Satelee ja on kuin syksy olisi.

Meni loitsut hiukan poskelleen, sillä tarkoitus oli taikoa aurinkoinen päivä, alkoikin vihmomaan vettä! No, ei se mitään, kesä lähenee päivä päivältä, kuitenkin.

Eilen sain kontattua polvet mustelmille, kun pesin keittiön lattian. Tänään pitäisi laittaa sama uusiksi, sillä olin nappuloiden kanssa märällä, savisella pellolla ja kyllähän sen arvaa... joka iikalla tuli sisälle hiekkaa ja savea. Kevät on siitä mukavaa aikaa, että risukoissa voi kulkea huoletta, käärmeet eivät ole vielä heränneet. täällä päin kuulemma on paljon käärmeitä, sanovat paikalla kauemmin asuneet. Itse en ole nähnyt kuin yhden, sekin oli auton alle jäänyt, yli puolimetrinen nuori kyy, jonka nostin Kaskelanrinteen aluerajoitusliikennenmerkin päälle, muistuttamaan ihmisiä, jotta muistavat katsoa mihin astuvat. Ainahan jalan alle ei välttämättä jää lasinsiru, vaan voi se joskus olla käärmekin. Toinen käärmehavainto oli vain huhu, sillä en itse nähnyt käärmettä, vaan eräs linja-autoon nouseva rouva sanoi pysäkillä olevan kyyn, kun ihmettelin miksi hän niin levottomasti pysäkillä liikehteli. Käärme kai odotti bussia, tai sitten vain nautti kesän lämmöstä, miettiessään minne päin lähtisi luikertelemaan. On se vaan hyvä, ettei käärmeillä ole siipiä. Olisi aika tukalaa kulkea ulkona, jos pitäisi varoa lentäviä käärmeitä! On ihan tarpeeksi hyvin muistossa uiva käärme, joka tuli vedessä suoraan kohti. Kun se huomasi minut, se otti ja sukelsi! Siinä vaiheessa minä lennähdin vedestä pois, alkoi tuntumaan että enää ei huvittanut kahlata niissä vesissä laisinkaan. Uida en osaa, mutta sukellan kyllä, milloin muistoihini, milloin jopa metsälampeen, mutta mieluummin kylven auringossa.

Jotain oikein repäisevää pitäisi tehdä, ettei aika kuluisi liian joutuisasti. Nykyään ei vain oikein uskalla tehdä mitään kovin kummoista, sillä maineensa voi menettää vain kerran ja vaikka maine meni jo, ei sitä sentään silmätikuksi halua joutua. Toisinaan vain ei voi estää tapahtumia, vaikka kuinka olisi vain kuin ei olisikaan. Hyvä pelle, naurattaa takuuvarmasti. Tuli mieleen viime kesän tapahtumat, enkä vieläkään tiedä, oliko ne hyviä vai huonoja kokemuksia, ainakin ne olivat mieleen jääviä tapahtumia. Huomaan kyllä, että minua seuraillaan ja taidetaan pitää hiukan omituisena, höppänänä, joka ei oikeastaan vaivaa minua, mutta ihmetyttää, eikö ihmiset ennen ole nähneet kulkijaa joka kävelee koiriensa kanssa pihalla, katselee kevään edistymistä, etsii kuvattavia kohteita, jää katsomaan puissa kiipeilevien oravien touhuja, viheltelee lauluja yksikseen, oikaisee niityn poikki ja keräilee lasinsiruja maasta, jotka joku ajattelematon ne on luontoon viskellyt. Ihan tavallisia poikasten touhuja, ei sen ihmeempää, mutta silti sitä katsotaan kummeksuen, aivan kuin olisin jotain väärää tekemässä.

Ihmiset on sitten mukavia, vaikka merkillisiä. Istuin tupakkatauolla niityllä, ajotien varrella ja annoin koiruskoiden touhuta omiaan. Ei ne mitään sen kummallisempaa tehneet, kunhan vain tekivät sitä mitä sudet luonnostaan tekevät: Haistelevat hajuja, kaivelevat kuoppia, leikkivät kepillä ja nauttivat elämästään. Siihen sitten tulla pölähti auto, joka pysähtyi, aivan kuin hirveästi jarruttaen. Autosta tuli nainen, joka huusi: " Onko tapahtunut jotain? Haluatko apua? ". Ennen kun ehdin ajattelemaan mitään, lipsahti suustani: En minä kehtaa tähän vaivaan apua ottaa. Akkeli punastui, mitä lie aatellut kun virnistelin kuittaukseni perään. No, en toki tehnyt muuta kuin istuin tupakalla maassa ja juuri olin ajatellut, pitäisikö ottaa vaimo? En vain löytänyt yhtään syytä miksi sellaisen toimenpiteen menisin tekemään, sillä erakkona elely on niin paljon antoisampaa kuin alkaa taas taistelemaan siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi jättää tekemättä, kuulemaan kuinka taas on tullut tehtyä väärin asioita, tai mitä asioita taas on jäänyt tekemättä. Suomalaiset naiset on kyllä nykyään rohkeampia kuin ennen, aivan avoimesti he saattavat tulla juttelemaan ihan vieraalle miehelle, vaikka eivät miehestä ole kiinnostuneita, eikä edes miehen puuhista. No, hyvä se vain on olla rohkea ja reipas, mukavia tuttavuuksia on syntynyt noista kohtaamisista hyvin usein. Muistan montakin henkilöä, ihan tässä vain vähän aikaa sitten, kuin monia myös vuosien takaa, enkä ole katunut yhtäkään tapaamista. Jotkut asiat vain tapahtuvat kuin niiden kuuluisi tapahtua, vaikka aina ei tiedä, onko kyseessä sattuma vai onko se kohtalo, vai peräti kuin ennalta määrättyä.

Tuo tänäänkin tapaamani ihminen sitten kai tulee tutummaksi, kun jätti ennen lähtöään puhelinnumeronsa ja pyysi soittamaan. Mitä asia sitten koskee, kaipa se selviää aikanaan.