Herra taiteilija panee.

herra taiteilija näyttää heräilevän pikku hiljaa talviunestaan, joka kesti kyllä kauemmin kuin talvi, jota ei koskaan tullutkaan.

Minua tympii, että talvi on jo ohi, rakastan talvea, mutta ei se mitään, rakastan kevättäkin, vielä talvea enemmän! Koska olen sosiaalisella tuulella, kirjoitan sitten sosiaalisuuttani, vaikka päätin jo etten enää ikinä kirjoittaisi omalla pärställäni yhtään mitään julkipannen. Panen sitten julki, koska sitä on pyydetty viime aikoina, vaikka se osoittaa että minulla on vamma päässä.

Kukaan järkevä ihminen ei panisi julki itsestään yhtään mitään, koska pian voi varikset olla nokkimassa kuin kukkoina tunkiolla sitä minkä joku toinen uskaltaa esiin panna. No, minua on pantu, milloin pahalla, milloin hyvällä, jo niin kauan enää pelkää tulla panneeksi julki.

Tänään menin ostamaan KippariKvartetin -levyä, jonka johdosta tapasin ihanaisia naisia, joita voin rakastaa katseella tuntematta syyllisyyttä, sillä silmäniloja ei tarvitse kuljettaa kotiinsa, vaan voi rakastaa silmäillen, vailla sen enempää. Ainakaan ei tarvitse panna, vaikka panee julki sen minkä sydämestään tuntee. Poikamiehen elämän parhaita hetkiä ovat ne, kun saa istua nuotiolla, tuijotella tuleen ja ajatella niitä näitä tai noita. Noitia en kyllä ajattele mielelläni, mutta joskus sellaisiinkin törmäilee. Pakko myöntää, noitia on, vaikka niihin ei uskoisikaan.

Tänään en tavannut noitia, vaan tapasin Päivänsäteekseni ristimäni huoltoaseman myyjättären, jopa kahdesti. Neitonen hurmaava täyttää pian 19 vuotta, ja mainitsi jotta kahdenkympin kriisi pukkaa päälle. Minua nauratti, onko kukaan koskaan kuullut kahdenkympin kriisistä??? Ihanna ihminen, voisi olla ikänsä puolesta lapseni, mutta ei sen enempää lapseni kuin sydänkäpysenikään, mutta mukava neitonen, jonka näkemisestä aina tulee hyvämieli, siis Päivänsäteeni ja mukava nuori neitonen.

Tapasinpa myös maailmankauneimman Virolaisen Tarjoustalon myyjättären, jonka luulin olevan kotimaista alkuperää, mutta kun katselin tarkemmin, alkoi huomaamaan, varmaankaan ei Suomalainen. Kun kuulin aksentin, oli pakko kysyä: Kaunis nainen, oletteko Virolainen? Vastasi sanoen olevansa, ja pakko myöntää, silmäni varman kirkastuivat häntä katsellessaan, sillä hän meni hiukan hämilleen vastattuaan. Kauniita naisia on aina ilo katsella ja mitä vanhemmaksi itse käy, sen enemmän näkemistään ilahtuu, ja alan muistamaan mitä Junnu lauloi! Elämää ja erotiikkaa!!! Jolla ryppy otsassa on, siltä varmaan on unohtunut, elämästä tulee nauttia kybällä. Vaikka kaikkea ei saa minkä haluaa, jokaista ei voi eikä pidäkään koskettaa, ympärilleen katsella kuitenkin pitää muistaa, siitä saa monia iloja joita kotiin ei tarvitse ( onneksi ei ) maailmalta kuljettaa.

Kummasti sitten kävi. Kun ensin kävelimme Itä-Hakkilaan kauppaan hakemaan kahvipaketin, toin ostoksen ja koirulat kotiin. Lähdin sen jälkeen muina miehinä ( siis siviilivaatteissa ) kohti Porttipuistoa ostamaan KippariKvartetin musiikkia. KippariKvartetti on aivan ainutlaatuinen yhtye jopa Suomessa! Jokainen solisti on laulaja, joista kuka tahansa osaa laulaa sujuvasti taustoja, tai yllättäen astua esiin laulamaan kuin pääsolistina, artisteja aivan arvokkaita. MIKSI tuollaista musiikkia ei enää tehdä? Kuka osaa vastata??? Suomi tarvitsee iloisaa musiikkia, vaikka vanhaa hyvää musiikkia ei tietenkään saa jättää unholaan.

Muina miehinä olin suunnitellut, että hyppään seuraavaan bussiin. Kyllä niin moni tuntee minut jo ennestään, että pääsen kyllä ilmaiseksi kyydillä, mutta jostain syystä unohdin aikoneeni mennä bussilla, joten kävelin. Kävellessäni mietin noita naisia, ihanaisia, kuinka tärkeää onkaan ymmärtää ettei ketään voisi saada eikä omistaa varsinkaan, mutta kuinka suuren ilon he tuottavatkaan kulkurin sydämeen. kaupasta ei löytynyt Kipparikvartetin levyjä! Minun tuuriani. Löysin sentään Juha vainion levyn ja Juice Leskisen levyn, jotka ostin. Olisin ostanut kuyllä Maaritin levyn ( Hurmerinta ) jos olisi ollut tarjolla, mutta ohitin Tapio Rautavaaran levyn, vaikka Rautavaaran lauluja laulan ihan mielelläni, noita on jo aika paljon ennestään. Perikuntien tukeminen on aina vähän arveluttavaa, mutta elossa olevaa artistia tukee mielellään, ja niinpä törsäilen yhä rahaa äänitteisiin, vaikka ilmaiseksikin voisi tuubista kuunnella. perikunnista vain Vilperin Perikunta on sellainen, jota tuen mieluusti, enkä lainaa kirjastosta vaan ostelen, sillä heidän tuotantonsa on iloksi musiikin suurkuluttajan korville. No, rakastan minä Turkuakin, vaikka rakastan montaa muutakin kaupunkia ja kylää. Turkulaiset tykkäävät vilperin Perikunnasta, ja onhan tuo Ressu Redfordkin Turussa tutumpi, kuin Helsingissä. Ihmetyttää miksi noin? Kyllä Vilperin Perikunta laulaa kielellä, joka osataan Pääkaupunkiseudullakin, Suomeksi. Ressun tapasin joskus ohimennen, Turussa, vaikka se ei ollut silloin kun asuin siellä, vaan jollain muulla reissullain. Hyvä laulamaan on hän.

Tuhertelin kyyneleitä, sillä muistin yht´äkkiä monia jo kuolleita laulajia, joita olin tavannut eläessäni kirjavan kulkuni matkan varrella. Kaupassa minun itsevän nähneet kai ajattelivat, tuossa on joku hullu avohoitopotilas, sillä kyyneleet vain valuivat, vaikka en itsenyt, eihän tosi mies, Suomalainen viikinki itse, eikä pikkulinnut osaa itkeäkään, kunhan vain visertelevät.

Sitten minut valtasi ilo. Vaikka huomasin ettei Suomessa kukaan taida muistaa sellaista yhtyettä kuin Machu Picchu. Suomalaistunut, vai Suomen Perulainen, tai Perun Suomalainen kokoonpano. heidän soitantoaan sain kuunnella Kotkan meripäivillä kauan sitten. Mielessä alkoi nimittäin soimaan Nin kaunis on maa! Nimenomaan nin kaunis on, eikä niin kaunis on maa. Olen nielaissut jukeboxin.

Takaisinkaan kaupasta en tullut bussin kydillä, vaan kävelin. Huomasin minua katseltavan. Ensin katselivat muutamat maahanmuuttajat bussipysäkillä, kun kävelin pysäkin ohitse, varmaan moni ollut kydissäni joskus. Kävelin oikopolkua, suoran lumihangen yli, eihän lunta ole muutenkaan enää edes nilkkoihin saakka, kevät on jo pitkällä. Kuinka joskus silloin nuorempana tuli käveltyä Lapissa lumihangessa metsurikoulun aikaan kaadettavan puun luokse, lunta oli puoli reiteen, joskus jopa kainaloita myöten, kun ojaan tai kuoppaan asteli, joka vaani nuorta etelämpoikaa lumihankeen verhoutuneena. Noina aikoina en vielä tajunnut naisista yhtään mitään, vaikka olin monia nähnytkin, lumihankia, ja naisiakin. Kävelin kotiin ja yht´äkkiä mielesä kävi ajatus, olen varmaan ostanut joskus jo KippariKvartetin levyn! Sitten ajatukseni keskeytti huuto: Missä sun koirat? Koirat on kotivahteina, vastasin takaisin. Huoletuneen näköinen nainen oli koiransa kanssa kävelyllä ja uteliaana, kuinka kävelen yksinäni. Sen jälkeen aloin muistelemaan, mikä ihmeen kappale on se, jossa KippariKvarteti esiintyy? Jokin marssi se on, mutta kun muistanut mikä. Viheltelin kappaletta kaks kisälliä... jonka kuulivat näköjään muutkin, sillä vanhempi suksiaan olalla kuljettanut pariskunta kääntyi katsomaan... ei kulkenut vihellellen kaksi kisälliä, vaan yksi poikanen muistoissaan, joka myös ryhtyi itsekseen laulamaan... ja samassa muistinkin sen kadonneen biisin, sehän on: vanhat toverit. Juuri sellaista on Kipparikvartetin musiikki!
Mitä upeinta lauluiloittelua ja huumorilla sopivasti höystettynä, ilman että ketään pantaisiin pahalla. Tuollaista musiikkia maailama tarvitsee, minä tiedän sen, eikä vastalauseita oteta koskaan käsiteltäviksi, ugh, olen puhunut asiaa.

Voi kuunelkaa ihmiset kuinka kauniisti KippariKvartetti esittää vanhat toverit, kukaan ei pane paremmaksi, vaikka olisi kuinka kultakurkku! Vaikka veljiäni ovat Bob Marley ja Dalai Lama, niin suosikki yhtyeideni ykkönen on KippariKvartetti, vaikka monia muitakin hyviä on, en sitä edes koeta kieltää.

Sitten minun rallattelut keskeytti toinenkin huutelu. Missä sinun koirat? Huuteli Venäläinen nainen, kissaa ulkoiluttava njaapurini. Jolle huusin takaisin, koirat on kotona. Josta kuului varsin Venäläinen vastaus: Ahaaaa. Jokainen joka Venäläisiä tietää, Venäjänä ahaa ja Suomen ahaa omat täysin eri merkityksellisiä ja ne lausutaankin eritavalla, Venäjänkilelen ahaa on kuin Suomen no niinpä tietenkin, vaikka Suomen ahaa onkin kuin ai jaa, siis melkein kuin oho tai niinkö? Siis kuten well. Harvinaista kyllä, sillä harvempi kissa-ihminen kyselee huolestuneena, missä koirat, tai onko koirat OK?

Minä vain pidän ihmisistä, varsinkin mukavista ihmisistä, ja yksinäisestä sudesta tuntuu mukavalle, että vaikka minua ei kukaan kaipaakaan, kuitenkin joku välittää jos ninua ei näy, tai jos minua näkyy mutta koirat ovat poissa näkyvistä, aletan heti kyselemään, onko jotain tapahtunut,m missä sun lapset? Niin, poikaseni ovat onneksi olemassa ja turvassa, ja nyt tuossa kädenulottuvilla, meillä on kaikki niin hyvin ja olen onnellinen niin monesta asiasta.

Oikeastaan minua vituttaa, sillä en ole huonolla tuulella. Huonolla tuulella kun olen, se aina on tiennyt luomiskauden heräämistä. Nyt ei vituta, joten uutta luomiskautta ei ole tulossa vaan mennään vanhoilla eväillä. Se se on vittumaista, sillä ellei taiteilija kykene luomaan uutta, on taiteilija pian viraton luomaan mitään uutta. Taiteilijan parhain ominaisuus ei ole tuottavuus, vaan uusiutumiskyky. Jos ei uusitua osaa, on kuin perhonen joka luo saman nahkansa aina uudelleen ja uudelleen, se on paha asia, sillä se on merkki pysähtyneisyydestä, ja elämässä tulee mennä eteenpäin, askel askeleelta, vaikka välillä voihin juosta, joskus joutuu konttaamaan, pysähtyä ei silti passaa.

Kuuntelen esi-isiemme sanomia musiikin kautta, ja huomaamme taas: Istanbul, Konstantinopoli, nimet muuttuu vain, mutta niillä peitetään, mikään ei muutu lain, ihminen säilyy entisellään. Huomaatteko tet, lauluissa on paljon elämänviisuksia, naamioituna musiikiksi, suuria elämänviisauksia, meidän kaikkien viisastenkiviä ja suoranaisia jalokiviä. Kaiken viisauden ei tarvitse olla runoissa tai filosofioissa, van monet viisaudet tuo jokaiselle kuultavaksi musiikki. Musiikki on paljon parempi elämäntoveri kuin huono puoliso.

Tarvitseeko arvatakaan, kumman valitsin? Tuumaa sukupuoleton olento, jolla munat on vain kusemista varten, mutta kaiken pantuaan panee maate, päivän päätökseksi. Vailla sen enempää seksiä, muuta en taida keksiä. Yöpuulle pannessain panen kuitenkin tähän pari sanaa: Oli hyvä päivä elää, olen onnellinen ihminen enkä vaihtais tätäkään päivää pois, vaik Luoja mun uudelleen lois.
Onneksi meillä oli Repe Helismaa ja Juice, Veikko Lavin, Vainion aivan mainion lisäksi myös KippariKvartetti ja Kalevala, runonmitta juuri, sopiva eikä liian suuri, siitä irtoo ilon juuri.

Kuinka vaikeaa on kirjoittaa ralliin sanat? Näin vaikeeta: Tapasin erään Annen, johon tutustuin pannen, päällä laivan kannen. Siitä suuttui Janne, jolla kiristyi päässä vanne, sitä seurasi oikeuteen kanne, kun heilui liikaa lanne. Panemista on mahdoton estää, kaikkea ei tahdo hermo kestää. Maailma on jo valmista kauraa, voiko siis polo muuta tehdä kuin iloita ja nauraa. Mukailee vain Veikko Salmista, mitään ei myönnä tai keillä, menee vain riemu miellä, kulkuaan elontiellä. Lopulta ollaan perillä siellä, jossa ei tarvitse suruja niellä, ei leipää tartte ansaita tuskalla ja hiellä, tie sinne ei ole valettu piellä, kun pysyy kultaisella keskitiellä.

Aamenta. Hymyilkää toisillenne, vaik´ mä en aina sitä muistais tehdä.