Minä Minä

Minä olen elämässä kasvanut. Oikeastaan olen elämälle kaikesta kiitollinen, sillä sukuni ainoa ja viimeinen vaikka olen, en ole katkera enkä lainkaan pettynyt siihen, ettei kaikki mennyt kuten nuorempana toivoinkin.

Elämä on minut kasvattanut, kouluttanut ja tehnyt sellaiseksi kuin olen. Olen kyllä muuttunut, aika paljon vuosien saatossa, mutta se kuuluu asiaan, että ihminen muuttuu, kasvaa, jalostuu.

Sitähän ei koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Kaikkea oikeastaan on jo ollut, monenlaisia asioita on elämässäni käynyt, jotkut asiat ovat viipyneet pidempään, jotkut olleet lyhyemmän aikaa. Jotain on kyllä jäänyt pysyvästikin, nimittäin muistot ja henkinen pääoma, ne eivät ole mihinkään kadonneet. Hämmästelen itsekin, kuinka yhä muistan kaiken, enkä ole unohtanut lapsuuttani, en nuoruuttani, en iloja enkä surujakaan, vaikka en elä muistoissani, en suruissa nyt varsinkaan, silti muistan kaiken elämästäni, kuin se olisi vasta eilen tapahtunut. Siitä on apua, sillä sen kautta on helpompi ymmärtää eri ikäisten ihmisten mielipiteitä ja toimia, vaikka ne eivät aina sellaisia olisikaan, joita itse oikeina pitäisin. On merkittävää ymmärtää asioita, mutta se ei ole sama kuin hyväksyä asioita. Ei kaikkea voi ymmärtääkään, mutta kaikkea voi yrittää ymmärtää, edes yrittää.

Kaiken koettuani ja kaiken nähtyäni eräänä vuonna huomasin, odotan enää vain. Olin huomaamattani joutunut tilaan, jossa kaikki oli saatu ja oli saapunut tyhjyys. Tyhjyys on tila, jossa ihminen on ennen syntymäänsä, tai ennen kuolemaansa. Uudelleen en voisi syntyä, koska olen jo täällä, enkä ole vielä valmis kuolemaankaan, koska olen vielä nuori ja sisälläni asuu elämänkipinä, hyvin vahvana. Kaksi vuotta jaksoin pohtia, mikä on nyt elämäntarkoitus? Pian kaksi vuotta sitten sen jo keksin, että kun kaikki on koettu ja nähty, ei veiviä tule silti kaivoon heittää, vaan tulee alkaa elämään. Nimittäin on hyvin paljon helpompaa elää silloin, kun on jo elämän karaisema, ei ole enää sinisilmäinen ja mitään maailmaa mullistavaa ei tarvitse tavoittaa, vaan voi tyytyä elämään hetki kerrallaan, ilman että koko ajan pitää kontata, tai tippua puusta, tai hakata päätään seiniin. Mestari ei kai kukaan ole, mutta lähes sellaiseksi voi tulla, elämän kasvattamana.

Sodat on sodittu, enää ei tarvitse edes taistella, ei kilpailla kenenkään eikä minkään kanssa. Se ei ole vähään tyytymistä, vaan todellisuuden hyväksymistä. Joillekin vain on kohtaloksi luotu osa, jossa heillä on paljon rahaa, halusivatpa sitä tai eivät. Joillakin on vähän rahaa, halusivatpa he sitä tai eivät. Sitä en tiedä, kuka kohtalon ihmisille määrää, eikä minun sitä tarvitsekaan tietää. Omaan kohtaloonsa voi silti vaikuttaa, suurestikin, kunhan vain hyväksyy sen, ettei aina ihmeitä tapahdu, vaikka niitä joskus tapahtuukin.

Minä, entinen tuuliviiri, ylipuhelias elohopea, olen muuttunut. Vuosia sitten minusta tuli tuulien kuuntelija, sivusta seuraaja, yksinään pakertaja. Sitten sekin jakso meni ohi, kuten on mennyt monet muutkin jaksot ja ajat ohitse aikanaan. Nyttemmin enää puhun vähemmän, mutta enemmän kuin erakoitumis aikana. Suunnittelen vähemmän kuin luomiskautena, mutta teen enemmän kuin vuosiin, vaikka teen asioita hyvin vähän ja verkkaisaan, jos tekemisiäni vertaa nuoruuteni minuun. Energia ei enää räisky, mutta ei se mihinkään loppunut ole, virtaa riittää yhä, suuriinkin tekoihin.

Ihmisen on hyvä voittaa itsensä, muiden voittaminen ei ole lainkaan tärkeää. Oikeastaan monesti muiden voittaminen on vahingollista. Osaan helposti perustella tuon väittämän, mutta en nyt viitsi kirjoittaa siitä, sillä olen muuttunut, kirjoitan huomattavan paljon vähemmän nykyään, kuin vaikka vielä puoli vuotta sitten.

Viisastenkiven löytyminen avasi monta porttia ja ovea, joita ennen en tiennyt olevan olemassakaan. Sen sijaan että huutaisin maailmaan, löysin viisastenkiven, olen hiljaa asiasta, vaikka en salaa tuota arvokkainta aarretta jonka elämä antoi.

Joku päivä taidan vielä lähteä luostariin, tai vetäydyn vuorille, kuten Musashi aikanaan. Taistelut on taisteltu, sotaa ei ollutkaan, minä minä muutuin pieneksi huomasin todeksi monta vanhaa viisautta matkani aikana... sato kypsyy ajallaan, viikate teroitetaan hiomakivellä, mutta ihminen karaistuu elämässä.

Minulla on monta syytä rakastaa elämää, kuunnella tuulia, ja kuunnella musiikkia. Oikeastaan olen onnellinen siitä, ettei kukaan rakasta minua, eikä kukaan edes oikeastaan tiedä että olen olemassakaan. Olen tarpeeton, ja saan siten olla rauhassa. Tai, koirat kyllä rakastavat, ja ne tarvitsevat minua, mutta nehän ovatkin laumani ja perheeni, luontevasti olemme poikajoukkue.