angesliqi, änkesi liki maahan pudonnutta Jumalaa. Enkeli siinä lausui näin: " Mikäs mörrimöykky sinä oikein olet? Peljästytit minut! " ja säikähtäin se enkeli suuren ilon ilmoitti: " Minulla on kolo tuossa kohdassa, jossa sinulla on tuollainen tappi! ".

Jumalat kun olivat poikia, enkelit tyttöjä, ja siitäpä sitten kehkeytyi melkoinen soppa, kun poika oli tajunnut olevansa paratiisissä, jossa oli vain tyttöjä. Kyllähän Jumala tiesi, ettei olisi saanut puuttua maailman asioihin, mutta kun enkeli pyysi sitä niin kauniisti avukseen maahan pudonneita omenoita poimimaan, ei Jumala voinut vastustaa tuollaista seireenin kutsua.

Angesliqi oli tullut uteliaaksi alastomasta totuudesta, ja mietti mielessään, miltähän se tuntuisi jos tuollaisen tapin laittaisi hänen koloonsa, sillä kolo oli tyhjä ja Angesliqi halusi täytää tyhjän kohtansa jollakin. Tappi tuntui sopivankokoiselta siihen virkaan. Niinpä hän pylly pystyssä maahan pudonneita omenoita poimiessaan sai Angesliqi ovelan ajatuksen, jospa änkeisi aivan liki, aivan kuin vahingossa, ja saisi tyhjän kohdan täytteeksi tapin.

Menninkäiseksi ristimänsä pudotuksestaan yhä pöllähtänyt jumalainen olento kulki enkelin takana kukkakoria sylissän pidellen, eikä äkännyt että enkeli oli pysähtynyt eteensä ja niinpä jumalinen käveli suoraan Angesliqia päin. Vahinko oli tapahtunut, tappi oli täyttänyt tyhjän kolon, siemenet lensivät siinä samassa kuten omenat Ängesliqin sylistä kedolle, ja niin sai alkunsa lause: " Olo on kuin omenalla ja siemenet sisällä! " Huudahti Angesliqi! Enkeli liki oli pyörtynyt onnesta, niin iloiseksi hän oli täyttynyt. Koska maailmassa kaikella on tarkoituksensa ja teoilla aina seurauksensa, syntyi tuosta jumalan ja enkelin kohtauksesta raskautta.

Enkeli ei millään kehdannut kertoa muille enkeleille mitä hänelle oli tapahtunut, se oli raskasta pitää sisällään siemeniä, jotka oli kavalalla suunnitelmalla sinne saadut. Enkeli salasi visusti koskaan nähneensäkään jumalia, mutta sitoksen seurauksena eräänä päivänä enkelin täyttyneestä tyhjästä kohdasta putkahti ulos olento, jollaista ei ennen ollut maailmassa nähty. IH!!! Min en... Huusi enkeli, kun se ponnisteli ja supisteli saadakseen syntyvän pois sisältään. Enkeli huusi niin kovaa, että taivasvalkeni. Enkelin katsennut lause olisi ollut kokonaisuudessaan: Ih. Min en jaksa enää pidätellä sitä sisälläni. Niin sai ihminen nimensä, sillä muut enkelit jotka olivat huudon kuulleet, olivat kuulleet vain Angesliqin huutavan: Ih- min en! Sitä he saapuivat katsomaan huudon seurauksena, ja hetikohta näkivätkin kummallisen olennon, jota ei aiemmin ollut kukaan alla taivaan, päällä maan nähneetkään.

Aiemmin taivaissa olleet jumalat olivat jo heränneet juhlinnan tuomasta tokkurastaan, ja huomannet yhden puuttuvan joukosta. Niinpä he olivat lähteneet etsiskelemään kadonnutta karitsaansa takaisin jumalaiseen laumaansa. Aikansa etsittyään, huomasivat ettei sitä kadonnutta löytynyt taivaista, joten sen on täytynyt jotenkin kulkeutua maahan saakka. Sinnepä nuo kolme muuta sitten olivatkin lähteneet kumppaniaan etsimään. Juuri ennen kuin Angesliqi oli lisääntynyt, oli etsintäpartio nähnyt taivaan valkenevan. " JEE " huusi eräs etsijöistä! Aivan kuin suuri tähti olisi syttynyt, tuumasi toinen etsijä. Kolmas oli vain nauranut ja jähmettynyt aloilleen näkemäänsä katsomaan.
Samaan aikaan kuului syntymän tuloksen nähneen enkelin suusta huuto: Sus siunakkoot meitä! paikalle sitten samassa osuivat nuo kolme jumalaista taivaasta, sekä hetki jo aiemmin paikalle tulleet enkelit. Kaikki he olivat saman härkienaitan suojiin löytäneet, jonne Ankesliqi oli hätäpäissään paennut synnyttämään kielletyn hedelmän tulosta.

Alkoi taistelu siitä, mikä tuotokselle nimeksi? Jumalat sanoivat että jee on hyvä nimi, sillä he pitivät näkemästään. Enkelit vaativat että sus olisi hyvä nimi, sillä vaikka he rakastivat poloista syntynyttä, ei se oikein kaunis ollut kuin enkelit ovat, susikappaleeksi sen mieltivät, joten heistä se oli sus.

Aikansa vängättyään eräs jumala lausui näin: Koska emme pääse yhteisymmärrykseen, tehdään kompromissi, olkoot jee-sus. Tähän he kaikki olivat tyytyväiset ja niinpä uusi maanpäällinen olento oli saanut sekä nimensä, että lajimääritelmänsä, olkoot siis jee-sus, ih-min en, jumalten ja enkelten lempilapsi, rakkauden hedelmä ja koska häntä ei oltu luotu maan päälle, jumalat halusivat että jee-sus tulisi heidän mukaansa kotiin, taivaaseen. Näin se sitten kävikin, jee-sus palasi sinne mistä oli tullut, uskokaa se ystävät ja myös hullut, pikkulintukin sen tietää laulaa, jumala senkin on luonut, tänne seurakses tuonut, mitään en juonut, tarinoita kyllä luonut, mutta kuolen pian pois kyllä, inkkaritakki on mulla silloin yllä. Siihen asti lauluni soi, ei kai mitään muutakaan täällä tehdä voi.

Niin luotiin alulle Taivasalla. Myös annettiin alku ihmiselle, nimettiin vapahtaja ja ilman pilkkaa, silkkaan luomista, ilma pahanmielen tuomista, odottelen huomista, joka ei toivottavasti tule vielä pitkään aikaan, tarinoissa on kummaa taikaa.

Ka. Vale ei totta liene, mut ei se omaa uskoas viene? Yhtä oomme kaikki, niin Olga kuin Maikki. Vain kerran oomme täällä, olkoon onni meidän päällä: Jotta saamme iltaisin ilon maate pannessamme, samaa unta katsoessamme, eri painajaiset näämme, milloin kääntyy päämme, huomaamaan , me olemme yksi, one love.