Mielettömyys

Mielettömyys on siinä, että vaikka menee askel kerrallaan eteenpäin, elämän kehitys on kuin siniaalto. Joka menee ylös, tulee myös alas ( taas vanha itämainen sananlasku ).

Vaikka lyhyellä aikavälillä katsoo ihmisten luomaa maailmaa, näyttää että kaikki on mennyt eteenpäin ja kehitys on joskus huimaavan tuntuinen. Viimeksi kuluneet sata vuotta vaikka... kukapa olisi uskonutkaan? Mutta kun katsoo ihmiskunnan kehitystä vaikkapa 10 000 vuoden jaksoissa, huomaa kyllä, kehitys on kasvanut, sitten on tullut tuho ja lähes kaikki on romuttunut. Sama on toistunut useita kertoja, mutta aina samoin kuin siniaallon kuvaamana. Milloin tulee seuraava tuho? Milloin loppuu nykyiset sivilisaatiot nykyisessä muodossaan? Toivottavasti sellaista ei enää tue, että toivottavasti ihmiskunta oliis jo oppinut.
Ei ole oppinut ei, mielettömyydet lisääntyvät, vaikka kuinka sitä toivoisi ettei niin käy.

Hyvän ja pahan vuorottelu on luonnollista, sillä se noudattaa samaa kaavaa kuin syntyminen-kuoleminen, ilo-suru, päivä-yö, valoisa-pimeä, kesä-talvi, täyttyminen-tyhjeneminen, nousu-lasku, kehitys-taantuma, yin-yang...

Samalla kuin muistaa olleita ja menneitä kulttuureita ja sivilisaatioita, tulee samalla mieleen, kuinka pitkällä ihmiskunta olisikaan, ellei kukaan koskaan olisi tuhonnut mitään, ei sotkenut mitään, ei sotinut koskaan... Ties kuinka pitkällä maailmamme olisi! Hyvin luhyellä aikavälillä katsottuna näyttääkin, että maailma polkee paikoillaan, ei ole kehitystä, ei muuttumista, mutta se on varhakuvitelmaa. Planeetta jolla elämme, on jatkuvassa muutoksessa, samoin on se avaruus jossa planeettamme on... jatkuvassa muutoksessa. Jatkuva Muutos koskee kaikkea, elöllista kuin elotonta. Onko elötonta olemassakaan? Ei ole, sillä kaikki muuttuu, mikä nopeammin, mikä hitaammin. Jopa jumaliksi kutsutut muuttuvat... sillä ne unohtuvat samalla kun kato käy, ja kun ihmiskunta nousee uudelleen, synnyttävät he uudet jumalat, joihin sitten uskotaan tai ei, kunnes taas kukoistuksen jälkeen tulee vastaheilahdus ja kaikki särkyy, sitten taas alkaa alusta, tai toivotaan niin, että tulee alkamaan taas alusta.

Pohdin muinaisen Egyptin sivilisaatiota ja muistelen monia niitä, joista olen kuullut, joista on kerrottu olleen kauan sitten. Yhä viehättää etsiä Atlantis:ta, haaveilla El Dorado:sta, sukeltaa ajatuksissaan menneeseen aikaan, tai edes sukeltaa merten salaisuuksia katsomaan, vaikka ei sieltäkään totuuden totuutta löytyisi, mutta tärkeämpää onkin etsiminen kuin löytäminen.

Ihmettelen joskus sitä, miksi jotkut ihmiset haluavat särkeä, tuhota, tappaa. Kun toiset, kaltaiseni, haluavat rakentaa, kasvattaa, pitää yllä elämää ja suoda sen mahdollisuuden muillekin. En ole löytänyt muuta selitystä, kuin sen vanhan totuuden: Jokaisella voimalla on vastavoimansa, asioilla on aina kaksi puoltaan, yin ja yang... Sen symboolin kuvaaman löytää kaikesta. Se jaksaa aina hämmästyttää, kuinka viisaita olivat he tai hän, joka aikanaan keksi tuon maailmassa vaikuttavan kuvaajan!

Kun ajattelee raamattua, joka on enimmillään 2000 vuotta " vanha ", eli melko uusi teos. Itämaiset kirjoitukset ovat 4000 vuotta sitten kirjoitetut, näin sanotaan olevan. Koska oikeastaan nuo vanhat viisaudet ovat syntyneetkään? Jos ne vasta 4000 vuotta sitten on ylös kirjoitetut, kuinka kauan ne ovat ennen kirjoittamistaan kulkeutuneet suullisina ihmiseltä toiselle? Ehkä 5000 vuoota? Ehkä8000 vuotta? Kukaan ei tiedä, tai ehkä tietää, tai on ainakin tietävinään.

Taolaisiakin sanotaan näköjään uus uskonnollisiksi... sanojia ovat usein kristityt. Voi oikeastaan vain kysyä, ketkä niitä uus uskovia ovat, elleivät juuri vaikkapa kristityt, sillä kristinusko on syntynyt paljon myöhemmin kuin monet vanhemmat uskonnot. pakanoiksi leimataan kaikki, jotka eivät usko vaikkapa kristin uskon oppien mukaan, tai haukutaanko heitä sitten vääräuskoisiksi, tai milloin mitenkin. keskitien kulkijana on helpompaa, sillä on vapaa, koska on vapaa myös uskonnoista. Uskonnoista vapaa ei tarkoita samaa kuin ateisti, sillä keskitien kulkijana voi uskoa johonkin korkeampaan voimaan, vaikka ei kallistu mitenkään minkään uskonlahkon suuntaankaan, vaan pysyy sellaisista irti. Voi kai taolaisuus olla uskontoakin, mutta ennen kaikkea sen miellän maailmankatsomukseksi, eikä sillä ole sen enempää erityistä jumalaa eikä se siten ole uskontokaan.

No, uskon minä johonkin, uskon hyvään, sillä paha saa aina palkkansa, niin hyväkin saa palkkansa. Ei pahuus hyvyyttä kumoa. Sillä samalla selittyy maailman sivilisaatioiden nousut ja tuhot, mikä menee ylös, tulee aikanaan alas, kehitys on jatkuvaa niin kauan kun on elämää, siksi elämän vaaliminen ja suojeleminen on merkittävämpää ja tärkeämpää kuin tuhoaminen. Jos kaikki tuhotaan, elämä lakkaa eikä sen jälkeen ole enää yin-yang symboolin kiertokulkua ja tasapainottelua, jos siitä toinen vastavoima poistetaan. Jotta vastavoima on olemassa, sillä täytyy olla vastavoimansa, muuten on vain yksi voima... ja se olisi mieletöntä, koska se olisi mahdottomuus. Ei elämää saata esiintyä siellä, jossa on vain joko tai. Elämä vaatii molemmat voimat, eli kaksi voimaa, jotka muodostavat yhden voiman, jonka tasapainottelu synyttää vuorovaihtelut, voimat jotka maailmankaikkeudessa vallitsevat.

Pienimmästä suurimpaan, alkeishiukkastakin pienimmästä maailmankaikkeuteen, kaikki on jatkuvan muutoksen tilassa, aivan kaikki. Se on mieletöntä, mutta se on myös mielekästä, mutta ainakin se on mielenkiintoista seurata kulun kulkua, vaikka mihinkään ei puuttuisikaan, katselee vain sivustaseuraajana ja antaa muiden hämmentää soppaa.

Yleistä musiikista ja taiteesta:

Jokainen osaa piirtää, jokainen myös osaa laulaa.

Joka osaa kirjoittaa, osaa piirtää, sillä kirjaimethan ovat kynällä piirrettyjä kuvia, vaikka ne piirrosmerkeiksi tai kirjaimiksi mielletään: Kynällä kirjoittaminen on piirtämistä! saako käsialasta selvää, se on jo eri juttua, kukapa kaikkea taidettakaan ymmärtäisi?

Laulaminen ja soittaminen on samaa kaavaa noudattavaa: Jokainen joka osaa puhua, osaa laulaa. Ei kaikki laulaminen vaadi kultakurkkua, eikä kaikki laulajat kultakurkkuja olekaan... kuka välittää? Jos laulamaan haluaa alkaa, käy se helposti jos rohkeutta ja kiinnostusta riittää.

Kuinka tulla laulajaksi? Ensin pitää laulaa kaikenlaisia lauluja, jotta huomaa mitkä laulut ovat itseä lähellä. Sitten tulee hyväksyä, ettei oma ääni ei välttämättä sovi kaikenlaisiin lauluihin, ei edes niihin joita haluaisi laulaa. Omaa ääntä parhaiten vastaavat sävel-lajit ja laulut löytyvät laulamalla kaikenlaista. Voi vaivatta laulaa " Pennitön uneksija " tai " Ryysyranta ", Juokse sinä humma ", mutta rokkiin ei ääneni taivu, ei kovin ehjänä tai säröittä yllä muutenkaan korkealle... mutta se ei estä laulamista, tulee vain laulaa sellaisia lauluja joihin oma ääni riittää. sama koskee jokaista, jokainen osaa laulaa, mutta jokainen ei kykene laulamaan kaikkia lauluja, joten jokaisen laulamaan halukaan tulee etsiä ja löytää ne laulut joihin oma ääni parhaiten soveltuu... sama pätee piirtämistä, joillekin sopii naivismi, joillekin naturalismi, joillekin kubilismi. harva taitaa kaikki taiteen lajit, tai yltää kaikkiin ääni-lajeihin, mutta se ei estä laulamista , eikä edes piirtämistä, ei estä vaikka taideaineiden opettaja olisi ollut kuika tyrmäävä hyvänsä silloin joskus, mitäs me siitä surtaisiin.

Päiväunien paikka. Nukkuminen on mukavaa puuhaa, vaikka sitä ei raskisi tehdä, sillä rakastan elämää enkä haluaisi menettää hetkeäkään nukkumalla annettua aikaani pois.

Olut parempi kuin nainen?

Joskus on meileissä tullut kysymyksiä ja joskus kysymyksiä on esitetty livenäkin... taas kerran kysyttiin, kerro sun elämäntarina?

OK. Elämäntarinani.

Olin käynyt tuolla ja ehkä sielläkin, täällä olen nyt, koettuani sitä ja tätä, joskus sitä sun tätä, ja kuljen eilisestä huomiseen, pitkää, mutkaista ja mäkistä polkua, alusta loppuun saakka. Se on elämäntarinani, siinä kaikki.

Tavattuani holistije, niin miehiä kuin naisia, kuulee monenlaista selvitystä siitä, miksi olut olisi parempi kuin mies, tai miksi olut olisi parempi kuin nainen.

Runoilin siitä oman ajatukseni:

Mieluummin nukun pois, kuin nukkuisin juoppo sylissäni.
Ennemmin luopuisin elämästäni, kuin antaisin narkomaanille.
Toiveeni täyttäisi saada nähdä unta, selvinpäin,
selvän naisen selättämänä,
vaan sellaista ei liene olevan olemassakaan.

Humala on parempi kaveri kuin huono kumppani,
vaikka humalassa kaikki ovat oikeita,
oikeista oikeimman vuoksi jättäisin huonot tapani,
mutta hänestä vain uneksin, ja näen untani taas hänestä.

Rakkauden määritelmä

Miten määritellä rakkaus? Vasta kun oliolla, ihmisellä tai eläimellä, on merkitystä, sille tulee samalla sielu.

Vieraalla tai inhottavalla oliolla ei ole sielua, sillä eihän sitä rakasteta, tai siitä ei pidetä.

Olio, siis ihminen tai eläin, joka on erityinen, on saa sielun. Aivan sama, onko kyseinen pidetty, mukavaksi tunnettu, läheinen, tai muuten rakas... vasta silloin sen henki on edes jossain määrin merkittävä. Tärkeä siitä tulee vasta kun se on riittävän merkittävä.

Noin olen huomannut ihmisten suhtautuvan muihin ihmisiin ja eläimiin, jopa ympäristöön ja luontoon. Eli tuo ei ole minun ajattelutapaani, koska ylipäätään rakastan tai pidän ihmisistä ja eläimistä, vaikka aina en ympäristöstäni, mutta elämää kunnioitan kuitenkin, samoin tekee moni muukin.

Jos haluut saada, on pakko antaa

Pakko on ainakin kirjoittaa, sillä jokin sisäinen ajaa tekemään tätä. Ei se ole mikään sisäinen ääni, ei sisäinen tarvekaan, vaan joku sisäinen tunne, tai tuntemus. Sisäinen ääni sanoo: olen väsynyt, haluaisin nukkua, edes yhden tunnin lisää. Sisäinen tarve olisi tehdä teosta Many-Faces, joka tulla pulpahti mieleen tuossa pari päivää sitten ja jo tiedän millainen sen tulee olla, sillä näen teokset jo valmiina mielessäni ennen kuin olen laittanut vielä tikkuakaan ristiin asian eteen. Kuvina ajattelen, aina, ellen sitten tunteina ajattele.

En oikein koskaan ajattele mitään sanoilla, vaan kuvina, mielikuvina ja tunteina. Siitäköhän johtuu se, että minua sanotaan herkäksi? En tiedä, mutta ainakin ajatusten sanoiksi muuttaminen on vaikeaa monesti, ja niinpä usein joudunkin väärin ymmärretyn osaan, sillä kaikille tunteille ja tuntemuksille ei ole sanoja, kaikkea minkä kuvina mielessään näkee, on vaikea kertoa sanoilla just siten kuin haluaisi ja että kuulijakin näkisi kuvat samoin kuin ne ovat.

Minun pitäisi nyt siivota, mutta jostain syystä kirjoitan. Eihän siivoaminen mihinkään karkaa, mutta jokainenhan sen tietää, siivoaminen on tärkeää puuhaa, se ikäänkuin pitää yllä järjestystä vaikka se ei ole järjestys itse, vaan ainoastaan väline jolla pidetään järjestystä yllä. Niinhän se on poliisinkin laita... ei poliisi ole itse laki ja järjestys, vaan vain väline joka pyrkii ylläpitämään järjestystä. Käskynhaltija on siis yhteiskunnassa joku muu kuin poliisi. Minulta puuttuu käskynhaltija kotoa, kuten jokaisen kunnon poikamiehen kotoa. Sen kyllä huomaa kun katsoo ympärilleen, mutta ei se mitään, ainakaan kukaan ei motkota, eikä tule sapiskaa muutenkaan, vaan voi nauttia lokoisasti elämästään.

Vapaus on valita. Miksi yleensä kukaan valittaa asioista, jos on ollut vapaa valitsemaan ja ovat siten itse säätäneet kohtaloaan.
No, kyllähän sen tietää, valittaminen on kertomista että jokin asia on pielessä ja siis on peili, joka kertoo epäkohdista, tyytymättömyydestä. Tyytymättömyys on asia, johon jokaisen tulisi itse tarttua ja ryhtyä toimiin, jotta tyytymättömyys poistuu. Tyytyväinen on taatusti onnellisempi kuin tyytymätön.

Elämä on pitkänmatkan juoksu, jossa on toisinaan myös pikataipaleita.

Kun katsoo elämäänsä ja huomaa olevansa tyytymätön, ei ole mikään pakko jäädä tyytymättömyyteen, vaan voi toimia itse sen eteen, että tyytymättömyys poistuu. Ellei tee mitään, ketä voi syyttää tyytymättömyydestä? Itseään. Ainakin silloin, jos on vapaus valita. Jos on valinnut väärin, aina voi valita toisin.

Elämä on valintojen paikka. Jos valitset jotain, siitä seuraa jotain. Jos et valitse mitään, sekin on jo valinta, siitäkin yleensä seuraa jotain, eli mikään ei muutu ja sama jatkuu ellei pahemmaksi muutu, jolloin taas tulee hetki, jolloin peili vastaa: Pitäisikö valita toisin jo nyt? Pitäisikö uskaltaa olla rohkea, tehdä uusi valinta? Sekoittaa elämän korttipakka uudelleen? Moni on niin tehnytkin, kerännyt rohkeutensa ja kohonnut siivilleen kuin kotka, vaikka se on usein hyppy ilmaan korkealta, siivet jos kantavat, ei se silti ole hyppy pimeään.

Rohkea tulee olla. On vain oltava, muuten elää vain puolinaisesti, ja pian huomaa tyytymättömyyttä, josta alkaa purnaaminen tai valittaminen... ja onnetomana on onneton olla. Olen kokeillut, tiedän mille se tuntuu, ajattelenhan tunteina, tuntemuksina, ja vaikka ajattelen kuvina, ajattelen myös mielikuvina, eikä muistikuvatkaan ole mihinkään kadonneet, kuljetan niitä mukanani ainiaan.

Hetikohta mieleen tulee, kuinka pitkä aika on ainias? Se on hyvin pitkä aika, ei sillä ole muuta määritelmää kuin ikuisesti ajan alusta ajan loppuun. Koska aika loppuu? Lopussa, joka ei ole vielä koittanut, eikä koitakaan kuin vasta lopussa. Lopun alkukaan ei ole vielä tullut, sillä tänään on vasta loppuelämän ensimmäinen päivä, ja siis varsin hyvä päivä elää, alkaa rohkeaksi, sillä tänään voi valita toisin, josta seuraa tyytymättömyyden loppua, tyytyväisyyden alku on syntynyt, uusi tie on edessä, sen kun vain alkaa sitä kulkemaan, askel askeleelta ja ettei tilaisuus karkaisi käsistä, aloite tulee tehdä just nyt, eikä vasta viidestoista päivä, muuten seuraa viidestoista yö, ja alkaa taas kauhea parku ja katumus... joka ei mitään hyödyttäisi, sillä aika ei palaa.

Ole rohkea, sillä rohkea rokan syö, onnistua voi aina, epäonnistua vain kerran, joten mitäpä olisi menetettävääkään?

-------------------------------------------------------------------------------------------------

" Jos haluut saada, on pakko antaa ", lainattu lause Pave Maijasen esittämästä laulusta: Pidä huolta ( se kai sen nimi on? ) Kuinka viisaita sanoituksia ja oikeita elämän arvoja piiloitettuina musiikin sekaan. Suoranainen opetustarina siis, filosofiaa.

Kuuntelepa siis ja ajattelepa

klikkaa biisi soimaan

Joskus on vaikeaa

Joskus on vaikeaa, kun tekee monenlaista, tulisi kaikki kirjoittaessa jaotella eri otsakkeen alle... joskus taasen nimenomaan ei tule erotella asioita toisistaan, silloin kun liittyvät samaan asiayhteyteen. Aivan turha jakaa muotoilu, sommitelmat ja luonnostelu eri lokeroihin tai luokkiin, koska ne ovat samaa asiaa. Aivan turhaa on jakaa eri kansalaisuudet ja rodut eri luokkiin, koska jokainen yksilö haluaa elämältään vain yhtä ja samaa: Hyvää elämää, turvallisuutta, elämän jatkumista, iloa, onnellisuutta ja toiveidensa täyttymystä. Samaan hengenvetoon voi lisätä, jotkut vain manipuloidaan, pakotetaan tai muutoin saatetaan tekemään jotain muuta elämällään... joskus olosuhteet tekevät ihmisistä varkaita, tai jotkin toiset ihmiset pakottavat, painostavat, yllyttävät tai ohjaavat poloiset tekemään vaikka terroristi-iskuja. Mutta se ei kuulu tähän, tai kuuluu, sillä kokonaisuuteen kuuluu kaikki ja kaikki vivahteet, sävyt, juonteet ja jopa niiden varjotkin.

Joskus on vaikeaa kirjoittaa vain taiteesta taiteena, tai sen tekniikoista ja suorittamisesta, koska helposti ajautuu tekemään filosofiaa asiasta, asian vierestä ja muitakin asioita sivuten. Aivan samaa, kuin opettaisi kuinka kengännauhat solmitaan, alkaisi selostamaan siinä sivussa, millaisia erilaisia jalkineita on olemassa, kuinka niitä valmistetaan, kuinka kengännauhat tehdään ja mistähän materiaalit niihin tulevatkaan? Juu juu, perinpohjainen, siitä olen kuullut aina... olipa kyse autolla ajamisesta, tilaustöissä, petipuuhista, piirtämisestä, siivoamisesta... " oletpa perinpohjainen ja tarkka! ". Mistä tuokin on perujaan? Täydellisyyttä tavoittaa vain harvoin jos koskaan, mutta aina siihen voi pyrkiä, aina on valhe, aina silloin kun täydellisyyden tavoittelu tuntuu mielekkäältä ja merkittävältä. Turhaa työtä tulisi välttää, sillä sellaisessa vain hukkaa aikaansa aivan hukkaan.

Olipa kyse sitten väärässä ihmissuhteessa pysymisestä, väärästä työstä josta ei " osaa " lähteä pois, turhan tekemisestä joka siis havaitaan olevan hyödytöntä toimintaa, tai miten tahansa... sama " kaava " pätee kaikkeen toimintaan, turhaa työtä tulee välttää. Isukin antama neuvo työelämään lähteneelle olikin: Jos teet jotain, tee se kunnolla tai jätä tekemättä se tyystin. Tuota viisautta noudattaen sitten on kuljetettu ihmisiä onnensa kukkoloille, jotka ovat ansainneet saada sen, tai on jätetty täysin vaille, jos eivät ole sen enempää ansainneet. Eihän viisaskaan Puutarhuri kaikkia puutarhoja kuopsuttele, ei kaikkia vakoja kynnä, eikä viljele siemeniään minne sattuu. Sen sijaan viisaudensiemeniä kannattaa kylvää. Aikansa idettyään ne alkavat kasvamaan, aivan samoin kuin kipinästä syttyy suuret liekit, aivan samoin kuten pienestä siemenestä kasvaa suuria puita, aivan samoin kuin pienistä virroista kasvaa suuria virtoja, jotka sitten yhtyvät vaikkapa mereen. Viisastuminen noudattaa samanlaista " kaavaa " ja samanlaista Laki:a.

Maailmassa toimii tiettyjä Lakeja, vaikka niitä ei huomaisi, tai vaikka niihin ei uskoisi, ne vallitsevat kokoajan, muuttumattomina. Tulee havaita suuret asiat, vaikka itse keskittyy tekemään vain pieniä asioita, tai Tulee nähdä kokonaisuus, ymmärtää kuinka se toimii, mihin perustuu, silloin oivaltaa myös suuret linjat, vaikka tekee vain pieniä asioita. Ei taiteilijakaan itse saata päättää mikä teos on taidetta, hän vain tekee, muut arvioivat.

Joskus on siis vaikeaa, kirjoittaa jotain, pidättäytymällä jossain, vaan helposti tulee sivupolkuja myöten kuljettua kokonaisuuden laidalta toiseen... sillä kokonaisuus kattaa kaiken, kaikki kuuluu kokonaisuuteen, vaikka sen ymmärrettyään ei ole tullut viisaaksi, on ainakin pivaltanut jotain hyvin merkittävää, jonka arvon usein tajuaa vasta pitkänajan päästä jälkikäteen, mutta parempi silloinkin kuin ei milloinkaan.

Eilen kuulin sen taas... " Olet sinä kumma lintu! ". Kun höpöttelin ja pistin asioita leikiksi, mutta silmänräpäystä nopeammin esitin syvällisiä filosofioita, ja taas jatkoin naureskellen asioista vitsailua. Eivät ihmiset aina tiedä kuinka minuun tulisi suhtautua, sama ihminen saattaa kujeilla kuin pikku pentu, ja myös pyörittää suuriin kysymyksiin vastauksia. Niin, onhan minulla ollut aikaa pohtia asioita, jopa 24 tuntia vuorokaudessa, aivan kuin muillakin, ei sen vähempää jos ei enempääkään. Miten aikansa kukakin käyttää, se on yksilöllistä ja kun aikansa rautatankoa hioo, saa neulan aikaiseksi. Ainoa pula on vain, jos ei aikonut tehdä neulaa, siitä vain syntyi sellainen. Siksi on merkittävää välillä pysähtyä katsomaan. Tulee katsoa taakseen, tulee katsoa eteensä, tulee katsoa tähän hetkeen ja siten saa selvilla: Onko nyt kaikki kuten pitää olla, onko kaikki mennyt siten että voi olla tyytyväinen, onko suunta pysynyt kurssissaan ja pitääkö jatkaa samaa linjaa, vai kääntää ruoria, jotta välttää mahdolliset karikot. Niin voi helposti löytää Onnenavaimet ja Viisastenkivet, jotka eivät yleensä ole kovin salatut tai piilossa, vaan aivan näkyville kätketyt.

Joskus on vaikeaa päättää, kirjoitanko kaiken yhteen vai teenkö kaikista omat kirjansa. Typistäminen ja tiivistäminen on kuin kompromissi, jonka tekeminen tekee tehdyn turhaksi.. ja turhaa työtä ei huvita tehdä. Jos siis minun tulisi valita kahdesta vaihtoehdosta, vaikka mustasta ja valkoisesta, jompi kumpi, kumman valitsisin? Valitsisin molemmat, silläkin uhalla, että menettäisin ne kummatkin. Kahta kun ei saata rakastaa, on vanha väittämä. Voin minä helposti rakastaa kahta, tai vaikka kolmeakin, viittäkin, sillä rakastan nytkin paljon useampaa, yhtäaikaa. Poikamiehenä se on mahdollista, sillä uskoton ei ole, vaikka rakastaa kuinka montaa hyvänsä, vaikka kokonaista haaremia. Tällöin ei olekaan kukkona tunkiolla, vaan kukkona kanatarhassa, ja se on varsin tyydyttävää. Ketään ei silti saata omistaa, ei vaikka vain yhtä vain rakastaisi. Elämä on lainaa, joka on aika jonka on lainaan saanut, mutta sen ei tarvitse olla surullinen tarina, vaan sen voi pitää iloisena tarinana, itse kuitenkin usein itselleen murheensa valitsee... kannattaako siis valita ilot vai surut? Se on jokaisen itsensä päätettävissä.

Voisin kai oikeastaan alkaa kirjailijaksi, koska tekstiä syntyy jatkuvasti ja elämä antaa ajatuksia ajateltaviksi, joista uusia tekstejä syntyy, niin kauan kun on elämää. Jos alkaisin kirjailijaksi, kuolisin pian pois, sillä tekstejä ei saata syödä, vaikka samojaan joutuisikin joskus nielemään, eikä nettiin kirjoittaminen tuota mitään taloudellista hyötyä, ehkä tämä on siis hyödytöntä toimintaa... jonka ehkä joutaa laittamaan bittien taivaaseen, kuten niin monet tuhannet kirjoitetut rivit ovat aikanaan joutaneet.

Sitä pohtien ehdin vielä panna maata, toivottavasti se ei pane pahakseen eikä tule raskaaksi, olii aika noloa jos siitä panosta narahtaisi, joten olen vain salarakastaja, jota ei panna kahleisiin sillä vankina ei olisi kiva olla, rakastan vaputtani joka kaikki tarpeeni tyydyttää.

Hyvä päivä elää tänäänkin. Toteutukoot jokaisen hyvät toiveet ja löytykööt tyytyväisyys tyytymättömyyden sijaan.

Kuinka tulkitaan?

Kuinka tulkitaan musiikkia? Joku tunnelmallinen, melankolinen kappale monesti tulkitaan joka herkkänä ja kauniina. Kuulija ymmärtää laulun toisin kuin sellainen, joka sanoo: " Nyyhyä. Itsesäälissä kieriskelyä, tunnelmallista paskaa ". Kumpi tulkinta on oikein? Molemmat!

Molemmat siksi, että sanat eivät kerro kuullusta musiikista, vaan sanojen sanoja kertoo vain itsestään. Joka pitää kappaletta itsesäälissä kieriskelyksi, ei vain ole kuunnellut laulua riittävän monesti, tarkkaan ja häneltä on jäänyt jotain ymmärtämättä. Laulutkin avautuvat monesti vasta myöhemmällä iällä, tai vasta kun elämänkokemusta on karttunut riittävästi. Silloin saattaa huomata, ettei ymmärrä miksi ei aiemmin huomannut kuinka kaunis kappale onkaan. Samoin saattaa itsekin ihmetellä, mitä muka oli nuorempana nähnyt siitä musiikista, joka oli silloin niin maailmanparasta.

Elämä on siis kasvun paikka, aivan jokaiselle, minulle varsinkin sillä olen yhä elämänoppikoululainen, vaikka en enää ensimmäisellä luokalla, arvelisin.

Elämä muokkaa ihmisiä, kuin vesi muokkaa rantakiviä, Tuulet maisemaa, tai kokemukset muokkaavat ihmistä. Kokemukset ovat vain elämää, juuri sitä, joskus muutoksia ei vain huomaa, tai huomaa vasta ne ajanpäästä.

Vuosia vanha huuto tyhjään.

Löysin erään vanhan nettipäiväkirjani aikani penkomalla. Hällä väliä muista silloin julkaisuista teksteistä, mutta heitän " eetteriin " taas erään jo tuolloin vastauksia kaivanneen...

Helvetti huutaa, eikä Taivaskaan vastaa, missä on hän?

Kuin Aika katoaa, Usva nousee. Menneisyyteen huutaminen on kuin pimeään katsoisi, voi nähdä haamuja. Löytyikö Atlantis jo? Minne meni Midas, lentääkö Pegasos, vieläkö Ikaros kirjoittaa, elääkö Dominic? Pete, Vilppi, Omppu, Pipsa, Jartsa, Juice, Imppa, Eki... Kuinka monelle menetetyn ystävän haudalle minun on vielä vietävä kynttilät, ennen kuin aikani on off. Usva ei vastaa, vaikka yhä odotan. Peittikö Pajun jo Sinisammal? Aalto huuhtoi mereen rantaan jääneet jäljet. Mutta eivät kaipuuta.

Dominic A

Ja miksi minä en saa olla vain tavallinen ihminen? Sellainen jot nuo kaikki muut saavat olla.

Anyway, en vaivaudu suremaan edes tuotakaan, sillä musiikki on rakkauteni. musiikki poistaa tyhjyyden, poistaa yksinäisyyden, karkoittaa ikävän ja luo sisällön, koko maailmani. Voisin elää ilman musiikkia, mutta en halua elää maailmassa ilman musiikkia. Tämän sanottuani, en ole pitkään aikaan täällä, vaan aivan muualla ja palaan kun palaan, sitten kun.

Rakastan tätä elämää.

Niin pienistä asioista olen nykyään onnellinen! Kirjoitin taas yhden näppäimistön piloille ja ostin uuden. olen iloinen uudesta näppäimistöstäni, se toimii just kuten pitääkin.

En muista enää, montako näppäimistöä olen kirjoittanut loppuunsa, mutta ainakin viisi niistä muistan. Kaikki näppäimistöt ovat olleet erilaisia ja eri merkkisiä. Pitäisi olla jonkinlainen kokemus jo, millainen on hyvä näppäimistö?

Hyvä näppäimistö on sellainen joka toimii. sama se on autojenkin kanssa. Lada on auto siinä kuin Ferrarikin, mutta jos auto on rikki, mitä merkitystä on sen merkillä tai mallilla, ellei sillä voi ajaa. Sama pätee ihmisiinkin, vaikka vertailu on arka asia, moni ei pidä siitä jos ihmisiä vertailee kuten tavaroita. Kaava silti on sama, kuinka partneri valitaan, eli kuinka hyvin hän sopii kanssakulkijaksi?

Jokainen nainen on prinsessa, josta saattaa tulla kuningatar, mutta väärin pideltynä saattaa hänestä tulla tyytymätön ja ole kenelläkään mukavaa. Jokaisessa miehessä on ainekset unelma prinssiksi, jos vain uinuva kukannuppu saa aueta loistoonsa.

Miten miehiä ja naisia tulee kohdella? Mistä minä tietäisin, tai tiedänhän minä! Ihmisiä tulee aina kohdella hyvin, itsestä aina ei niin väliä, kunhan muita kohtelee hyvin, ja eläimiäkin pitää kohdella hyvin, ja luontoakin. Muuten ei kunnian kukko laula eikä edes kiekaise, vaan onni karkaa kuin ei se koskaan olisi luona ollutkaan.

Voiko Onnen omistaa? Voi, voi sen yrittää omistaa, mutta se on yhtä vaikea kuin koittaisi Tuulen kahlita. Siitä on kyllä laulujakin jo tehty, tarvitsee vain kuulla ne laulut, siksi kuuntelen Tuulia, koska ne kertovat asioita joita ei silmillään näe, ei korvillaan kuule, ellei ole aikaa huomata niitä. Ihmisillä on vähän aikaa, liian vähän. Elämä on pitkä aika, joka päivä tai joka hetki voi oppia jotain uutta, rajattomasti. Se kuitenkin vaatii aikaa. Jokainen hetki sisältää mahdollisuuden, siksi kannattaa mieluummin elää kuin olla elämättä. Koskaan ei voi tietää, mikä hetki muuttaa koko elämän, tai maailman. Voi se hetki tuoda mukanaan ilon, tai surun. Hetkillä on sellainen taipumus, etteivät ne aina tuo iloa, mutta eivät kaikki hetket tuo suruakaan. Mieluummin uskon Hetkeen kuin ihmisten luomiin jumaliin. Kohtalon uskoinen ei ole, mutta olen alkanut aavistamaan, että Kohtalolla on sormensa pelissä siinä, mitä kenenkin osalle tulee. Kuka on Kohtalon antaja, tai määrääjä, Taivas sen yksin tietää. Jokin on, mutta se Jokin ei liene Sattuma. Sattumakin on, kyllä se jokainen tietää, on olemassa Kohtalo, Sattuma, ja on olemassa Jokin. Niitä jotkut nimeävät Jumalaksi, saatanaksi tai selittämättömäksi ja turha niitä on koettaakaan selittää, eivät ne muuksi muutu vaikka niitä koettaisi nimetä jotenkin, ne vain ovat ja toimivat oman luontonsa mukaisesti.

Joka koettaa Tuulen kesyttää... kohtaa suuria vaikeuksia, sillä ei Tuulta pulloon saata säilöä, vai voitko kertoa kuinka sen tekisit? Voitko näyttää kuinka sen teet?

Auton voi omistaa, näppäimistönkin voi omistaa, mutta Tuulta ei voi omistaa, eikä elämää, ei toista ihmistäkään. Autolla voi ajaa, näppäimistöllä voi kirjoittaa, Tuulta voi kuunnella, mutta elämä on lainaa vain... siitäkin on laulettu. Ihmisen omistaminen... miten ihmisen voisi omistaa? Jos ostat orjan, tai vaikka puolison saat, saatat alistaa ihmistä, mutta et omistaa. Omistaminen on eri asiaa kuin alistaminen. Jotkut ihmiset tarvitsevat johtajia, tai perheenpäätä, mutta on niitäkin, jotka ovat vapaiksi syntyneet.

Muistelen ihmisiä, joita olen kohdannut elämäni aikana, heitä on lukemattomat määrät, enemmän kuin tuhansia. Olen kuullut tuhansia elämäntarinoita ja nähnyt jokaisen kasvot. Toivon etten unohda koskaan ainoatakaan, tarinaa enkä kasvoja. Ihmisiä kuin muurahaisia, lauloi Lavi, tai ihmisä kuin pisaroita meressä, kertovat vanhat tekstit.

Tuhansia muistoja matkan varrelta, joka on ollut todella kirjavaa, enemmän kuin riemunkirjavaa kulkua, suruakin on se sisältänyt, tai pelkoa, mutta myös rohkeutta. Joskus vain muistelen asioita, tai ne palautuvat mieleeni, minulta lupaa kysymättä. Yleensä haluan muistaa ne hyvät asiat ja saan voimaa jaksaa, vaikka aina en haluaisikaan jaksaa enää. Joskus vain on motivoitava itseään, sillä aina löytyy syytä elää, jatkaa, olla olemassa. Pahoja tai huonoja, tai surullisia muistojakin muistelen lämmöllä, mutta en anna niiden pimentää tätä päivää. On kirjoitettu, virheistään ei pidä suuttua, vaan oppia. Oppi onkin ihmisen suurin Opettaja ja elämä on Opettaja ja Kouluttaja, joka tekee meistä jalokiviä. Rakastan vanhoja ihmisiä, sen tietää jo moni ennestään, he ovat olleet aikanaan nuoria ihmisiä. Rakastan myös nuoria ihmisiä, sillä he ovat aikanaan vanhoja ihmisiä, joita rakastan, elämänkasvattamia, kuten itsekin.

En silti vieläkään ymmärrä, kuinka joku voi kirjoittaa elämänkertansa eläessään? Kuinka voi kirjoittaa elämänkertansa kesken matkan! Ei sellaista voi tehdäkään, sillä eihän keskeneräinen tarina ole valmis, tai tarina on pelkkää satua, jos sen voi kirjoittaa ennalta. Luojana kyllä tiedän, kuinka sadut kirjoitetaan, alusta loppuun, mutta ne eivät olekaan elämäntarinoita, ei ainakaan omiani.

Muistan kuinka luin kerran kirjan nimeltään: Kuinka minusta tulee kirjailija. Kirjoittaja oli Mika Waltari. On ollut onni ja etuoikeus saada lukea teos, sillä eihän sitä enää löydä mistään, tai löytää kyllä, mutta ei yhtä herkästi kuin vaikkapa tämän päivän hesaria. Tunnustan, taas kerran. Teos piti lukea koska se kuului koulutyöhön, josta tuli kirjoittaa myös arvostelu ja aine. Luin muutamia sivuja alusta, lopusta, ja siitä väliltäkin. Kirjoitin sitten aineen viiden luetun sivun perusteella, arvosanat olivat kiitettävä ja sanalliset arvosanat suurenmoiset. Minua se hävetti, en ollut lukenut koko teosta, ja silti suitsutettiin ylistystä aivan kuin olisin itse Waltari, joka oli kirjan kirjoittanut, ja minä vain kirjoitin arvostelun tai esitelmän hänen teoksestaan.

Kuka minussa kirjoittaa? En vieläkään sitä tiedä. Se on arvoitus joka vaivaa, se on mysteeri, johon etsin vastausta. Siinä minun salaisuuteni! Kuka minä olen? Tai kuten moni ihminen on arvuutellut viime vuosina, kuka olin edellisessä elämässä? En tiedä, sillä en tiedä. Arvailemaan en ryhdy, koska mitä se hyödyttäisi? Ihmiset kai tykkäävät arvoituksista ja koettavat etsiä niihin vastauksia. ratkaistuaan arvoituksen he sitten menettävät kiinnostuksensa ja etsivät uusia arvoituksia ratkaistavikseen, unohtaen enstisen kiinnostuksensa kohteen ikuiseen pimeyteen, ja muistavat hänet sitten kun kuulevat hänen kuolleen. Sen jälkeen ihmiset joko unohtavat lopullisesti tai tekevät ikoneita " sankareistaan ".

Ainakaan Waltari en olisi ollut edellisessä elämässäni, eikä Waltari taida kirjoittaa kauttani, ennenmmin Saarikoski, sillä hänen elämäänsä tutustuttuani olen huomannut luonteissamme olleen jotain hyvin saman kaltaista paljonkin. Mitäkö? En kerro, en kerro, sillä en kerro, jotain salaisuuksia en kerro, en edes harvoille ja valituille, vaikka olen kertonutkin jo vuosia sitten että sisälläni on Kaipuu. Kaipuu hellitti pariksi vuodeksi, sitten se palasi, ei se minnekään ollutkaan kadonnut vaikka niin luulin iloissani. Kaipuu oli vain mennyt piiloon ja palasi takaisin. Nykyään sen seuraa kestän paljon paremmin kuin aiemmin, olen hyväksynyt sen. Kaipuun muotoili eräs veljeni sanoiksi, sielussain on kai puu. Kai puu, tai kaipuu, nimityksellä ei merkitystä, asia on sama. Samasta sisäisestä surusta " kärsi " Olavi Virta, Juice Leskinen, Pentti Saarikoski ja niin monella muullakin on se ollut seuralaisena sismmässään. Ennen luultiin, että se on vain taiteilijoiden tuskaa, kunnes tajuttiin että se koskettaa samalla tavalla myös ns. tavallisia ihmisiä. Se varmaan diagnoitaisiin masennukseksi, mutta silloin mennään vikaan. Ei masentunut ihminen ole iloinen kuin peipponen, joten kaipuu, sisäinen suru, tai miksi sitä sanotaankaan, ei ole sama kuin masennus. masennus on jotain aivan muuta, masennus vie terän, kaipuu ei vie mitään, vaan antaa luomisen lahjan, kuka sitä lahjaa mitenkin käyttää, se on yksilöllistä.

Kaipuu ei huku viinaan, vaan se kelluu pinnalla kuin korkki. Kaipuu ei katoa, vaikka naisen sylistä siihen lohtua hakisi, kuten Göstä Sundqvist lauloi ( unelmia ja toimistohommia ) eikä kaipuu kuole kuolettamalla, vaikka voi se joskus poistua, sen tiesi laulaa hän joka kirjoitti sanat lauluun Rosvo-Roope.

Hih, Casanovan jälkeläisenä Rasputinin hommia tehneenä olen kuin sirkuksen karuselli, täynnä ajatuksia, kuultuja tarinoita, loruja ja lauseita, pikkulintujen lailla pompin oksalta oksalle, laulan ja liverrän, koska se on osakseni laitettu, täytän elämäntehtävääni, vaikka itse halusin tehdä jotain muuta.

Nakupellen osa on aika huvittava, kunhan ensin oppii nauramaan itselleen ja kestämään muiden naurua. Eräs Eric ei ehtinyt oppimaan, enkä puhu Ontuvasta Eeriksonista. elämä on aina kasvunpaikka, kun ensin ehtii oppimaan, ettei tämä päivän suru kestä kuin iltaan, huomenna on aina päivä uus. Noin minäkin jaksan tästä päivästä huomiseen, sillä muistanvanhan sananlaskun: Kun Tiikeri laskeutuu vuorilta, koirat sitä haukkuvat ja siinähän nauravat, enhän minäkään elä ikuisesti. On myös sanonta, ei apinakaan muista ihmisten vaatteissa pitkää häntäänsä, ja aikamoinen apina olenkin, vaikka häntä on välillä pitkä, sitä heilutellaan joskus tarpeen mukaan, tai tarpeen poistamiseksi. Kaikille ei häntää sentään heilutella, jokin roti on oltava.

Jeesus taisi sanoa, kuka koputtaa sille avataan. Harvempi on enää uskaltautunut koputtelemaan, joten ei ole tarvinnut juuri avatakaan, tuumasi Pietari taivaanportin, sytytti uuden nortin ja arvaa jo ennalta sen sortin, mistä puute siitä ei aina ääneen puhuta, joten pelaan oikein tän kortin vaikka pelistä ei kyse olekaan.

Mielnkiintoista! Olin työssä aikanaan Suomen kuuluisimmalla ennustajalla, monen muunkin kumpulaisen muksun lailla. Lång oli hänen nimensä. Hän antoi aina uuden nimen jokaiselle apurilleen. Minut hän nimesi Pellavapääksi. Georg Ots laulaa hienosti: Pyöritä Pellavapäätä, häntä et omakses saa " vapaasti lainattuna. Niin, en minä kenellekään puolisoksi menekään, sillä rakastan vapauttani, kuten rakastan elämääni. Yöt ovat valkeat kuluvat kohta... niin hullu oli viime kesä, se kesä 2008, elämäni hulluin kesä. Ei minua ennen ole ohikulkijat pussanneet, eikä mustlaisneidotkaan perässäni aiemmin ole tulleet, vaikka on minua ennenkin haukuttu pihtailusta, viime kesänä tuli haukkua ihan uudelta suunnalta kuin koirakamuilta, jos sitten suosiokin oli suurta ja imartelevaa, vaikka en tehnyt mitään sen eteen. Hyvät muistot jäi viime kesältä, vaikka ainoa mikä todella oli menetys, oli hukkaamani koirankampa, jonka olin ostanut rekanajon aikoina Kempeleestä. Se oli hyvä kampa, enkä vastaavaa ole löytänyt mistään, vaikka uusiakin olen monia hankkinut.

Hyvä puutarhuri osaa kylvää oikeaan aikaan, oikeat siemenet, oikeaan paikkaan. En ole aina osannut kuopsutella oikeita puutarhoja, enkä kaikkia oikealla tavalla, sen myönnän, vaikka aina vika ei ollutkaan minussa. Huonoon maahan kun ei kannata kylvää yhtään mitään, eikä kaikkia maita kannata edes kyntää. Sopivaan maahan kannattaa kylvää, ja se tietenkin kynnetään huolella sitä ennen, vaikka useampaankin kertaan. Noin toimien saadaan sitten myös satoa, joka kypsyy aikanaan. Viljelijöitä jotkut vihaavat. Kateuttaan varmaan, mutta onpa kullankaivajallakin kadehtijansa, tuo on nähty.

Menin silti ja poltin kaiken pois. Poltin elämäntyöni, savuna ilmaan. Poltin taulut, tuhosin laulut, tuleen työnsin tekeleet, veistetyt ja valetut. En kadu. En kadu vaikka tein tehdyt tekemättömiksi, maineteot mitätöin, täydestä taioin tyhjää, tulee työnsin työni, menetin mieluusti menstykseni.

Se joka oli aikojen alkua ennen... se joka oli aikana ennenkuin jumalat heräsivät, kalevala syntyi, ennenkuin Väinämöinen Ainoa tavoitteli. Kaikkihan alkoi siitä, kun kerran oli aivan tylsää. Siihen se olisi jäänytkin, mutta sitten Taivasalla alkoi tapahtumaan. Tulikettu juoksi hangella. Sen häntä osui kinoksiin, joista syntyi valtavat kipinät. Kipinöistä syntyi valtavat lieskat, jotka kohosivat taivaalle, ja värjäsivät pian pilvet. Niitä kutsutaan nykyään revontuliksi. Revontulet ritisivät, kuten yhä niiden äänen saattaa kuulla, valaisivat ja myös herättivät Jumalat iki-unestaan.

Kun Jumalat oli herätetyt, ne alkoivat pian tyhjyyttä täyttääkseen luomaan jotain. Jokainen Jumala loi vuorollaan jotain, kunnes lähes kaikki oli luotu. Yksi oli luonut tyhjään maan, toinen sen päälle taivaan. Taivasalla oli syntynyt, sijaiten alla taivaan, päällä maan. Sen kunniaksi he järjestivät juhlat, joissa viini virtasi ja laulu soi. Lopulta Jumalat alkoivat vertailemaan luomisiaan, kuka oli luojana se kaikkein etevin ollut?

Maahan oli luotu eläimet, kasvit, vesi ja enkelit. Ihmistä ei oltu luotu lainkaan, koska kukaan Jumala ei sellaista ollut tullut aikaan saaneeksi. Sen sijaan aikansa juhlittuaan Jumalat panivat maate. yksi Jumala ei oikein meinannut saada nukutuksi, ja pyöri unettomana pilvellään, josta se sitten kyljelleen pyörähdettyään tipahtikin alas taivaista. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä maailmankirjat menivät sen jälkeen uusiksi.

Taivaista tipahtanut Jumala kun mätkähti turpeiseen maastoon, siitä seurasikin aikamoinen molskahdus. Enkeli, nimeltän Angesliqi, änkesi liki maahan pudonnutta Jumalaa. Enkeli siinä lausui näin: " Mikäs mörrimöykky sinä oikein olet? Peljästytit minut! " ja säikähtäin se enkeli suuren ilon ilmoitti: " Minulla on kolo tuossa kohdassa, jossa sinulla on tuollainen tappi! ".

Jumalat kun olivat poikia, enkelit tyttöjä, ja siitäpä sitten kehkeytyi melkoinen soppa, kun poika oli tajunnut olevansa paratiisissä, jossa oli vain tyttöjä. Kyllähän Jumala tiesi, ettei olisi saanut puuttua maailman asioihin, mutta kun enkeli pyysi sitä niin kauniisti avukseen maahan pudonneita omenoita poimimaan, ei Jumala voinut vastustaa tuollaista seireenin kutsua.

Angesliqi oli tullut uteliaaksi alastomasta totuudesta, ja mietti mielessään, miltähän se tuntuisi jos tuollaisen tapin laittaisi hänen koloonsa, sillä kolo oli tyhjä ja Angesliqi halusi täytää tyhjän kohtansa jollakin. Tappi tuntui sopivankokoiselta siihen virkaan. Niinpä hän pylly pystyssä maahan pudonneita omenoita poimiessaan sai Angesliqi ovelan ajatuksen, jospa änkeisi aivan liki, aivan kuin vahingossa, ja saisi tyhjän kohdan täytteeksi tapin.

Menninkäiseksi ristimänsä pudotuksestaan yhä pöllähtänyt jumalainen olento kulki enkelin takana kukkakoria sylissän pidellen, eikä äkännyt että enkeli oli pysähtynyt eteensä ja niinpä jumalinen käveli suoraan Angesliqia päin. Vahinko oli tapahtunut, tappi oli täyttänyt tyhjän kolon, siemenet lensivät siinä samassa kuten omenat Ängesliqin sylistä kedolle, ja niin sai alkunsa lause: " Olo on kuin omenalla ja siemenet sisällä! " Huudahti Angesliqi! Enkeli liki oli pyörtynyt onnesta, niin iloiseksi hän oli täyttynyt. Koska maailmassa kaikella on tarkoituksensa ja teoilla aina seurauksensa, syntyi tuosta jumalan ja enkelin kohtauksesta raskautta.

Enkeli ei millään kehdannut kertoa muille enkeleille mitä hänelle oli tapahtunut, se oli raskasta pitää sisällään siemeniä, jotka oli kavalalla suunnitelmalla sinne saadut. Enkeli salasi visusti koskaan nähneensäkään jumalia, mutta sitoksen seurauksena eräänä päivänä enkelin täyttyneestä tyhjästä kohdasta putkahti ulos olento, jollaista ei ennen ollut maailmassa nähty. IH!!! Min en... Huusi enkeli, kun se ponnisteli ja supisteli saadakseen syntyvän pois sisältään. Enkeli huusi niin kovaa, että taivasvalkeni. Enkelin katsennut lause olisi ollut kokonaisuudessaan: Ih. Min en jaksa enää pidätellä sitä sisälläni. Niin sai ihminen nimensä, sillä muut enkelit jotka olivat huudon kuulleet, olivat kuulleet vain Angesliqin huutavan: Ih- min en! Sitä he saapuivat katsomaan huudon seurauksena, ja hetikohta näkivätkin kummallisen olennon, jota ei aiemmin ollut kukaan alla taivaan, päällä maan nähneetkään.

Aiemmin taivaissa olleet jumalat olivat jo heränneet juhlinnan tuomasta tokkurastaan, ja huomannet yhden puuttuvan joukosta. Niinpä he olivat lähteneet etsiskelemään kadonnutta karitsaansa takaisin jumalaiseen laumaansa. Aikansa etsittyään, huomasivat ettei sitä kadonnutta löytynyt taivaista, joten sen on täytynyt jotenkin kulkeutua maahan saakka. Sinnepä nuo kolme muuta sitten olivatkin lähteneet kumppaniaan etsimään. Juuri ennen kuin Angesliqi oli lisääntynyt, oli etsintäpartio nähnyt taivaan valkenevan. " JEE " huusi eräs etsijöistä! Aivan kuin suuri tähti olisi syttynyt, tuumasi toinen etsijä. Kolmas oli vain nauranut ja jähmettynyt aloilleen näkemäänsä katsomaan.
Samaan aikaan kuului syntymän tuloksen nähneen enkelin suusta huuto: Sus siunakkoot meitä! paikalle sitten samassa osuivat nuo kolme jumalaista taivaasta, sekä hetki jo aiemmin paikalle tulleet enkelit. Kaikki he olivat saman härkienaitan suojiin löytäneet, jonne Ankesliqi oli hätäpäissään paennut synnyttämään kielletyn hedelmän tulosta.

Alkoi taistelu siitä, mikä tuotokselle nimeksi? Jumalat sanoivat että jee on hyvä nimi, sillä he pitivät näkemästään. Enkelit vaativat että sus olisi hyvä nimi, sillä vaikka he rakastivat poloista syntynyttä, ei se oikein kaunis ollut kuin enkelit ovat, susikappaleeksi sen mieltivät, joten heistä se oli sus.

Aikansa vängättyään eräs jumala lausui näin: Koska emme pääse yhteisymmärrykseen, tehdään kompromissi, olkoot jee-sus. Tähän he kaikki olivat tyytyväiset ja niinpä uusi maanpäällinen olento oli saanut sekä nimensä, että lajimääritelmänsä, olkoot siis jee-sus, ih-min en, jumalten ja enkelten lempilapsi, rakkauden hedelmä ja koska häntä ei oltu luotu maan päälle, jumalat halusivat että jee-sus tulisi heidän mukaansa kotiin, taivaaseen. Näin se sitten kävikin, jee-sus palasi sinne mistä oli tullut, uskokaa se ystävät ja myös hullut, pikkulintukin sen tietää laulaa, jumala senkin on luonut, tänne seurakses tuonut, mitään en juonut, tarinoita kyllä luonut, mutta kuolen pian pois kyllä, inkkaritakki on mulla silloin yllä. Siihen asti lauluni soi, ei kai mitään muutakaan täällä tehdä voi.

Niin luotiin alulle Taivasalla. Myös annettiin alku ihmiselle, nimettiin vapahtaja ja ilman pilkkaa, silkkaan luomista, ilma pahanmielen tuomista, odottelen huomista, joka ei toivottavasti tule vielä pitkään aikaan, tarinoissa on kummaa taikaa.

Ka. Vale ei totta liene, mut ei se omaa uskoas viene? Yhtä oomme kaikki, niin Olga kuin Maikki. Vain kerran oomme täällä, olkoon onni meidän päällä: Jotta saamme iltaisin ilon maate pannessamme, samaa unta katsoessamme, eri painajaiset näämme, milloin kääntyy päämme, huomaamaan , me olemme yksi, one love.

Kaikki ei käy kuin elokuvissa.

Tulipa tyly muisto mieleen '90 luvun lamavuosilta. Aika moni kuuli aikanaan Fredi:n esittämän kappaleen: Kolmatta linjaa takaisin, tai ainakin noin laulussa lauletaan. Noin olin itsekin tuon ajatellut kulkevan elämäni. Toisin kävi.

Kun vein työttömäksi jäätyäni päiväräha-hakemus paperia linjoila sijaitevaan ammattiliiton toimistoon, huomasin kauhukseni kulkevani Kolmatta linjaa ja eikä taskussa ollut markkaakaan.

Vasta nyt ymmärrän huomata, en ollut riittävän vanha tuolloin. Laulussahan lauletaan jotta rahaa olisi taskussa,mutta nuoruus olisi jo takanapäin. Siksi saatoinkin laulaa kulkeissani:

"Kun käyn Kolmattalinjaa takaisin, ei ole mulla markkoja taskussa, vahingossa maailmaan synnyin minä varmaan, meni saakeli rahahommat pieleen, väliaikaista kaikki on vaan, jovain tuntee ken Lappiin on kulkeutunut, en päivääkään vaihtasi pois, yöt ovat valkeat kuluvat kohta et pellavapäätä sä omakses saa, No woman no cry, don't worry be happy, reppu ja reissumies, ajomies älä kiirehdi suotta pakoon ei pääse kohtaloaan, Eesti on my mind, lentää siivin valkein kuin joutsen, rakastan sinua elämä"

Kaikki lainattuja tiettyjen laulujen sanoituksista, ja tuota lorua voisi kyllä helposti jatkaa tuntikausia kirjoittaen lisää tekstin pätkiä peräjälkeen.

Herra taiteilija panee.

herra taiteilija näyttää heräilevän pikku hiljaa talviunestaan, joka kesti kyllä kauemmin kuin talvi, jota ei koskaan tullutkaan.

Minua tympii, että talvi on jo ohi, rakastan talvea, mutta ei se mitään, rakastan kevättäkin, vielä talvea enemmän! Koska olen sosiaalisella tuulella, kirjoitan sitten sosiaalisuuttani, vaikka päätin jo etten enää ikinä kirjoittaisi omalla pärställäni yhtään mitään julkipannen. Panen sitten julki, koska sitä on pyydetty viime aikoina, vaikka se osoittaa että minulla on vamma päässä.

Kukaan järkevä ihminen ei panisi julki itsestään yhtään mitään, koska pian voi varikset olla nokkimassa kuin kukkoina tunkiolla sitä minkä joku toinen uskaltaa esiin panna. No, minua on pantu, milloin pahalla, milloin hyvällä, jo niin kauan enää pelkää tulla panneeksi julki.

Tänään menin ostamaan KippariKvartetin -levyä, jonka johdosta tapasin ihanaisia naisia, joita voin rakastaa katseella tuntematta syyllisyyttä, sillä silmäniloja ei tarvitse kuljettaa kotiinsa, vaan voi rakastaa silmäillen, vailla sen enempää. Ainakaan ei tarvitse panna, vaikka panee julki sen minkä sydämestään tuntee. Poikamiehen elämän parhaita hetkiä ovat ne, kun saa istua nuotiolla, tuijotella tuleen ja ajatella niitä näitä tai noita. Noitia en kyllä ajattele mielelläni, mutta joskus sellaisiinkin törmäilee. Pakko myöntää, noitia on, vaikka niihin ei uskoisikaan.

Tänään en tavannut noitia, vaan tapasin Päivänsäteekseni ristimäni huoltoaseman myyjättären, jopa kahdesti. Neitonen hurmaava täyttää pian 19 vuotta, ja mainitsi jotta kahdenkympin kriisi pukkaa päälle. Minua nauratti, onko kukaan koskaan kuullut kahdenkympin kriisistä??? Ihanna ihminen, voisi olla ikänsä puolesta lapseni, mutta ei sen enempää lapseni kuin sydänkäpysenikään, mutta mukava neitonen, jonka näkemisestä aina tulee hyvämieli, siis Päivänsäteeni ja mukava nuori neitonen.

Tapasinpa myös maailmankauneimman Virolaisen Tarjoustalon myyjättären, jonka luulin olevan kotimaista alkuperää, mutta kun katselin tarkemmin, alkoi huomaamaan, varmaankaan ei Suomalainen. Kun kuulin aksentin, oli pakko kysyä: Kaunis nainen, oletteko Virolainen? Vastasi sanoen olevansa, ja pakko myöntää, silmäni varman kirkastuivat häntä katsellessaan, sillä hän meni hiukan hämilleen vastattuaan. Kauniita naisia on aina ilo katsella ja mitä vanhemmaksi itse käy, sen enemmän näkemistään ilahtuu, ja alan muistamaan mitä Junnu lauloi! Elämää ja erotiikkaa!!! Jolla ryppy otsassa on, siltä varmaan on unohtunut, elämästä tulee nauttia kybällä. Vaikka kaikkea ei saa minkä haluaa, jokaista ei voi eikä pidäkään koskettaa, ympärilleen katsella kuitenkin pitää muistaa, siitä saa monia iloja joita kotiin ei tarvitse ( onneksi ei ) maailmalta kuljettaa.

Kummasti sitten kävi. Kun ensin kävelimme Itä-Hakkilaan kauppaan hakemaan kahvipaketin, toin ostoksen ja koirulat kotiin. Lähdin sen jälkeen muina miehinä ( siis siviilivaatteissa ) kohti Porttipuistoa ostamaan KippariKvartetin musiikkia. KippariKvartetti on aivan ainutlaatuinen yhtye jopa Suomessa! Jokainen solisti on laulaja, joista kuka tahansa osaa laulaa sujuvasti taustoja, tai yllättäen astua esiin laulamaan kuin pääsolistina, artisteja aivan arvokkaita. MIKSI tuollaista musiikkia ei enää tehdä? Kuka osaa vastata??? Suomi tarvitsee iloisaa musiikkia, vaikka vanhaa hyvää musiikkia ei tietenkään saa jättää unholaan.

Muina miehinä olin suunnitellut, että hyppään seuraavaan bussiin. Kyllä niin moni tuntee minut jo ennestään, että pääsen kyllä ilmaiseksi kyydillä, mutta jostain syystä unohdin aikoneeni mennä bussilla, joten kävelin. Kävellessäni mietin noita naisia, ihanaisia, kuinka tärkeää onkaan ymmärtää ettei ketään voisi saada eikä omistaa varsinkaan, mutta kuinka suuren ilon he tuottavatkaan kulkurin sydämeen. kaupasta ei löytynyt Kipparikvartetin levyjä! Minun tuuriani. Löysin sentään Juha vainion levyn ja Juice Leskisen levyn, jotka ostin. Olisin ostanut kuyllä Maaritin levyn ( Hurmerinta ) jos olisi ollut tarjolla, mutta ohitin Tapio Rautavaaran levyn, vaikka Rautavaaran lauluja laulan ihan mielelläni, noita on jo aika paljon ennestään. Perikuntien tukeminen on aina vähän arveluttavaa, mutta elossa olevaa artistia tukee mielellään, ja niinpä törsäilen yhä rahaa äänitteisiin, vaikka ilmaiseksikin voisi tuubista kuunnella. perikunnista vain Vilperin Perikunta on sellainen, jota tuen mieluusti, enkä lainaa kirjastosta vaan ostelen, sillä heidän tuotantonsa on iloksi musiikin suurkuluttajan korville. No, rakastan minä Turkuakin, vaikka rakastan montaa muutakin kaupunkia ja kylää. Turkulaiset tykkäävät vilperin Perikunnasta, ja onhan tuo Ressu Redfordkin Turussa tutumpi, kuin Helsingissä. Ihmetyttää miksi noin? Kyllä Vilperin Perikunta laulaa kielellä, joka osataan Pääkaupunkiseudullakin, Suomeksi. Ressun tapasin joskus ohimennen, Turussa, vaikka se ei ollut silloin kun asuin siellä, vaan jollain muulla reissullain. Hyvä laulamaan on hän.

Tuhertelin kyyneleitä, sillä muistin yht´äkkiä monia jo kuolleita laulajia, joita olin tavannut eläessäni kirjavan kulkuni matkan varrella. Kaupassa minun itsevän nähneet kai ajattelivat, tuossa on joku hullu avohoitopotilas, sillä kyyneleet vain valuivat, vaikka en itsenyt, eihän tosi mies, Suomalainen viikinki itse, eikä pikkulinnut osaa itkeäkään, kunhan vain visertelevät.

Sitten minut valtasi ilo. Vaikka huomasin ettei Suomessa kukaan taida muistaa sellaista yhtyettä kuin Machu Picchu. Suomalaistunut, vai Suomen Perulainen, tai Perun Suomalainen kokoonpano. heidän soitantoaan sain kuunnella Kotkan meripäivillä kauan sitten. Mielessä alkoi nimittäin soimaan Nin kaunis on maa! Nimenomaan nin kaunis on, eikä niin kaunis on maa. Olen nielaissut jukeboxin.

Takaisinkaan kaupasta en tullut bussin kydillä, vaan kävelin. Huomasin minua katseltavan. Ensin katselivat muutamat maahanmuuttajat bussipysäkillä, kun kävelin pysäkin ohitse, varmaan moni ollut kydissäni joskus. Kävelin oikopolkua, suoran lumihangen yli, eihän lunta ole muutenkaan enää edes nilkkoihin saakka, kevät on jo pitkällä. Kuinka joskus silloin nuorempana tuli käveltyä Lapissa lumihangessa metsurikoulun aikaan kaadettavan puun luokse, lunta oli puoli reiteen, joskus jopa kainaloita myöten, kun ojaan tai kuoppaan asteli, joka vaani nuorta etelämpoikaa lumihankeen verhoutuneena. Noina aikoina en vielä tajunnut naisista yhtään mitään, vaikka olin monia nähnytkin, lumihankia, ja naisiakin. Kävelin kotiin ja yht´äkkiä mielesä kävi ajatus, olen varmaan ostanut joskus jo KippariKvartetin levyn! Sitten ajatukseni keskeytti huuto: Missä sun koirat? Koirat on kotivahteina, vastasin takaisin. Huoletuneen näköinen nainen oli koiransa kanssa kävelyllä ja uteliaana, kuinka kävelen yksinäni. Sen jälkeen aloin muistelemaan, mikä ihmeen kappale on se, jossa KippariKvarteti esiintyy? Jokin marssi se on, mutta kun muistanut mikä. Viheltelin kappaletta kaks kisälliä... jonka kuulivat näköjään muutkin, sillä vanhempi suksiaan olalla kuljettanut pariskunta kääntyi katsomaan... ei kulkenut vihellellen kaksi kisälliä, vaan yksi poikanen muistoissaan, joka myös ryhtyi itsekseen laulamaan... ja samassa muistinkin sen kadonneen biisin, sehän on: vanhat toverit. Juuri sellaista on Kipparikvartetin musiikki!
Mitä upeinta lauluiloittelua ja huumorilla sopivasti höystettynä, ilman että ketään pantaisiin pahalla. Tuollaista musiikkia maailama tarvitsee, minä tiedän sen, eikä vastalauseita oteta koskaan käsiteltäviksi, ugh, olen puhunut asiaa.

Voi kuunelkaa ihmiset kuinka kauniisti KippariKvartetti esittää vanhat toverit, kukaan ei pane paremmaksi, vaikka olisi kuinka kultakurkku! Vaikka veljiäni ovat Bob Marley ja Dalai Lama, niin suosikki yhtyeideni ykkönen on KippariKvartetti, vaikka monia muitakin hyviä on, en sitä edes koeta kieltää.

Sitten minun rallattelut keskeytti toinenkin huutelu. Missä sinun koirat? Huuteli Venäläinen nainen, kissaa ulkoiluttava njaapurini. Jolle huusin takaisin, koirat on kotona. Josta kuului varsin Venäläinen vastaus: Ahaaaa. Jokainen joka Venäläisiä tietää, Venäjänä ahaa ja Suomen ahaa omat täysin eri merkityksellisiä ja ne lausutaankin eritavalla, Venäjänkilelen ahaa on kuin Suomen no niinpä tietenkin, vaikka Suomen ahaa onkin kuin ai jaa, siis melkein kuin oho tai niinkö? Siis kuten well. Harvinaista kyllä, sillä harvempi kissa-ihminen kyselee huolestuneena, missä koirat, tai onko koirat OK?

Minä vain pidän ihmisistä, varsinkin mukavista ihmisistä, ja yksinäisestä sudesta tuntuu mukavalle, että vaikka minua ei kukaan kaipaakaan, kuitenkin joku välittää jos ninua ei näy, tai jos minua näkyy mutta koirat ovat poissa näkyvistä, aletan heti kyselemään, onko jotain tapahtunut,m missä sun lapset? Niin, poikaseni ovat onneksi olemassa ja turvassa, ja nyt tuossa kädenulottuvilla, meillä on kaikki niin hyvin ja olen onnellinen niin monesta asiasta.

Oikeastaan minua vituttaa, sillä en ole huonolla tuulella. Huonolla tuulella kun olen, se aina on tiennyt luomiskauden heräämistä. Nyt ei vituta, joten uutta luomiskautta ei ole tulossa vaan mennään vanhoilla eväillä. Se se on vittumaista, sillä ellei taiteilija kykene luomaan uutta, on taiteilija pian viraton luomaan mitään uutta. Taiteilijan parhain ominaisuus ei ole tuottavuus, vaan uusiutumiskyky. Jos ei uusitua osaa, on kuin perhonen joka luo saman nahkansa aina uudelleen ja uudelleen, se on paha asia, sillä se on merkki pysähtyneisyydestä, ja elämässä tulee mennä eteenpäin, askel askeleelta, vaikka välillä voihin juosta, joskus joutuu konttaamaan, pysähtyä ei silti passaa.

Kuuntelen esi-isiemme sanomia musiikin kautta, ja huomaamme taas: Istanbul, Konstantinopoli, nimet muuttuu vain, mutta niillä peitetään, mikään ei muutu lain, ihminen säilyy entisellään. Huomaatteko tet, lauluissa on paljon elämänviisuksia, naamioituna musiikiksi, suuria elämänviisauksia, meidän kaikkien viisastenkiviä ja suoranaisia jalokiviä. Kaiken viisauden ei tarvitse olla runoissa tai filosofioissa, van monet viisaudet tuo jokaiselle kuultavaksi musiikki. Musiikki on paljon parempi elämäntoveri kuin huono puoliso.

Tarvitseeko arvatakaan, kumman valitsin? Tuumaa sukupuoleton olento, jolla munat on vain kusemista varten, mutta kaiken pantuaan panee maate, päivän päätökseksi. Vailla sen enempää seksiä, muuta en taida keksiä. Yöpuulle pannessain panen kuitenkin tähän pari sanaa: Oli hyvä päivä elää, olen onnellinen ihminen enkä vaihtais tätäkään päivää pois, vaik Luoja mun uudelleen lois.
Onneksi meillä oli Repe Helismaa ja Juice, Veikko Lavin, Vainion aivan mainion lisäksi myös KippariKvartetti ja Kalevala, runonmitta juuri, sopiva eikä liian suuri, siitä irtoo ilon juuri.

Kuinka vaikeaa on kirjoittaa ralliin sanat? Näin vaikeeta: Tapasin erään Annen, johon tutustuin pannen, päällä laivan kannen. Siitä suuttui Janne, jolla kiristyi päässä vanne, sitä seurasi oikeuteen kanne, kun heilui liikaa lanne. Panemista on mahdoton estää, kaikkea ei tahdo hermo kestää. Maailma on jo valmista kauraa, voiko siis polo muuta tehdä kuin iloita ja nauraa. Mukailee vain Veikko Salmista, mitään ei myönnä tai keillä, menee vain riemu miellä, kulkuaan elontiellä. Lopulta ollaan perillä siellä, jossa ei tarvitse suruja niellä, ei leipää tartte ansaita tuskalla ja hiellä, tie sinne ei ole valettu piellä, kun pysyy kultaisella keskitiellä.

Aamenta. Hymyilkää toisillenne, vaik´ mä en aina sitä muistais tehdä.

Kaarnalaivana aallokossa

Onko se niin, että nollaa ei ole olemassakaan? Onko nolla enemmän kuin ei mitään?
Ainakin nolla on enemmän kuin miinus yksi. Eikö olekin?

Pohdin ihmeellisyyttä nimeltään kohtalo, sillä kohtalo tuntuu toistavan itseään, sukupolvesta toiseen. Onko ihmisellä oikeutta, tai edes mahdollisuutta, muuttaa kohtaloa?

Olen ollut huviksi monelle, joku kukkakeppi tai sijaisrakastaja, mutta voiko kohtalo muuttua?

Karmea yhtälö, olla laastari haavassa jonka toinen on aiheuttanut.

Rakkaudenammattilainen, ilman että siitä saisi palkkaa, tai vailla jotta se työni olisi.

Tyhjyyden täyttää jokin, ja kun tyhjyys on täytetty, täyttäjä on tarpeeton. Sekö on osani? Se oli isäni osa, ja perinne jatkuu, vaikka se ei perinne olekaan.

Vietit vievät ihmistä, saavat lankeamaan tekoihin, kuin jokin kirous. Onko se sukuun asetettu kohtalo, tai kirous? Kummallinen tapahtuma, jonka kävi läpi esi-isäni, sitten isäni, lopulta se tuli kohdalleni: Panna joku raskaaksi, panna alulle elämää, vaikka itse ei ole sen elämän isänä vaan vain alulle panijana.

Noin kävi isälleni, kävi hänenkin isälleen, ja saman koin nyt minäkin. Eikö kohtalon kulkua saata muuttaa? Isältä pojalle periytyvä kohtalo: Panna joku raskaaksi, joku joka elää toisen kanssa, joka sitten hylkää lapsensa, joka kasvaa sitten isoksi, panee jonkun aikanaan raskaaksi, ja ketju jatkuu. Siitos-orien sukua, halusi tai ei. Kukaan ei kysynyt lupaa, ei edes mielipidettä, vaan tapahtuneeseen ajautui, aivan kuin se olisi ennalta määrätty!

Näin ei pitänyt käydä, sillä olin päättänyt jo sen, etten tekisi kuten isäni teki. Hänkin oli päättänyt... mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Nyt on myöhäistä, piuhat poikki, mutta se ei enää tee tekemättömäksi tapahtunutta. Minusta tulee isä, mutta isä en koskaan saa olla.

Sama on nyt toistunut sukupolvelta toiselle, monen sukupolven ajan, enkä pystynyt muuttamaan kohtaloa toiseksi, vaikka yritin. Nyt kai pitäisi olla onnellinen, tein sen joka kai täytyi tehdä, annoin lapsettomalle parille jälkeläisen, vaikka itse olen kaikesta ulkopuoleinen, pelkkä siittäjä, enkä koskaan saa nähdä jälkeläistäni. Niin teki myös isäni, ja hänen isänsä, ja hänenkin isänsä.

En silti jaksa olla onnellinen, enkä hymyillä, mutta tein sen jota minulta pyydettiin... laitoin, panin, heidän lapsensa alulle.

Panin sitten toisen miehen naisen raskaaksi, heidän pyynnöstään, täytyi toiveensa, heidän kumpaisenkin.

Minusta tulee isä, mutta isä en saa olla. Jos joku nainen itkee ettei mies voi tietää mille tuntuu synnyttää... voin sanoa kyllä jotain muuta. Tuntuu haljulta olla isä, ilman ettei saa olla isä. Jos kysytään, miksi en enää hymyile, tai halua rakastua... voin olla hiljaa, en viitsi edes kertoa miksi en enää halua panna ketään.

Super-siittiöt... niin sanoi eräskin, jonka olin raskaaksi tehnyt, vailla kummankaan tahtoa, 20 vuotta sitten. Super-siittiöt, silloin se nauratti, nyt ei naurata yhtään vaan itkettää.

Tämän vuoksi siis elin näin kauan? Vain tehdäkseni sen joka minun kuului tehdä. Että kohtalo tulisi täytetyksi, että elämäntehtävä tulisi toteen.

Nyt varmaan saan jo kuolla pois, eikä enää tarvitse herätä tähän maailmaan.

sanaton sanoma

Vaikka kuinka ajattelisi, eräät asiat eivät vain muutu, muuttaa voi vain itseään. Muiden muuttaminen mieleisekseen on kuitenkin monille kuin kutsumus. Silti, pakolla saa vain pahaa aikaiseksi.

Tuo tuli mieleen, kun koirat haukkuivat toisiaan, kuului viereisen talon parvekkeelta: Vali-vali-vali... en edes ollut kuulevinani, sillä jos koirat haukkuvat, se on luonnollista. Mutta jos ihminen alkaa räksyttämään, se on luonnotonta! Kumpi on pahempi asia, haukkuva koira, vai haukkuva ihminen? No, en minäkään rakasta koiran räksytystä, mutta rakastaako kukaan räksyttävää ihmistä? Ehkä hän itse itseään rakastaa, ja sitä paitsi kyllä ulkona saa varmaan haukkua? Ainakaan ulkona haukkuminen ei osoita huonoa käyttäytymistä. Sen sijaan parvekkeelta kadulle huutelu osoittaa varsin moukkamaista käyttäytymistä, jollaisen voikin päästää, vaikka kiusallaan, menemään korvasta sisään, toisesta ulos. Oi miksi sinulla on niin suuret hauikset? Kysyi punahilkka sudelta. Susi vastasi: " Siksi, jotta minulla olisi varaa olla kovakorvainen, kun lampaat määkivät päälleni ". Varsinaisia lampaita ovatkin he, jotka uskaltavat kirjoittaa haukkumakirjeen nimettömänä ja tiputtaa sen postilaatikkoon! Sellaisiin kunnon mies ei korvaansa lopsauta, ja ainahan voin sanoa: En osaa lukea, tai sitten vain heittäydyn kuuroksi ja säästyn pahaltamieleltä jonka joku muu koettaa minulle itsestään siirtää.

Se on taolaisuutta, mutta se on myös maalaisjärkeä, ja elämäntaitoa, ja eihän jokaiseen huutoon tarvitse vastata, muuten joutuu vaikeuksiin ennen pitkää. Sekö olisi sitten hyväksi?

Onni on vanheta. Osaa siten jo suhtautua asioihin, ikäviinkin, rauhallisesti. Autaisko armiaskaan, jos vastaava olisi tapahtunut 20 vuotta sitten. Olisin kiivennyt huutelijan parvekkeelle ja kysynyt, haluatko oppia lentämään? Voin opettaa. Niin. Olin nuorena varsin kiivas, räväkkä ja kuten moni muukin nuori, valmiina sotaan vaikka nyt, tässä ja heti. Vanheneminen on tuonut rauhallisuutta, joka kai sitten on viisauttakin, ainakin sietokykyä se on lisännyt ja niinpä ikääntyminen palvelee ihmistä, vaikka muuta joku väittäisikin. Kukapa haluaisi tulla vanhaksi? En minä ainakaan, enkä siis tulekaan vanhaksi, mutta vanhenen, kuten jokainen muukin.

Vanheneminen muuttaa myös mieltymyksiä. Joskus hämmästele, kuinka joskus on tykännyt jostain silloin kauan sitten, kun nykyään ei löydä samasta mitään, joka mitenkään vetoaisi tai ilahduttaisi. Tai sitten käy juuri toisinpäin: Mitä aiemmin ei voinut sietääkään, siitä nyttemmin pitää, melkein jopa rakastaa. Musiikki on yksi tuollainen asia, monen muun ohessa.

Joskus nuorempana en voinut sietää kamarimusiikkia! Se kuulosti aivan älyttömän ärsyttävält ja usien sanoinkin, kuinka joku voi vihata musiikkia niin paljon, että laittaa samaan orkesteriin sellon, viulun ja pianon pimputtelun? En vieläkään rakasta kamarimusiikkia, mutta saatan kuunnella sitäkin, vaikka rock-ukko olen vielä tuhatsatakolmekymppisenäkin, jos elän niin kauan.

Musiikki on vain sellainen juttu, että sitä tulee kuunnella niin kauan, jotta oppii kuulemaan kauneutta siinä. Olipa musiikki-laji mikä hyvänsä, se avautuu ajan kanssa, ellei kerta kuulemalta kolahda. Jos aina vain havaitsee ärsyttäviä asioita asioissa, ei koskaan ehdi oppia mitään muuta, kuin ettei vain pidä. Kun malttaa antaa asialle tilaisuuden paljastaa mitä se pitääkään sisällään, alkaa ennen pitkää huomaamaan miellyttäviä asioita, vaikka siihen menisikin vuosia, mutta se vaatii kypsyyttä ihmiseltä! Kypsyyttä, etteä ei etsi ärsyttäviä asioita, tai bongaa niitä jotka ovat pielessä, vaan alkaa etsimään kauniita asioita asiasta, eli ei etsi virheitä ja vikoja, vaan kuulostelee ja katselee, mikä tässä on hyvää, sillä ei missään asiassa kaikki ole huonoa tai pahaa, jos ei myöskään kaunista ja upeaa.

Elämä muuttaa ja kasvattaa ihmisiä, ellei ikääntyminen sitä tee, mutta ikääntyminenhän on elämää, siis elämä kasvattaa ja muovaa ihmisiä, joskus aivan kuin ihminen muuttaa maisemaa.

Minä voisin vaihtaa maisemia, sillä haluaisin käydä Afrikassa, Alaskassa, Atmosfääreissä, sillä vaikka en matkustelusta juuri piittaa, en osaa muuttua sammaloituvaksi kiveksi, vaan vierin ihan mielelläni, paikasta paikkaan, kuten olen tehnyt tähänkin saakka. Pitäisi kai taas lähteä rekan ajoon, jotta levottomuus saisi rauhansa.

Huomenna menen taas kauneusleikkaukseen, eli parturiin. Vaikka se taas vesittää rasta-hiusten kasvatus suunnitelmani, kuten on käynyt jo niin monesti viime vuosien aikana. Aina ei todellakaan saa mitä haluaa, ja joskus itse estää asioiden toteutumisen, mutta voisiko siitäkään muita syytellä?

Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa on sellainen olo ja hetki, jotta haluan kirjoittaa. Yli kuukauden oli " paastoa " kirjoittamisessa. Se olikin ensimmäinen kerta koko nettihistoriani aikana, kun oli tunne, etten halua kirjoittaa yhtään mitään. Tietokone on ollut huushollissa pian 7 vuotta, eikä aiemmin ole tarvinnut yllyttää kirjoittamaan...

Mietin, millainen oli ensimmäinen henkilökohtainen julkinen profiilini? En enää muista kovin tarkoin, mutta ainakin siinä luki: Tuulessa kulkija. Sitä kyllä olen, yhäkin, kuljen mielelläni ulkona, mieluiten tuntureilla, tuulessa ja varmaan joskus vielä katoankin tuuleen, sitten kun minun aikani on kuolla pois.

Muistan laulun, jota lauloi Tapioa Rautavaara: Minne tuuli pojan kuljettaa... ja muistan toisenkin laulun: " Neljäntuulen tiellä ". Lapinlauluja tuo jälkimmäinen, sillä jokainenhan tietää missä Neljäntuulen tie sijaitsee. " Kohtaan hänet siellä, Neljäntuulen tiellä... ".

Kunpa pääsisikin Lappiin! Ei taida päästä tänäkään vuonna, sillä kesäloma on toukokuussa, enkä ehdi koko kesänä taas muuta tekemään kuin olemaan työssä, pääkaupunkiseudulla. En valita, sillä jo ehkä vuoden 2010 kesällä häippäsen kissoineni ja koirineni kullankaivajaksi kesäksi Lappiin, taas kerran. Tai jos en vielä tuona vuonna, niin ehkä jo sitä seuraavana kuitenkin. Sitten saa jäädä linja-auton ajot muiden työksi ja kaupungin melutt taakse jäädä saa.

Kaus Karjalanpoika kulki kotoaan, kunnes kairaan katoaa kohta kokonaan. Onhan näitä, Karjalanpoikia tuonne pohjoiseen mennyt muitakin, Yrjö Kokko nyt taitaa olla tunnetuin, mutta muutama muukin kulkuri sinne on muuttanut ja jäänytkin.Vaan minä en ole Karjalasta, juuret vain ovat, itse olen täältä jostain, missä milloinkin satut kulkemaankaan.

Se ensimmäinen profiili... se oli aikana ennen kuin kirjoitin Taivasallan taiteilija kodasta yhtään mitään, ja myös ennen aikaa, jolloin Taivasalla tuli luoduksi. On siitä aika kauan jo, vaikka ei oikeastaan niin kauhean kauaa kuitenkaan. Aika on niin suhteellista. Tunti voi olla ikuisuus, varsinkin jos joutuu odottamaan, tai jos se tunti on koulun jälki-istuntoa. Vieläköhän nykyään kouluissa saa " jälkkäriä ", jos oikein osaa urveltaa tai hölmäillä? Tulihan noita tunteja istuttua...
Toisaalta taas ihmisikä on aika pitkä aika, siinä ehtii saada aikaan vaikka minkälaisia juttuja, jos oikein on viitseliäs. Ajatteleepa nyt vaikka Isoa-Arskaa! Kuka olisi uskonut, että arnold schwarzenegger ensin ehtii bodamaan itsensä huipulle, ja sitten vielä alkaa politiikoksi. Harva ehtii edes jompaa kumpaa tekemään, mutta tuo ehti ne molemmat hommat hoitamaan, olemaan siinä välissä Hollywood -tähti, ja tiedä mitä se vielä ehtii muuta tekemään, aikaahan vielä on.

Ihan turha siis sanoa, että elämä on liian lyhyt, jottei ehdi tekemään vaikka mitä. Laiskalla on laiskan onni, ahkera voi ehtiä matkallaan vaikka mihin. Ei siis pidä tyytyä siihen osaan, jonka joku muu ihmiselle antaa, vaan tulee tähytä eteenpäin. Sylvester Stallone sanoikin joskus: " Jos elämä on jakanut huonot kortit, voi pakan sekoittaa aina uudelleen ". Hyvin sanottu!

Minä Minä

Minä olen elämässä kasvanut. Oikeastaan olen elämälle kaikesta kiitollinen, sillä sukuni ainoa ja viimeinen vaikka olen, en ole katkera enkä lainkaan pettynyt siihen, ettei kaikki mennyt kuten nuorempana toivoinkin.

Elämä on minut kasvattanut, kouluttanut ja tehnyt sellaiseksi kuin olen. Olen kyllä muuttunut, aika paljon vuosien saatossa, mutta se kuuluu asiaan, että ihminen muuttuu, kasvaa, jalostuu.

Sitähän ei koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Kaikkea oikeastaan on jo ollut, monenlaisia asioita on elämässäni käynyt, jotkut asiat ovat viipyneet pidempään, jotkut olleet lyhyemmän aikaa. Jotain on kyllä jäänyt pysyvästikin, nimittäin muistot ja henkinen pääoma, ne eivät ole mihinkään kadonneet. Hämmästelen itsekin, kuinka yhä muistan kaiken, enkä ole unohtanut lapsuuttani, en nuoruuttani, en iloja enkä surujakaan, vaikka en elä muistoissani, en suruissa nyt varsinkaan, silti muistan kaiken elämästäni, kuin se olisi vasta eilen tapahtunut. Siitä on apua, sillä sen kautta on helpompi ymmärtää eri ikäisten ihmisten mielipiteitä ja toimia, vaikka ne eivät aina sellaisia olisikaan, joita itse oikeina pitäisin. On merkittävää ymmärtää asioita, mutta se ei ole sama kuin hyväksyä asioita. Ei kaikkea voi ymmärtääkään, mutta kaikkea voi yrittää ymmärtää, edes yrittää.

Kaiken koettuani ja kaiken nähtyäni eräänä vuonna huomasin, odotan enää vain. Olin huomaamattani joutunut tilaan, jossa kaikki oli saatu ja oli saapunut tyhjyys. Tyhjyys on tila, jossa ihminen on ennen syntymäänsä, tai ennen kuolemaansa. Uudelleen en voisi syntyä, koska olen jo täällä, enkä ole vielä valmis kuolemaankaan, koska olen vielä nuori ja sisälläni asuu elämänkipinä, hyvin vahvana. Kaksi vuotta jaksoin pohtia, mikä on nyt elämäntarkoitus? Pian kaksi vuotta sitten sen jo keksin, että kun kaikki on koettu ja nähty, ei veiviä tule silti kaivoon heittää, vaan tulee alkaa elämään. Nimittäin on hyvin paljon helpompaa elää silloin, kun on jo elämän karaisema, ei ole enää sinisilmäinen ja mitään maailmaa mullistavaa ei tarvitse tavoittaa, vaan voi tyytyä elämään hetki kerrallaan, ilman että koko ajan pitää kontata, tai tippua puusta, tai hakata päätään seiniin. Mestari ei kai kukaan ole, mutta lähes sellaiseksi voi tulla, elämän kasvattamana.

Sodat on sodittu, enää ei tarvitse edes taistella, ei kilpailla kenenkään eikä minkään kanssa. Se ei ole vähään tyytymistä, vaan todellisuuden hyväksymistä. Joillekin vain on kohtaloksi luotu osa, jossa heillä on paljon rahaa, halusivatpa sitä tai eivät. Joillakin on vähän rahaa, halusivatpa he sitä tai eivät. Sitä en tiedä, kuka kohtalon ihmisille määrää, eikä minun sitä tarvitsekaan tietää. Omaan kohtaloonsa voi silti vaikuttaa, suurestikin, kunhan vain hyväksyy sen, ettei aina ihmeitä tapahdu, vaikka niitä joskus tapahtuukin.

Minä, entinen tuuliviiri, ylipuhelias elohopea, olen muuttunut. Vuosia sitten minusta tuli tuulien kuuntelija, sivusta seuraaja, yksinään pakertaja. Sitten sekin jakso meni ohi, kuten on mennyt monet muutkin jaksot ja ajat ohitse aikanaan. Nyttemmin enää puhun vähemmän, mutta enemmän kuin erakoitumis aikana. Suunnittelen vähemmän kuin luomiskautena, mutta teen enemmän kuin vuosiin, vaikka teen asioita hyvin vähän ja verkkaisaan, jos tekemisiäni vertaa nuoruuteni minuun. Energia ei enää räisky, mutta ei se mihinkään loppunut ole, virtaa riittää yhä, suuriinkin tekoihin.

Ihmisen on hyvä voittaa itsensä, muiden voittaminen ei ole lainkaan tärkeää. Oikeastaan monesti muiden voittaminen on vahingollista. Osaan helposti perustella tuon väittämän, mutta en nyt viitsi kirjoittaa siitä, sillä olen muuttunut, kirjoitan huomattavan paljon vähemmän nykyään, kuin vaikka vielä puoli vuotta sitten.

Viisastenkiven löytyminen avasi monta porttia ja ovea, joita ennen en tiennyt olevan olemassakaan. Sen sijaan että huutaisin maailmaan, löysin viisastenkiven, olen hiljaa asiasta, vaikka en salaa tuota arvokkainta aarretta jonka elämä antoi.

Joku päivä taidan vielä lähteä luostariin, tai vetäydyn vuorille, kuten Musashi aikanaan. Taistelut on taisteltu, sotaa ei ollutkaan, minä minä muutuin pieneksi huomasin todeksi monta vanhaa viisautta matkani aikana... sato kypsyy ajallaan, viikate teroitetaan hiomakivellä, mutta ihminen karaistuu elämässä.

Minulla on monta syytä rakastaa elämää, kuunnella tuulia, ja kuunnella musiikkia. Oikeastaan olen onnellinen siitä, ettei kukaan rakasta minua, eikä kukaan edes oikeastaan tiedä että olen olemassakaan. Olen tarpeeton, ja saan siten olla rauhassa. Tai, koirat kyllä rakastavat, ja ne tarvitsevat minua, mutta nehän ovatkin laumani ja perheeni, luontevasti olemme poikajoukkue.