Älä näytä haavaa!

Paras lause joka sopii joka jannulla ja friidulle. Älä heittäydy helpoksi saaliiksi, tai jäät nuolemaan näppejä ja yksinäisyyteesi.

Miten naisten kanssa pelataan? Naisen pyydystäminen on kuin kalastamista. Heitä täky veteen, Kun nappaa, mykäise. Jos kus pitää osata löysätä, sitten kiristää, taas löysät, taas kiristät siimaa.. aivan kuten kalastaisit, tai kissan kanssa leikkisit.

Näin on näreet, tuon kun muistat, osaat pelin juonen.

Sama kuulemma pätee myös miehiin... olen noin kuullut, joten jos heittäydyt virran vietäväksi, virta vie. Pää pystyyn ja pilkettä silmäkulmaan, ja pärjäät pidempään.

Mitään muuta en pysty jälkipolville opettamaan, vaikka monia asioita olen oppinut, opettanut monet veistämään, pelaamaan jalkapalloakin, mutta kun naistenkanssa pelataan... muista se miten kissan kanssa leikitään, tai opettele kalastamaan, niin tiedät miten homma toimii. Sen sanoi Casanovan sukulainen, suoraan kuudennessa polvessa.§

Jos haluat jotain, saa hänet haluamaan sinua. Jos itse ilmoitat haluavasi hänet, tai olet halukas heittäytymään hänelle... ole menettänyt pelin.

Ole se, jota pyydystetään, vain niin saat sen jota haluat. se on kupletin juoni. Jos hän maksaa sinulle, peliä ei tarvita, silloin vain annetaan se minkä hän ostaa... mutta se on eri tarinaa se.

Jos haluat saada, älä anna halvalla, ja saat sen mitä hait, mutta saata hänet metsästämään se.

Eräs tarina

Eräs maailman parhaimmista lauluista on tämä

ja niin on tämäkin!

Jotkut päivät

Jotkut päivät ovat sellaisia. jotka ovat muuttaneet elämänkulkua merkittävästi. Monet päivät ovat kuin toistensa kaltaiset, vailla mitään erityistä tapahtumaa. Sitten ne eräät päivät...

Olen huomannut, omassa elämässäni on ollut viisi kohtalokasta päivää, jotka ovat vieneet minut eri suuntaan kuin olin alkujaan tavoitellut. Nuo päivät ovat tehneet vilkkaasta levollisen, tukkineet turpani, itkettäneet, opettaneet mitä elämä on, laittanut polvilleen kovanaaman, vieneet paljon pois elämästäni, ja tuoneet elämääni uusia asioita. Nuo päivät ovat tehneet minusta minut, rikkoneet, mutta myös nuo päivät ovat eheyttäneet minut. En voi vihata noita helvetin päiviä, enkä voi olla rakastamatta niitä.

En halua koskaan kertoa noiden päivien tapahtumista kenellekään, vaikka usein on kysytty, ja pyydetty: " Kerro. " En kerro, en, ne ovat salaisuuteni, yksityinen omaisuus, jonka kohtalo minulle antoi. Oliko se lahja, elämän lahja? En tiedä, ehkä joku päivä saan vastauksen.

Olen hiljaa siitä, mitä nuo päivät tekivät. Itken ja nauran, nuo päivät ottivat pois minulta paljon, nuo päivät toivat minulle paljon, vaikka kadotin suunnan, en eksynyt, löysin paljon.

Mitä tapahtui päivinä noina, joista eräät olivat kuin syksy joka vei talveen. Jotkut noista päivistä oli kuin kevät joka toi kesän. Kylminä päivinä itkin, lämpiminä päivinä nauroin.

Salaan suruni, kätken onneni, kuljen keskitietä, joka poluksi jo muuttui. vaikka jalkani luistaa, en kaadu vaikka horjun usein, vielä opin kävelemään ja nousen eräänä päivänä siivilleni.

Nettiseikkailuita

Koko illan olen käyttänyt internetin tutkimiseen. Oikeastaan mitään uutta ei ole löytynyt, vanhoja uusia asioita, musiikki videoita, sota-dokumentteja, huumoria, luontoa ja ihmisten kuvia.

Matkailu avartaa, vaikka oikea matkailu on mukavampaa, silti netti matkailu vie matkojen päähän, lähes yhtä nopeasti kuin mielikuvitus.

Lapsena sanottiinkin, nopein aikakone on mielikuvitus, sillä matkustaa ympäri maailman ja kauas avaruuteen nopeammin kuin silmänräpäytys kestää. Sellainen matkustelu on luovaa, paljon luovempaa kuin netin selaaminen, mutta hällä väliä, molempia tapoja voi käyttää rinnakkain tai vuorotellen. Pääasia että unelmoi jostakin, pyrkii johonkin, vilkuilee ympärilleen ja kulkee eteenpäin. paikoilleen ei passaa jäädä, tuleen ei saa jäädä makaamaan, taantumiseen ei tarvitse langeta, aina voi tehdä jotain, aina, vaikka olisi kuinka voimaton olo.

Länsimaissa on oikeus olla tekemättä mitään järkevää ja olla vain. kaikilla ei samaa oikeutta ole, sillä moni joutuu etsimään ruokaa, etsimään vettä, etsimään turvaa. Elämä ei koskaan ole kaikille tasapuolista eikä absoluuttista oikeutta ole olemassakaan. Millainen olisi maailma, jos kaikilla olisi kaikki asiat hyvin? Tekisikö kukaan enää työtä, tai yhtään mitään kovin merkittävää? Varmaan tekisi, sillä ihmiset pitkästyvät pian, jos kaikki olisi hyvin kaikkialla. Hyvinvointi lisää pahoinvointia, pahoinvointi johtaa hyvinvoinnin tavoitteluun ja se saa pyörät pyörimään. Silti olisi ihan mukava, jos kaikilla olisi kaikki hyvin, ainakin kaikki perusasiat olemassa.

Raha tekee elämän helpommaksi, vaikka raha ei onnea lisää, mutta rahan puute tekee onnettomaksi. Eihän rahalla itsellään ole arvoa, vaan se on vaihtokaupan väline, mutta on silti kuin unelmien alkuainetta. Ilman rahaakin voi unelmoida, vaikka helpompi on unelmoida jos ei ole huolia, ei ainakaan rahahuolia.

Nuorena oli kiire saada kaikkea, oli kiire kokea kaikki nopeasti ja oli malttamaton. Vanhempana ei enää ole kiirettä, kaikki tarpeellinen on jo nähty ja koettu, kiirettä ei ole enää ja se on hyvä se. Kävellen kulkija ehtii nähdä monia pieniä asioita maailmassa, joita ei näe jos kulkee autolla. Elän enemmän, kun kävelen, näen enemmän kun kävelen, saan itselleni enemmän elämästä kävellen, ja niin pysyn iloisempana ihmisenä. Ilman koiria en varmaan kävelisi paljoakaan, vaan kulkisin autolla. Haukut siis liikuttaa minua, jokaisesta kävelystä tulee suuria seikkailuita, vaikka mitään maailmaa mullistavaa ei matkalla usein tapahdu.

Olen aivan onnellinen elämäntavastani, vaikka minua sanotaan intiaaniksi, en välitä omistaa kalliita tavaroita, vaan rakastan luontoa. En enää edes tiedä, millaisia matkapuhelimia on markkinoilla, sillä tuo vanha 7 vuotta vanha puhelin toimii aivan hyvin, vaikka olen sen toinen omistaja, ostin käytettynä. Olen omalla tavallani hypännyt oravanpyörästä pois, en juokse kilpaa monien muiden lailla, vaikka asun kaupungissa, en kärsi siitä, koska en halua kärsiä, vaan sopeudun olosuhteisiin.

Silti mietin yhä, jos muuttaisi asumaan Norjaan tai Eestiin, sillä pidän molemmista noista valtioista. Ehkä joskus muutan, en vielä tiedä sitä, mutta tänään en ainakaan muuta, sen tiedän. Se riittää minulle, sillä elän elämääni vain yksi päivä kerrallaan, surematta mitään sen enempää. Tulevaisuuteen pitää varautua, mutta sen voi tehdä hymyillen, eikä ottaa stressiä siitäkään, huominen tulee kyllä aikanaan, muuten se ei olisi huominen.

Tänään

Taas katson metsää. Metsä piirtyy selvänä taivasta vasten. Aurinko paistaa ja taivas on kirkas.

Puut huojuvat tuulessa. Huomaan, yksi niistä on poissa! Tuuli on kaatanut yhden, sen paikalla näkyy vain tyhjää, ei mitään, mutta taivas paistaa sen puun paikalla.

Voit nähdä ruohikon, mutta et erota yhtäkään ruohonkortta. vasta kun yksi puuttuu, huomaat tuollaisenkin olleen olemassa, vasta kun se on poissa. Näin meille usein käy, kadotettuamme vasta löydämme sen, joka aina oli vaikka emme sitä huomanneetkaan. Olemme joillekin vain ne kuuluisat sanat: Yksi tiili muurissa. Välittääkö kukaan siitä, mitä me pelkäämme, mitä me toivomme, mitä muuta me olemme.

Suhdetoimintaa

Suhteet, ihmissuhteet, ovat suhdetoimintaa.

Joskus suhteet ovat myrskyisiä, silloin aallot nousevat ja lyövät korkealle. vesi nousee yli äyräiden, huuhtoo mereen kaiken sen, joka oli aiemmin rakennettu.

Perheen perustaminen on helppoa, perheen ylläpito on vaikeaa. Ei aina ole syksy, ei aina ole kevät, asiat muuttuvat ja elävät, kuten elää maapallo. Väliin mahtuu talvi ja kesä. Valtakunnat syntyvät, kukoistavat, voivat hyvin, hiipuvat pois, kuin niitä ollut ei ois. Muistot jäävät.

valtakunta voi olla valtio, tai se voi olla perhe, mikä hyvänsä joukkue, jengi, kokoonpano, mikä vain... monella asialla on monia nimiä, mutta tietyt elämänlait pysyvät muuttumattomina.

Elämää maapallolla

Viserryksiä kuuntelin, kuinka linnut lauloivat, sirittivät, visertivät.

Se on kevät! Pesiä rakennetaan, reviireistä taistellaan, pareja syntyy tai muodostuu, elämä alkaa alusta joka kevät, vaikka " viidakonlaki " vallitsee, elämänvoima silti toimii suurempana.

Mitä elämä on? Tähdet tuikkivat, jotkut tähdet kuolevat, uusia syntyy, ja tähdet tuikkivat. Sitä on elämä.

Mitä on sirittää ( chirp ) , visertää ( chirp ) muilla kielillä? Miten tähdet tukkivat?

Tuikkia = valaisevat tai näkyvät kuin tähdet taivaalla.

Visertää, sirittää = Laulaa luin pikkulinnut laulavat, pienillä äänillä linnut laulavat tai " laulavat ".

-------------------------------------------------------------------------

Minä olen peili. Huomaan, minä olen yhä peili. Heijastan minuun osuvaa valoa. Jos minuun osuu ystävällinen valo, heijastan sitä samaa takaisin. Jos minuun osuu vihainen valo, heijastan sen takaisin. Olen kuin sieni joka imee vaikutteet itseensä ja heijastaa ne takaisin. Yksi ihminen, nainen, tuli ja rakasti minua... rakastin takaisin. Yksi ihminen tuli ja löi minua, minä löin takaisin. Yksi ihminen tuli ja hymyili minulle, minä hymyilin takaisin. Tulisi pystyä suodattamaan tunteita... että ei hyppää jokaiseen sänkyyn jossa syli kutsuu avoimena. Tulisi pystyä suodattamaan tunteita, ettei jokaiseen huutoon vastaisi, eikä jokaista iskua vastaisi iskulla. Olen peili, heijastan sitä valoa jolla minua valaistaan.

Kuinka lauloi Pekka Ruuska? " Sydän on sotaan valmis aina... ", sydän on myös aina valmis rakkauteen, olen luonnonlapsi.

Ihme ja kumma!

Miksi nykyään ei enää rakenneta pyramideja? Ei enää kukaan osaa? Nykyajassa on muut pyramidit! ydinkäyttöinen sukellusvene, matkapuhelin, laser, valokaapeli, mikrosiru... nykyajan pyramidit.

Yksin yksi muurahainen saa ehkä keon valmiiksi, joskus. Tuhannet ja miljoonat muurahaiset rakentavat keon helpommin. Yksi ihminen voi suunnitella ydinreaktorin, mutta kuinka kauan rakentaminen sujuu, jos sen suorittaa yksi ihminen? Yhteiskunta ja kehittyminen vaatii monien ihmisten yhteistyön. Ilman yhteistyötä jokainen perhe, joukkue, team, valtio, ihmiskunta ovat yhtä heikot kuin ketjun heikoin lenkki.

Kuinka pitkällä ihmiskunta olisi, jos olisi yhteishenki, eikä kukaan koskaan riko, varasta, tuhoa, tapa, yhtään mitään.

Vastaus on siihenkin... Tuulesta sen saa, ehkä?

Minun elämäntarina

Viimeiset lennot kohti vapautta. On pian aikaa taas kulkea eteenpäin.

Elämä tulisi olla kasvamista, elämä on kasvun paikka.

Vetäytyä taas erakoksi, lopettaa kirjoittaminen, uusiutua, luoda nahkansa. Luoda nahkansa? Ei siten kuin käärme, vaan siten kuin lohikäärme.

Ajatuksissa on Bob Dylan, Musashi, Juice Leskinen ja moni muu elämässäni vaikuttava ihminen, ja heidän elämänsä tarinat.

Olen jo oppinut, kuinka perhonen voi omalla siiveniskulla aiheuttaa oman kuolemansa, kun teko kiertää maailman ympäri ja olen nähnyt, ei Jeesus tuomittu tekojensa tähden, vaan sanojensa vuoksi hänet tuomittiin. Aina ei tarvitse tehdä mitään, silti saa tuomionsa, sanojensa vuoksi... John Lennon, J. F. Kennedy, Martin Luther King jne. taisi kaikki kuolla sanojensa vuoksi, ei tekojensa tähden. Surullista... mutta monissa maissa sananvapaus on rajoitettu, sanat ovat monesti vahvempi ase kuin pienet teot. Miksi? Kuulija vai kertoja luo sanojen voiman? Kuulija!

Puhuva voi sanoa mitä tahansa, kuulija itse päättää miten sanat ottaa. Sanat voi olla sananhelinää, tyhjää puhetta, tyhjiä sanoja, valhetta, sodat sytyttäviä, haavat parantavia, vala, visio, kevyt, syvällinen, raskas, pinnallinen, meteli, kuiskaus. Sanat ovat niin paljon!

Ole tekojen jättiläinen, puhumisen kääpiö. Se kuulostaa hyvälle.

Niin kohosi pikkulintu siivilleen. Meni maailmaan menojaan, lensi liiteli lauleli, Kalevalaan katosi kun koti kutsui, muuttomatka muihin maihin, palasi pesäänsä pohtimaan monet matkat miehen mittasi, kasvoi kovasti karaistui. Millä mitalla miehen mittaisit? Täytän kevyesti kaikki mitat, ja vielä jää ylikin, mutta se on eri runo se...

Niin, se elämäntarina! Olen tulossa eilisestä, matkalla huomiseen. Olen tulossa tuolta, nyt olen tässä, menen tuonne. Muuta elämäntarinaa ei ole, muut tarinat ovat vain tarinoita, siinä kaikki.

Tiedän kyllä, on miehestä kiinni, huutaako naiset HIII. Olen myös huomannut, jotkut päivät on kultaa, kiveä ne muut päivät, mutta olen kullankaivaja, ja etsin iloa elämästä, se on normaalia.

Ja elämä... se on väliaikainen, siinä kaikki.

Riemua, rauhaa ja rakkautta.

Niin monesti olen kirjoittanut ja puhunut tuosta laulujen sanoittamisesta, lyriikasta, kuinka suuria elämänviisauksia niihin kätketäänkään, suoria neuvoja: Kuinka olisi hyvä elää, millä tavoin huolista päästään yli, ja kuinka jälkeenpäin huolien muisto enää vain naurattaa, tai laulattaa, vaikka ne surut päällä ollessaan olisivatkin niin kovia ja raskaita ollut niellä, kokea, kärsiä ja sitten unhoittaa... kun aika haavat parantaa, tai uusi rakkaus, tai mikä se sitten kenenkin lääke on siivilleen pääsemiseksi.

Taas olen kauhean uskoton ja juossut vieraisiin! Nimittäin uskoton olen, itselleni, koska päätin etten kirjoittaisi mitään kotvaseen aikaan, muuten jää unet lyhyen puoleiseksi. Noin se sitten kävikin. Vieraissa juokseminen... minun ei pitänyt kirjoittaa musiikista, vaan muotoilusta ja kuvataiteesta... vaan kirjoittelen ummet ja lammet kaikesta muusta, elämästä ja elämän vierestäkin... vaikka piti muotoilu asiaa laittaa ylös, edes muutama perusasia ja taas tässä kävi näin.

En sitä ala suremaan. Musiikki on kuitenkin kiehtovampi ja merkittävämpi minulle, kuin kuvataide, muotoilu ja kirjoittaminenkaan. rakastan musiikkia, sen kyllä huomaan usean kerran päivittäin ja öisinkin. Olen joutunut naimisiin musiikin kanssa, mutta se ei ole joutumista, jos ei pääsemistäkään, jokin vain johdatti tähän? Taisi olla tuo kirjoittaminen, sillä se opetti minut kuuntelemaan aikanaan, eli myös kuuntelemaan sitä mitä muut ovat kirjoittaneet... laulun sanoja ja sanomia. Vaikka laulut ovat lauluja, sanoitukset teki joku, joka ei ehkä koskaan ollut kuullut Laotsesta, lukenut Zen -kirjaa jousella ampumisentaidosta, tai tiennyt koskaan Musashin olleen olemassakaan. Silti sanoituksissa on jotain elämän totuuksia, viisauksia ja filosofioita, aivan kuin joku ne samat asiat aikanaan sanoi... jo yli 4000 vuotta sitten.

Maailmassa vallitsevat tietyt lait, tietyt asiat noudattavat tietyn tapaisia kaavoja, vaikka joku niitä kutsuisi kaavoikisi ( puhutaan että asiat kulkevat samaa kaavaa ) kutsun niitä laiksi, vakka lakeja ne eivät ole samoin kuten ihmisten lait tai säännöt. Mielluummin säännöllisyyksiä, mutta eivät niitäkään. samalla huomaa, edes Suomenkielessä ei ole oikeaa sanaa kuvaamaan kaikkia asioita täsmällisesti, vaan enintään viitteellisesti. Se on aika hämmästyttävää, sillä kielemmehän muuten yltää vivahteinee paljoon sellaiseen, joihin useimmat muut kielet eivät riitä.

Taas lähti rönsyilemään ajatus ihan muihin maisemiin ja kirjoitukset toisille laduille...
Kun siis noita sanoituksia kuulostelee, tuottaa ne monia suuria iloja ja riemuja. Sitten huomaa kuinka nuortuu aivan, olo tulee kevyeksi, ilo rintaan, pilke palaa silmiin ja hymy tulee kasvoihin. kaikki laulut eivät noin tee... vaikka pitäisi jostain syystä jostakin kappaleesta, joissain on paljon enemmän joka herättää uinuvan kipinän. Jos ei usko, ei ole tarpeeksi kuunnellut lauluja, erilasia lauluja, kaikenlaisia lauluja... sillä uskonpa, jotta jokaiselle on laulu olemassa, sellainen joka on yksi ylitse muiden laulujen. Minut nuorentaa selvästi muutama biisi, joista yksi niistä on tämä
Tuota pikkulintu sitten lauleleekin paljon, ja kyllä monen pää on kääntynyt katsomaan jalkakäytävillä, ken visertelee tuolla lailla? Joskus vain huomaamattaan tulee lauleltua niin, että muutkin sen kuulevat, vaikka se ei ole tarkoitus ollutkaan.

Kippari kvartetti muutenkin on aivan ainutlaatuinen kokoonpano, jonka eräät laulut ovat selkeämmästi parempia kuin heidän toiset kipaleensa. Ei kai kenelläkään muusikolla tai yhtyeellä kaikki biisit hyviä, tai parhaita olekaan... vaikka niin joskus selvitetään ja fanitetaan... mieluummin fanittaa tiettyjä esityksiä ja tiettyjä kappaleita, se lienee lähempänä totuutta kuitenkin.

Se siitä. sattui yksi sivu taas silmiini, kun lyriikoista keskusteluja selailin Ei liity vallitsevaan vuodenaikaan, mutta ei sillä mitään merkitystä, saahan sitä pohtia vaikka juhannusta keskellä talvea, tai jouluna kesänaikaa, kukas sen kieltäisikään.

Siitä huolimatta, jokaisen olisi hyvä suoda itselleen aikaa. Aikaa ei mitään varten, vaan aikaa itselleen. Voisi miettiä yhtä asiaa: Millä minä tulen onnelliseksi? Mistä asioista tulen onnelliseksi, mitä ne asiat ovat?
Noihin kun huomaa löytäneensä vastaukseksensa, omat vastauksensa, ei muiden sepittämät tai syöttämät... moni muukin asia muuttuu kuin taikaiskusta aivan toiseen valoon, josta seuraa kevään puhkeaminen, kukat aukeavat loistoonsa ja linnut saavat ilmaa siipiensä alle.

Optimisti näkee puolillaan olevassa lasissa puoliksi täyden lasin, pessimisti näkee puoliksi tyhjän lasin. Jos lasi on aivan tyhjä... mitä silloin tulee tehdä? Tulee täyttää astia, mutta astia on tuolloin hyvä täyttää hyvillä asioilla, sellaisilla jotka tuovat iloa, riemua, rakkautta elämään. Eikä se lasi ollutkaan juomalasi, ei reppu ei edes rinkka, vaan oma elämä.

Aikamoinen töpsähdys!

Miten helkkarissa voisi kääntää millekään muulle kielelle sanaa töpsähdys, töpsähtää, tai edes: Tulla tupsahtaa! Ei noille sanoille ole vastineita muilla kielillä, joten Suomalaiset saavat olla onnellisia, kielestään, rikkaudestaan. Sitä vain ei tule huomattua arvostaa, koska se on aina läsnä, yhtä itsestään selvää kuin vesi joka tulee hanasta, eikä sitä tarvitse hakea kaivosta, tai etsiä jostain kivenkolosta! Kuinka moni Suomalainen muistaa ajatella edes joskus, että joissakin maissa vesi pitää ensin ETSIÄ, eli löytää, ennen kuin sitä voi käyttää, saati sitten juoda. Harva Suomalainen etsii vettä, vaan tietää mistä se löytyy, etsimättä. Kaikki eivät ole noin onnekkaita, vaikka moniko länsimaissa muistaa tuollaisen " pikku seikan ", vettä joutuu etsimään! Minulle usein sanotaan: " Mitä vittua, etkö tajua vääntää hanasta juntti! Vettä saa kraanasta. Miks sä mietit tommosia? " Niin, miks mietin? Minulla on aikaa miettiä, sillä sinkulla on aikaa miettiä mietteitä, katsella selällään taivaan pilviä, kirjoitella aikansa kuluksi, sillä aikaahan minullakin on vain 24 tuntia vuorokaudessa, kuten jokaisella muullakin.

Täällä elintason ja hyvinvoinnin maissa etsitään muita asioita kuin vettä, siis kuten seksiä, onnea, rahaa, menestystä, vaikutusvaltaa, suosiota, nopeampaa autoa, parempaa venettä, kauniimpaa puolisoa tai ikuista elämää... moni kai noista asioista lähes kaikki onkin löytäneet, tai tulevat löytämään ne aikanaan. Yksi pulma vain on ratkaistavanaan, mikä on tarpeeksi, koska olisi tyytyväinen, ei haluaisi enempää, ja missä se raja kulkee? Yhä vain rajumpaa etsivä on lopulta nalkissa kuin narkomaani omien halujensa kanssa... ensin iisimpää kamaa, sitten se ei riitä, pitää saada enemmän, useammin, lopulta vaikka koko ajan, kun sekään ei riitä... lopulta aina vain kovempaa kamaa, kunnes katkeaa suoni päästä, tai pumppu tekee stopin, tai sitten vaan keuhkot sanoo POKS.

Sama kaava kyllä pätee niin kaikkiin huumeisiin, kuin kaikkeen haluamiseenkin, silloin jos mikään ei riitä, eikä mihinkään ole tyytyväinen vaan aina haluaa enemmän ja enemmän. Onhan toki elämä monesti nousujohteista, ja eteenpäin pitäisi mennä, mutta Kohtuus, se tulisi myös oppia... että osaa pysähtyä ajoissa, ettei aina olisi tyytymätön, ja nauttisi myös saavutuksistaan, eikä vain juoksisi kuin mieletön halujensa perässä ja viettiensä vieminä kuin kiimainen kani.

Mitä pienistä. Tunnen kuitenkin ihmisiä, joilla ei ole ollut edes puhdasta vettä, ei aina edes ruokaakaan, hyvä jos laastaria haavaankaan ovat saaneet, jos edes ovat kuulleetkaan laastarista! Pitäisikö heitä vihata, että heillä ei ole samaa tietämystä ja etuoikeutta syntyessään, kuin meillä lansimaalaisilla? En minä jaksa vihata ketään heistä, en ainakaan sen vuoksi, että satuin syntymään tänne ja he toisaalle, kuitenkin samalle planeetalle! Heitän ilkeyttäni omantunnon kysymyksen jokaiselle: Miten vitussa kukaan olisi voinut itse valita minne syntyy, minkä värisenä, minkä sukupuoliseksi, tai mitä kansalaisuutta saa edustaa? Ei meistä kukaan voinut itse sitä päättää! Jos joku saattoi sen päättää itse, kertokoot sen, sillä moni on utelias kuulemaan kuinka se kävi. Joutuiko ehkä maksamaan korruptiorahaa eli pitikö joku lahjoa ensin? Kenet? Moni haluaa kuulla!

Sääli tavallaan, ettei kaikki maailman ihmiset puhu samaa kieltä, sillä jos niin voisi tehdä, voisimme helpommin kommunikoida toistemme kanssa ja se edistäisi maailmanrauhaa paremmin kuin mikään muU. Liputan maailamrauhan puolesta, sillä tiedän sen jonka moni muukin tietää, vain yhtenäisenä ihmiskunta on voimakas. Sen opetti talvisotakin... jos yhteishenkeä ei olisi ollut, Suomikin olisi helposti nujerrettu... mutta ihmisillä oli vahva yhteishenki, ja niipä maa piti pintansa ( Eläköön Suomi! ) ennalta vahvempaa vihollista vastaan. No perkele, miksi ihmiset sotivat yhä toisaan vastaan? Eikö ole parempaa tekemistä? On varmaan... kunhan vain ihmiset ensin huomaavat, on parempi olla samalla puolella, siten voi voittaa helpommin.

Yksikin muurahainen saa keon aikaan joskus, jos aika riittää. Tuhannet muurahaiset saavat keon aikaan paljon nopeammin, eikä yhdenkään tarvitse kaikkea tehdä... tekee vain osansa, se riittää. Maailman kaikki ihmiset ovat muurahaiskeko... siitä lauloi jo Bob Marley, Veikko Lavi myös ja siitä yritti puhua Jeesus, ja aika moni muukin, jo ennen Marleyn tuloa. Kuka muisti kuunnella? Jotkut. Onneksemme, joka on yhteinen onnemme, eikä se ole keneltäkään pois, vaikka kaikki jakavat saman onnen.

Muistin juuri kirjan jonka luin kauan sitten... Risti ja Linkkuveitsi. Sen kirjoittaja oli kovempi jannu kuin minä ikinä olen ollut, tai kovempi kuin koskaan ehkä tulen olemaankaan. Heitin silti ristin pois, ja kannan kaulallani yin-yan -tunnutsa, sekä kotoisampaa Viikinkien Mjølnir riipusta. Miksi? Miksi ei? Miksi pitäisi valita ei oikeaksi tuntemansa vieraanmaan Jumala ja uskonto? Aika moni niin tekee, tietämättä miksi niin tekevät, ovat vain uskovinaan tekevänsä oikein, vaikka eivät ole tainneet itse omaa valintaansa suorittaa, vaan sen teki joku muu heidän puolestaan ja onhan se helpompi tapa kuin alkaa pohtia syvällisyyksiä tai mitään kovin vaikeaksi kokemiaan omissa päissään. No, ei se mikään huono tai väärä tapa ole, ainoastaan toisenlainen tapa, ja kaikki tavat ovat siinä suhteessa aivan oikeita.

En sitten valinnut uskonto vaan valitsin sen joka vain tuntuu parhaimmalle. Minulle taolaisuus ei ole uskonto, vaan lähinnä maailmankatsomus, joka ei todellakaan ole uskonto, eikä tuomitse muiden valintoja tai uskontoja. Mitä Viikinkikoru tekee miehen kaulassa? Symboloi ehkä jotain, tai on vain koruna, vailla sen erikoisempaa tavoittelua. Tietenkin Suomalaisen tulisi laittaa kaulaansa vaikka Leijona-riipus ( ostan sellaisen kyllä vielä, kunhan löydän sopivan kokoisen eikä se saa olla rihkamaa! ) tai sitten vain annan tatuoijalle rahaa, jotta naputtelee sellaisen ihooni, sillä liian kalliin jos ostaa... sen saattaa hukata tai sen joku haluaa viedä, joten miksi hankkia huolia itselleen? Tatuointia tuskin kukaan keksii varastaa, vaikka onhan se jo nähty, ihan mitä tahansa voi maailmassa tapahtua, kyllä ihmisluonto on tullut jo tutuksi, mutta ei pidä alkaa manaamaan pöpöjä seinille, muuten alkaa tuntemaan turvattomuutta, eikä sellainen ole mukavaa, ellei tykkää pelotella itseään.

Niin, symboleista ja uskoista... Olisi varmaan oikein, jos Suomalainen uskoisi oman maan jumaliin, eikä vieraanmaan jumaluuksiin. Ei taida tässä maassa olla kovin montaa kotimaista jumalan symbolikaan olemassa, vaikka jumal-olentoja on. Pitäisikö sitten kaulaan laittaa Väinämöisen kuva, tai Nokian kännykkä, tai Ukko-ylijumalan kuva? Tai kun kotini on metsässä, tulisiko laittaa kaulaan metsänjumalan, Tapio nimeltään, kuva tai koru, kuten vaikka koivunhalko? Se olisi ainakin poikkeuksellista, mutta olisiko se isänmaallista, ainakin hankalaa se olisi sillä koivu kotoisena puuna on läheiseksi tullut muillekin kuin Karjalankunnailla lauletuista koivuistaan.
Käyttiköhän Väinämöinen koruja? Jos käytti ja laittaisi hänen käyttämänsä riipuksen kaulaansa, tai koko Kalevalan... ainakin olisi aina jokin lukemisto mukanaan, sillä siinä eepoksessa riittää lukemista ja vaikka kuinka sen monesti lukee, aina se tulee silmäiltyä uudelleen, koska se itsessään on taiteilijalle ainakin runsaudensarvi tai sampo.

Mieluummin uskon hyvään kuin pahaan, vaikka tiedän molempien olevan olemassa ja ne käyvät ikuista valtataisteluaan, mutta siihen taisteluun en ota kantaa enkä varsinkaan osaa, sillä tällaisen tavallisen oman pienuutensa tuntevan höppänän ei kannata työntää sormiaan muiden sotiin, taistelu omaa minää vastaan on ihan riittävän työlästä. Siispä elän, ja annan muidenkin elää ja rakastan monia, varsinkin naisia, aion pysyä selibaatissani, koska se vain tuntuu oikealta ratkaisulta ja tavalta elää, ainakin nykyisessä elämäntilanteessa ja ellei asia toiseksi koskaan muutu, hyväksyn senkin, enkä ala naisihmisten iloksi niissä puuhissa enää, sillä ei se tarkoita, että kaikkia oppimiaan taitoja tulisi käyttää aina ja iänkaiken ja aamenta, eli aikansa kutakin ja kaikki aikanaan alkaa, tapahtuu ja päättyykin, mikäpä ikuista olisikaan, paitsi ikiuni jota kohti joka hetki jokainen meistä kulkee.

Joskus minulle on oltu vihaisia siitä, etten mene tekemään lapsia. Kuulemma lapsia kuuluisi tehdä, jotta sukujatkuu ja jotta ihmiskunta pysyy olemassa. Minunko harteilla on ihmiskunnan lisääntyminen? Ei varmaankaan ja tuskin väestön laatu tai määrä mihinkään katoaa, tekisinpä sitten lapsen, lapsia tai enkö laisinkaan. Niin, omia lapsia ei ole, vaikka kolme lasta olen muille käynyt pökkäisemässä. En koe että ne olisivat lapsiani, koska olen vain alkuunpanijana ollut, en koskaan tapaa heistä ainoatakaan, sillä me elämme täysin eri elämää, erillämme toisistaan, tietämättämme koskaan sen enempää toisistamme. Välillä itken tuota asiaa, ehkä tein oikein, ehkä en tehnyt oikein, mutta tapahtunutta ei voi saada tekemättömäksikään, ei ole takaisinkelaus nappulaa elämänpelissä olemassa. Siitä kuitenkin olen onnellinen, etten huolinut maksua tai muutakaan korvausta, sillä se olisi kyllä ollut halpamaista touhua se. Itse oman sukunsa viimeisenä kai pitäisi tehdä kuten monet muut, alkaa lisääntymään ja alkaa kaikkea muutakin normaalia ihmisten elämää elämään. En vain usko että se tuottaisi onnellisuutta, vaan saattaisi päin vastoin viedä nykyisen onnen pois, saada olla vapaa ja kulkea omia teitään, itse päättää huvinsa, itse päättää työnsä, myös kenen kanssa viettää yönsä... niinhän Irwin asian oikein osuvasti lauloikin. Ai kenen kanssa vietän yöni? Koiranko? En, koiruskoilla ei ole sänkyyni asiaa, sillä neitsytkammiokseni ristitty makuupaikkani sijaitsee parvisängyssä, jonne on muilta pääsy evätty. Mietin kyllä, pitäisikö unisieppari sijaita sängyn alla vai sängyn päällä? Jos näen kovin raskaita unia, eiväthän ne unet lähde lentoon, vaan tippuvat alaspäin, joten mitä virkaa on unisiepparilla, elleivät unet kulkeudu siihen. Jos taas unet ovat keveitä, ei ne alaspäin varmaan suuntaudu, vaan lentävät höyhenten lailla tuulten mukana ties minne saakka. Aika noloa, jos sattuu näkemään seksiunia, ja sellaiset unet lentävät vaikka jonkun korvaan ja silloin salaisuudet saattavat tulla paljastetuksi! Ehkä unieni näkijä sitten punastuu tai saattaa jopa suuttua, tai vielä pahempaa, rakastuu minuun ja koettaa alkaa valloittamaan valloittamatonta sydäntäni, ja siinä on vaara käydä kuten Rosvo-Roopelle ja silläkin taisi mennä ihan rempseä elämä vaimon palvelemiseen, jossa ei tietenkään mitään vikaa olisi, mutta siihen päättyisi pikkulinnun tie, loppuisi taiteet, loppuisi seksittömyys, tulisi lapsia, joutuisin juoksemaan entistä enemmän työssä rahaa tienaamassa ja lopulta huomaisin että olen vanha ukkeli joka ei sittenkään koskaan päässytkään eroon huolistaan, saisi mahahaavan ja kuolisi pois kaikkensa antaneena, kuten kunnon miesten tuleekin tehdä.

Tuli vain mieleen, eräs tarina, jonka joskus kirjoitin... siinä oli joulupukin syntymähistoria... Joulupukki oli nimittäin alkujaan viikinki, ja oli Väinämöinenkin samoin. Tuli vain mieleen, onkohan Rosvo-Roopekin viikinki? Tuota kyllä täytyykin alkaa pohtimaan tuossa valossa ja ehkä myös piirtää taas sarjakuvia, sillä luomista ei voi estää ja huumoria tulee sisältää elämään, muuten tulee tylsää.

Sitä ennen kyllä pitää mennä untenmaille pohtimaan, millaisen sarjakuvan siitä piirtäisi, jos vaikka sen sijoittaisi Kalevalaan, jonka jatko-osan tekeminen ei ole ahkeralle temppu eikä mikään. Pazras ottaa tirsat ensin, ja jos näkee unta tuosta sadusta, niin ehkä se jää unisieppariin, eikä tarvitse mennä kuuntelemaan Tuulta, vaan saisi sen tarinan talteen jo tuoreeltaan.

Di-di-dii

Min ulv se meg og spørre : Høy synderen visste hvor å dra ?

Vai pitäisikö sanoa:

Susini katsoo minua ja kysyy: " Hei syntinen, minne tiesi kulkee? " Same in English: " Hey sinner-man, knew where to pass? tai ou en francais... Hey pecheur savait ou passer? Tuo kuulosti kivalle! Joka tapauksessa, edellinen lause on eräästä laulusta, jonka tekijä on tuntematon, jonka alkuperäkin on vähemmän tunnettu, eikä laulussa kuuleman mukaan ole juuri enempää sanojakaan, kuin pari kolme lausetta vain! Merkillistä? Kuinka tehtäisiin laulu, jota ei sitten sanoitettaisi tuon enempää? Luulen kyllä, että sanatkin siihen ovat olemassa, vaikka ne olisivat unohtuneet tai kadonneet jonnekin ajan kuluessa. Toisaalta, ainahan sen voi itse sanoittaa uusiksi, tai loppuunsa, ellei sanoja siihen löydy muualtakaan.

Mystinen kadonnut laulu, jonka sävelen sentään muistan, osaan myös soittaa sen, mutta yleensä lauleskelen sitä vain itsekseni kulkeissain, tai vihellän tuota, tai hyräilen vain hiljaa, jottei kiinnittäisi liikaa huomiota poluilla kulkiessaan. Tuo laulu on kyllä tehty kuin just mulle, joka ei ole kotoisin mistään ja on kotoisin kaikkialta, jota kukaan ei rakasta, vaikka itse rakastan osapuilleen kaikkia, kaivan kultaa vaikka en sitä koskaan löytäisikään, joillekin olen päivänsäde, joillekin menninkäinen, kuin kaunotar ja hirviö samassa persoonassa, kohtalon oikku tai sattuman synnyttämä, onnellisesti syntymähumalassa ja kuuhulluksikin muuttunut, siis yhtä aikaa kuin nousuvesi ja laskuvesi, niistä on tämä pieni poika tehty.

Jee, harvempi tietää, en ole Suomen ruottalainen, vaan Norseman, Norjalainen, viikinkien jälkeläinen, jolta Suomenkieli onnistuu jo melko hyvin, vaikka en vieläkään osaa Suomea kunnolla kirjoittaa! Puhun paremmin, mutta en puhu paljoa, nauran paljon enemmän! Mille kuulostaisi sanoa olevansa Finland´s-finska? Plööh, kuulostaisi aika erilaiselta, perkele, eikä kukaan voi kirota kuten Suomalainen, siinä on rock ja voimaa! Jos sanoo vaikka hjelvete sjutton, se kuulostaa lähinnä söpötykselle, mutta kun lausuu: perkele, saatana, vittu, perkele jumalauta helvetti. Siinä on potkua ja munaa, joka pyyhkii alleen kaiken muun, kuin raivo härkä pyyhkäisi eestään ne kaikki muut. ne eivät jääneet historiaan, mutta perkele jäi, historiaan ja elämään, ja elää tänäkin päivänä väkevämmin kuin hakkapeliitat, joita ei saa unohtaa. Muka Suomessa ei ollut viikinkejä? Oli niitä, ja on vieläkin, Hakkapeliittoja ja Viikinkejöä on Suomessa yhä, vaikka Härmälandin asukkaat eivät sitä aina huomaisikaan. Juuristaan tulee olla ylpeä, mutta sotia ei niiden vuoksi kannata synnyttää sentään!

Suomeksi sen voi sanoa aika hyvin ja osuvasti, vittu kun vituttaa, mutta mitä se muilla kielillä voisi olla? Jotain omituista höpinää varmaan, tai pelkkiä f-sanoja pelkästään... mutta niistä puuttuu potkua!

Noin, nyt muutuin Suomalaiseksi taas, vaihteeksi, sillä voin noitua sujuvimmin Suomeksi, vaikka tikkua joka meni sormeeni siivotessani hyllyn jalasta. En ole ottanut tikkua pois vieläkään, vaikka en tykkää siitä että se sattuu koko ajan ja muistuttaa vielä pitkään, että siivoaminenkin voi olla tuskaista hommaa. Oikeastaan polvet ovat yhä kipeät, mutta kun tikku pistää sormessa, en huomaa polvisärkyjä oikeastaan laisinkaan, Jos otan tikun pois, varmaan sen jälkeen polvien särky tuntuisi pahemmalta ja jopa tuskaiselta, eikä se olisi mukavaa, sillä kävelen paljon.

Masokisti en sentään ole, en sitten millään, sillä en nauti kivusta, enkä kivun tuottamisestakaan. Muistin aikaa, jolloin vielä seksi kuului elämääni. Silloin kyllä tuli kohdattua jos jonkinlaista tytärtä ja emäntää, joista jotkut tahtoivat tulla purruksi, jotkut nuolluksi, eräät vain tyytyivät seuralaiseen, tai tai kaipasivat halausta, läheisyyttä ja koskettelua, vaikka suurin osa kyllä tahtoi lanneliikettä. Kaikkea sitä tuli tehtyäkin, mutta ei sentään aivan kaikkea kuitenkaan, siveän siistiä tulee touhun olla, yhteisymmärryksessä. Luulin kyllä ennen sitä, jotta naisen mielestä miehen tärkein liike on käsi lompakolle -liike, vaan opin kyllä, lanneliike on se kaikkein halutuin liike, ja olihan se aika antoisaa, opettavaista ja rikastuttavaakin, en sitä ole koskaan kieltänyt, vaikka sen jälkeen kyllä olen kieltäytynyt lähes poikkeuksetta. Miksi? Oikeastaan en enää edes muista itsekään! Ai niin, tuli itseinho ja katumusta, josta toipumiseen meni monta vuotta, turhankin monta, näin jälkeenpäin ajatellen. Pitkä prosessi... mutta päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka joitain tehtyjä tekoja ei olisi tarvinnut mennä tekemään, vaan kukapa nuorena olisi osannut ymmärtää samoin kuin vanhempana asiota ajattelee. Niinpä lopulta annoin anteeksi itselleni, pääsin pahasta, pahanoita ei ollutkaan muu kuin minä itse, jonka pauloista pääsin irti kun lakkasin haluamasta aina vain lisää ja opin hyväksymään itseni, muut, elämän, menneisyyden ja tulevaisuuden. Siitä syntyi tasapainoisuus, mielenrauha löytyi ja ymmärrys lisääntyi, sen myötä. Elämän opettama kulkuri, joka enää haluaa vain yhtä! Nimittäin päästä maailmalle. Olen kyhjöttänyt jo liian kauan näillä nurkilla ja vaikka viihdyn täälläkin ihan hyvin, kaipaan jo muualle ja ihan jotain muuta. Kai minuakin joku jossain odottaa, jos ei muut, niin elämä.

Kotisatama puuttuu, vaikka koti mulla ois, paremminkin olla vois. Levottomuus kasvaa, todellisuutta ei tarvitse päästä pakoon, sen voi sanoa tähän rakoon: Kylväjä kylvää jokaiseen vakoon, vaikka iloa eloon takoo, kenpä laittais yksinäisyyteni lakoon?

Ihmisen on paras ensin opetella viihtymään siinä paikassa jossa parhaillaan on. Ellei opi viihtymään tässä ja nyt, ei elämä muuksi muutu muuallakaan, sillä kaikkea eikä varsinkaan kaikkia tarvitse kokeilla, vaikka kuulemma kepillä kokeillaan jäätä, kaikki eivät jäälle astu, eivätkä siten ehkä myöskään liukastu, mutta saattavat kompastua sitten muuten vaan. Kokeileminen aina kannattaa, sillä sehän lisää tietämystä, ja onhan siinä mahdollisuus sekin, että ilokseen huomaa saaneensa jotain josta ei sitten tahdo luopuakaan ja jos se on onni, niin kun onnensa salaa, se aina uudelleen luokse palaa.

Ilona ja riemuna jos ihmisellä on kätketty rakkaus, se on sellainen pakkaus, joka täyttää tyhjän, antaa riemun suuren, jota siippasi ei koskaan sulle tois. Mikäs se sellainen olla vois? Ken riemun tois, joka korjaisi kulkurin tienpäältä pois? Tuottaa suuren ilon, vaik painaa vain muutaman kilon! Jos nyt luulit muuta, mun rakas puree luuta, ei ulvo koskaan kuuta: Ei siis hukka, mutta suloinen kuin kukka, ei sentään katti, vaan koiranpentu!

Ilman kotisusiani olisin varmaan rekkaa ajamassa ulkomailla, tai jossain muualla, vaikka en pitkällä, niin lähellä sitten kuitenkin. Nyt vain olen täällä, viihdyn ulkona joka säällä sopivat vaatteet kun on mulla päällä. Ja niin sitä vain elää iloisena jaksaa, kun elämässä leikkii, mutta elämällä ei pidä leikkiä, ei varsinkaan muiden elämillä eikä sydämillä sentinkään vertaa, sen opin aina kun kertaa, ei lipsu pahemmin suksi eikä pauku uksi. Niin säilyy rakkaus ja vaikka sen salaisi, sen näkee kyllä kasvoista, vaikka ei sano sanaakaan, aurinkoinen onni paistaa sisältäpäin ja kulkuri vain hymyilee itsekseen kuin Buddha ja muut sitten kummastelevat, mistähän tuo nyt noin ilonen aina jaksaa olla. Liekö ihan ilopoika? Mutta se oli eilistä, sen näkee jo peilistä, kaiken antaneena väsynyt, mutta niin iloinen kuin onnellinen vain saattaa olla ja kulkiessaan menee, katoaa näkyvistä, viheltelee mennessään... Hei syntinen, minne tiesi kulkee... Ugh.

Kokeilenpa... tai, minä olen laiska mies, kokeilepa! Do you speak it in...?

Satelee ja on kuin syksy olisi.

Meni loitsut hiukan poskelleen, sillä tarkoitus oli taikoa aurinkoinen päivä, alkoikin vihmomaan vettä! No, ei se mitään, kesä lähenee päivä päivältä, kuitenkin.

Eilen sain kontattua polvet mustelmille, kun pesin keittiön lattian. Tänään pitäisi laittaa sama uusiksi, sillä olin nappuloiden kanssa märällä, savisella pellolla ja kyllähän sen arvaa... joka iikalla tuli sisälle hiekkaa ja savea. Kevät on siitä mukavaa aikaa, että risukoissa voi kulkea huoletta, käärmeet eivät ole vielä heränneet. täällä päin kuulemma on paljon käärmeitä, sanovat paikalla kauemmin asuneet. Itse en ole nähnyt kuin yhden, sekin oli auton alle jäänyt, yli puolimetrinen nuori kyy, jonka nostin Kaskelanrinteen aluerajoitusliikennenmerkin päälle, muistuttamaan ihmisiä, jotta muistavat katsoa mihin astuvat. Ainahan jalan alle ei välttämättä jää lasinsiru, vaan voi se joskus olla käärmekin. Toinen käärmehavainto oli vain huhu, sillä en itse nähnyt käärmettä, vaan eräs linja-autoon nouseva rouva sanoi pysäkillä olevan kyyn, kun ihmettelin miksi hän niin levottomasti pysäkillä liikehteli. Käärme kai odotti bussia, tai sitten vain nautti kesän lämmöstä, miettiessään minne päin lähtisi luikertelemaan. On se vaan hyvä, ettei käärmeillä ole siipiä. Olisi aika tukalaa kulkea ulkona, jos pitäisi varoa lentäviä käärmeitä! On ihan tarpeeksi hyvin muistossa uiva käärme, joka tuli vedessä suoraan kohti. Kun se huomasi minut, se otti ja sukelsi! Siinä vaiheessa minä lennähdin vedestä pois, alkoi tuntumaan että enää ei huvittanut kahlata niissä vesissä laisinkaan. Uida en osaa, mutta sukellan kyllä, milloin muistoihini, milloin jopa metsälampeen, mutta mieluummin kylven auringossa.

Jotain oikein repäisevää pitäisi tehdä, ettei aika kuluisi liian joutuisasti. Nykyään ei vain oikein uskalla tehdä mitään kovin kummoista, sillä maineensa voi menettää vain kerran ja vaikka maine meni jo, ei sitä sentään silmätikuksi halua joutua. Toisinaan vain ei voi estää tapahtumia, vaikka kuinka olisi vain kuin ei olisikaan. Hyvä pelle, naurattaa takuuvarmasti. Tuli mieleen viime kesän tapahtumat, enkä vieläkään tiedä, oliko ne hyviä vai huonoja kokemuksia, ainakin ne olivat mieleen jääviä tapahtumia. Huomaan kyllä, että minua seuraillaan ja taidetaan pitää hiukan omituisena, höppänänä, joka ei oikeastaan vaivaa minua, mutta ihmetyttää, eikö ihmiset ennen ole nähneet kulkijaa joka kävelee koiriensa kanssa pihalla, katselee kevään edistymistä, etsii kuvattavia kohteita, jää katsomaan puissa kiipeilevien oravien touhuja, viheltelee lauluja yksikseen, oikaisee niityn poikki ja keräilee lasinsiruja maasta, jotka joku ajattelematon ne on luontoon viskellyt. Ihan tavallisia poikasten touhuja, ei sen ihmeempää, mutta silti sitä katsotaan kummeksuen, aivan kuin olisin jotain väärää tekemässä.

Ihmiset on sitten mukavia, vaikka merkillisiä. Istuin tupakkatauolla niityllä, ajotien varrella ja annoin koiruskoiden touhuta omiaan. Ei ne mitään sen kummallisempaa tehneet, kunhan vain tekivät sitä mitä sudet luonnostaan tekevät: Haistelevat hajuja, kaivelevat kuoppia, leikkivät kepillä ja nauttivat elämästään. Siihen sitten tulla pölähti auto, joka pysähtyi, aivan kuin hirveästi jarruttaen. Autosta tuli nainen, joka huusi: " Onko tapahtunut jotain? Haluatko apua? ". Ennen kun ehdin ajattelemaan mitään, lipsahti suustani: En minä kehtaa tähän vaivaan apua ottaa. Akkeli punastui, mitä lie aatellut kun virnistelin kuittaukseni perään. No, en toki tehnyt muuta kuin istuin tupakalla maassa ja juuri olin ajatellut, pitäisikö ottaa vaimo? En vain löytänyt yhtään syytä miksi sellaisen toimenpiteen menisin tekemään, sillä erakkona elely on niin paljon antoisampaa kuin alkaa taas taistelemaan siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi jättää tekemättä, kuulemaan kuinka taas on tullut tehtyä väärin asioita, tai mitä asioita taas on jäänyt tekemättä. Suomalaiset naiset on kyllä nykyään rohkeampia kuin ennen, aivan avoimesti he saattavat tulla juttelemaan ihan vieraalle miehelle, vaikka eivät miehestä ole kiinnostuneita, eikä edes miehen puuhista. No, hyvä se vain on olla rohkea ja reipas, mukavia tuttavuuksia on syntynyt noista kohtaamisista hyvin usein. Muistan montakin henkilöä, ihan tässä vain vähän aikaa sitten, kuin monia myös vuosien takaa, enkä ole katunut yhtäkään tapaamista. Jotkut asiat vain tapahtuvat kuin niiden kuuluisi tapahtua, vaikka aina ei tiedä, onko kyseessä sattuma vai onko se kohtalo, vai peräti kuin ennalta määrättyä.

Tuo tänäänkin tapaamani ihminen sitten kai tulee tutummaksi, kun jätti ennen lähtöään puhelinnumeronsa ja pyysi soittamaan. Mitä asia sitten koskee, kaipa se selviää aikanaan.

Ei mitään uuta milläänn rintamalla

Minua ei milliäkään hetkauta, oliko Jeesus jumala vai jumalanpoika, mutta minua mietityttää kuinka musiikki on saanut alkunsa!

Ensin ehkä on pelottanut, ja ihminen on alkanut peloittelemaan kulkiessaan omia pelkojaan tai " vaanivia " petoja kauemmas... rummuttelemalla, laulamalla, hyräilemällä jopa, jos ei laulaa ole uskaltanut. Yhä nykyään sanotaan, että pitäisi metsään mennessään hakata kepakolla puunrunkoon, jotta karhut juoksisivat karkuun, täältä tulee ihminen. Nauran! Pitää olla metsänpedolla kauheen kroninen nuha, ellei haista ihmistä jo pitkän matkan takaa... ja siinä puuta hakkaava ihminen vain loihtii omia pelkojaan pois, eikä sen ihmeempää.

Oliko Jeesus mennyt kuolemaan minunkin syntieni vuoksi? En tiedä. Eräs usjkonnonkauppias kuitenkin tuli vastaan, koetti uskotella Jeesuksen tehneen minun vuokseni jotain niin typerää, kuin mennyt kuolemaan vuokseni! Helvetti sanoin lähettiläälle, ehkä joku päivä saatan antaa Jeesukselle anteeksi typerät tekonsa, mutta tänään en sitä aio tehdä, enkä myy sieluani sinullekaan. Niin meni uskonnollinen menojaan ja jatkoin omaa menoani huomiseen. Ihmettelen vain, milloin uskontoa aletaan myymään puhelinmyyntinä? Olisi paljon helpompaa käännyttää ihmisiä soittelemalla heille, myymättä lehtiä, myymällä uskoa: " Päivee. Tässä on nyt hieno tarjous juuri sinulle, ei maksa paljoa eikä vie aikaasi kuin ehkä pari tuntia, ostatko uskoa? " Ootapa hetki, eli pari tuntia, kun jaarittelen sinulle mitä kaikkea herra on suunitellutkaan varallesi ". Voi Jeeus sentään, eikö tuo saa kuolla vieläkään rauhassa? No, kukin uskoo tavallaan, anteeksi suotakoon.

Uskon musiikkiin, ja sen ihmeelliseen voimaan. Pohdinkin monesti, miten musiikki sai alkunsa? Sen pohtiminen on mieltäkiehtovaa, vaikka paljon mukavempi on laulaa tai vihellellä kulkeissaan, jonkun muun ihmisen jo tuottamaa kappaletta, enkä edes ole hullu tai humalassa, vaikka saatankin itsekseni laulella. Musiikkiuskovaisia onkin aika paljon, kukapa ei musiikkia rakastaisi?

On se mukavaa!

On se mukavaa kun kuulee jonkin sellaisen kappaleen, kuin vaikkapa Flirtaten. Sitä muistaa heti omat ajatuksensa ajalta, jolloin en vielä tiennyt mistään mitään, olin koskematon. Ihmettelin silloin noita laulunsanoja... miksi pitäis viedä poski poskelle sun, ja miks pitäis punastua? No, myöhemmin sitten opin noistakin asioista jotain... vein jotakin mun johonkin sun... ja työksi asti siitä sitten riittikin. Riitäisi kai vieläkin, työksikin asti, mutta ei enää. Antaa nuorempien ja innokkaampien hoitaa ne hommat.
Kuitenkin, kun muistan yhä paremmin ne vanhat muistot kuin eilisen päivän, naureskelen monesti itsekseni kuinka suloisen uuvelo sitä nuorempana olikaan. Itselleen nauraminen on muutenkin hyvä lääke moneen vaivaan, ja näkyy se myös kasvoistakin varmaan, kirkastaa päivän harmaan. Olin onnessani, kun eräs tuossa puolitoista viikkoa sitten ikäni kuultuani sanoi: " Näytät 10 vuotta ikäisiäsi nuoremmalta! ". Jos valhehteli, teki kuitenkin minut iloiseksi, vaikka hämmästynyt ilmeensä kuvasti, ettei ehkä valehdellutkaan, vaan oli oikeasti yllättynyt. Miten vain, iloisemmaksi minut sanoillaan sai, vaikka muutenkaan en ollut iloton.

Mutta nuo laulut... ajalta jolloin pojalla munat oli vain kusemista varten. Niitä on hauska kuunnella, sillä ne tuovat mieleen paljon sellaisia muistoja, joilloin ajatteli vielä, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan sorru naisen kyyneliin, eikä ainakaan rakastu kehenkään, ei ainakaan tyttöhin. Mihin sitten rakastui? Urheiluun, autolla ajamiseen, musiikkiin. No, eipä paljoa ole poju muuksi muuttunut, yhä samat asiat ovat rakkaita, vaikka väliin mahtui paljon muutakin, joiden jälkeen tuli paluu juurilleen... urheiluun, ajamiseen ja musiikkiin, vaikka ajamisesta en enää rakasta, teen sitä kun sen ehkä parhaiten osaan. Silti naurattaa... 10 vuotias pojanpompula inttämässä flirtaten kappaleen soidessa: Mä en ainakaan mene ikinä naimisiin, en ikinä rakastu tyttöihin! Niin se elämä opetti juu, tyttöihin juuri rakastuin, enkä saata olla rakastumatta edelleenkään, mutta enää en yhtäkään aio ottaa kotiini asumaan. Oma vapaus on sentään paljon tärkeämpää, kuin elää jonkun vaan kanssa, joka saattaa muuttua yks kaunis päivä enkelistä piruksi, tai muuten vaan hankalaksi. Yksin on helpompaa, voi rakastaa montaa samaan aikaan, sitoutumatta mihinkään, eikä kukaan huutele perään että olisin jotain mennyt lupaamaan. Parempi vain nauttia siitä mitä elämä suo, eikä koettaa saada ketään jäämään luokseen, tai ankkuroida itseään kenenkään luokse. Musiikki on oiva morsian, illan ilo, ja päivänpaiste, ei jätä eikä petä, ja laulellen kuluu odottavan aika joutuisammin muutenkin.

Palaute on positiivistä

Tulipa vain mieleen, kun katselin saamaani palautetta, nyt ja aiempia. Kuinka vaikeaa on asettaa sanansa oikein? Ce on vaikeaa, vaikeampaa kuin mikään muu. Mutta...

Mutta ei se mitään, aina asiat on oikaistavissa, jos vääriä käsityksiä syntyy, aina ne voidaan oikaista ja taas meillä on rauha kuussa.

Sanat ovat, vaikeita, tunteminen helppoa.

Joopa joo. Vasta menneellä viikolla kuulin, tai luin, että olisin epäisänmaallinen yksilö, tänään luin etten diggaisi Kummelia! No kaikkea sitä väitetäänkin! Ei vikapää ole varmaankaan muu kuin minä. En ole yhtään isänmaallinen ( lue: En ole lainkaan epäisänmaallinen ) , sillä voin kuolla Isänmaatani edestä, jos pakko on, aivan kuten jokainen muukin kunnon kansalainen, sen kyllä moni tietää sanomattakin, mutta tulipa sanottua. Vai etten tykkäisi Kummelista? Tuollaista kukaan ei aiemmin ollutkaan sanonut. No, nyt tuokin tuli sanottua, mutta sitä en sanonut minä, vaan sen sanoi joku mu, joka luuli etten pitäisi ilosta, naurusta, tai Kummelista. Nauran usein maha kippuralla ja vedet silmissä Kummelien sketseille, osasi kokoonpano veistää vitsiä milloin mistäkin: Iloksemme!

Jep. Miten sen toisin sanoisi? Koomikon osat ovat vaikeat, ei kaikki kaikkia naurata, ei vaikka voissa paistaisi. Ironia on taiteenlaji, joka monesti naurattaa monia, loukkaa eräitä, vaikka ei se ketään ole tarkoittanut loukata, kunhan hauskaa pidetään vaan, jonkun asian kustannuksella, ei siinä ihmistä pilkata... vaikka jotkut itsensä tai arvonsa pilkatuksi kokevat. Syyttä ja suotta. Muistetaan Muhammedin pilakuvat... itse piirsin " pahempia " Jeesuksestanne, Mustanaamiosta, Aku Ankasta, Joulupukista, Morgan Kanesta... joku loukkaantui, joitain ainoastaan nauratti. Että kehtaatkin! Kehtaan mä, enkö ookki ihana, joskus.

Kaikilla vain ei ole samanlainen huumorintaju, vaikka soisi samanlaisen olevan, silloin vain kaikki me nauraisimme, emmekä sotisi, ja oltaisiin vaikka kuinka pitkällä.

Miten naurava Budhha sai alkunsa? Juuri siten, juuri siten! Ei sekään kaikille avaudu, kuin vasta myöhemmin, siksi se onkin niin arvokas neronleimaus, kuka sen sitten aikanaan keksikään, keksi nerokkaan tavan kuvata asianytimen.

Sokeana on helppo olla, paljon helpompaa kuin niillä jotka näkevät, sen olen huomannut. Kun kukaan ei muuta kodin järjestystä, osaa sokeakin kulkea kompuroimatta, aivan kuin näkisi. Näkevistä se on ihmeellistä, mutta mitä ihmeellistä siinä muka on? Osaahan jokainen solmia kengännauhatkin, näki tai ei, eikä sitä taitoa ihmettele kukaan muu kuin he jotka eivät vielä osaa solmia kenkiensä nauhoja.

Miten tuo kaikki liittyy Kummeleihin? Ei mitenkään, tai juuri hyvinkin osuvasti. Moni läppää heittävä tietää tosiasian, on vaikea olla uskottava, jos tulee ensin tunnetuksi vitsinikkarina. Siinä on se just, on ollut monelle vaikea ymmärtää Pirkka-Pekka Peteliuksen, Speden tai vastaavan olevan vakavasti otettavan ihmisen... sillä muut odottavat aina kyseisen henkilön murjaisevan vitsiä, vaikka sanottava olisikin merkittävää, ei vitsiksi tarkoitettu. Aikansa kun vääntää, ihmiset alkavat erottamaan, ei roolihahmo ole sama kuin sen esittäjä... mutta tie tuohon ei ole ollankaan niin helppo eikä mutkaton, vai mitä sanovat herrat Petelius? Silvennoinen? Loiri? Pasanen? Hammarberg? Cosby? Benny Hill? Roolin, eli maskin, tai naamion takana on aina ihminen, joka harvoin on elämässään se hauskuuttaja, jota on yleisönsä edessä. Olepa siinä sitten uskottava tai vakavasti otettava, jos ensin olit tullut kuuluisaksi klovin osassa. Ihmiset leimaantuvat, ja ihmiset leimaavat... sitä viittaa moni täällä saa kantaa, ellei pysty asiaa muuksi muuttamaan. Se muuttaminen, se on vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin uskoisikaan, siihen sattaa kulua helposti ja huomaamatta loppu elämä! Sittenkin joku saattaa tulla sanomaan, no mut kun sä silloin tein sitä, tai sanoit siten...

Nauran yhä Kummeleita katsellessani, mutta Silvennoisen kiraransoittoa en naura, vaan nautin siitä. osaan erottaa Loirin roolit yksityishenkilönä ja Turhapurona, sillä jos juttelen Loirille, en juttele Turhapurolle, mutta jos Turhapuroa katson, en näe siinä hahmossa Loiria, sillä kaapin takana ei ole nainen, vaan roolin/kulissin/naamoion takana on elävä ihminen. Samaa ole kokenut monesti itsekin, vaikea olla uskottava, jos ensin tulee tunnetuksi höpöttäjänä... kuka sen jälkeen ottaa todesta, vaikka vakavissaan huutaisi: Varo, takkisi palaa! Senkin luultaisiin olevan vain vitsin, jolla moni nauraisi, ennen kuin huomaisi, perkele, takkihan todella palaa! Miks et heti sanonut?!!!

Jep jep. Rakastan Suomea ja Suomalaisia, Suomenkieltä varsinkin, ei meillä ole muutakaan kieltä, tällä ilmaisemme itseämme usein, joskus ymmärrettävästi, toinaan tahattamme väärinkin... mutta väärin ymmärrykset ovat aina oikaistavissa, kun vain tahtoa riittää ja niin on taas rauha kuussa, ja maassa.

No, sokeana on helpompi olla... vai onko? Saa ainakin anteeksi muutamia kirjoituvirheitä, vaikka näkisi vähemmän, voi nähdä enemmän.

Muistin juuri, millainenhan on Jope Ruonansuu ihmisenä? Tai Jari Tervo? Odottaako kukaan kuulevan ruonansuusta muuta kuin imitoituja ajatuksia tai ääniä? Kumpaa he äänestivät eduskuntaan, Irwiniä vai Hammarbergiä? Yksi oli molemmat, vaikka molemmat eivät olleet se yksi jonka " kaikki tunsivat ".

Ajattelemisiin-pa.

Maailmamme ei nuku yölläkään

Yön maailma on aivan erilainen kuin maailma päiväsaikaan. Minä elän siinä maailmassa, josta päiväihmiset lukevat lehdistä. Päiväihmisillä ei ole kuin heikkoa hajua siitä, mitä öisin maailmassa tapahtuu. Tuon olen kyllä huomannut.

Yö maailma on monesta päiväihmisestä vaarallinen, sillä kaikki uutiset yönajasta ovat yleensä negatiivisiä... väkivaltaa ja pahantekoja. tapahtuu öisin kyllä muutakin, vaikka niistä tapahtumista ei uutisoida. rekat kuljettavat tavaroita maan laidalta toiseen, linja-autot kuljettavat matkustajiaan, posti kulkee jakelukeskuksesta vastaanottajansa postitoimipaikkaan, siivoajat siivoavat päivät sotkuja, hesarit tulevat postiluukkuihin, lumenauraajat ahkeroivat, leipäautot tuovat kauppoihin tankkausta, kaikki väki ei todellakaan nuku, ei öisin, vaikka suurin osa väestöstä niin tekeekin.

Pelkävätkö ihmiset pimeää? joskushan on sanottu, öisin kunnon ihmiset nukkuvat. Maailma on kyllä muuttunut tuosta kovin, sillä jos kaikki nukkuisivat öisin, kuka tekisi työt, vai jäisivätkö ne tekemättä? Jos kaikki nukkuisivat öisin, päivällä elävien maailma olisi paljon ankeampaa. Silti yövalvojia pidetään kummajaisina! Yötyöläiset, yököt, pyörittävät maailmaa. Rakastivatpa he yötä tai eivät, rakastaa heistä suurin osa myös päivääkin, vaikka sitä on monien päiväihmisten vaikea ymmärtää, sen olen huomannut.

Kymmenet kerrat maailman ympäri ajaneena en enää rakasta ajamista, kuten joskus rakastin. Silti joskus ajamisesta saattaa todella nauttia, yleensä silloin kun tie on vapaa, keli kaunis ja tie kunnossa ja alla hyvä menopeli. Yleensä ruuhkasuomessa tuollaisia yhtälöitä tapaa vain hyvin varhaisena aamuna, tai yömyöhään, jotka ovat usein sama asia... onko liikkeellä erittäin aikaisin vai hyvin myöhään, jos on liikkeellä kello neljä aamulla? Sekä tai että, tai sekä että, eipä tuolla ole mitään väliä. Joskus tuntuu, päiväsailkaan, että kaikki ihmiset ovat samaan aikaan kävelyllä. Joinain kellonaikoina kulkiessaan huomaa, että vastaantulee jatkuvasti ihmisiä, aivan kuin joku olisi käskenyt kaikki samaan aikaan ulkoilemaan. Tunti eteenpäin, ja ihmiset häviävät pois, aivan kuin taikaiskusta. Niin, työ, kello, ja televisio säätävät monen elämää... huomasivatpa he sitä tai eivät.

Ennen pimeässä ihmiset kun tapasivat jotain, he rukoilivat. Nykyään he ottavat kännykän käteensä aj laittavat sen korvalleen, joka ei ole heille tuttua ja turvallista, he soittavat jonnekin, tai ovat soittavinaan. Heillä on ehkä Jumalan puhelinnumero? Tänä yönä vein ketunpojille ruokaa, kanoja ja sikaa, huomasin ohikulkevan nuoren miehen. Hän varmaan pelästyi minua, maastopuvussa metsänreunassa kyykkivää hahmoa. Olin juuri avaamassa paketteja, jota hän ei tietenkään pimeaässä nähnyt... Kun vilkaisin ohikulkijaa, kännykkä korvalla, aivan kuin olisi näkemättä minua, vaikka näki, ei ollut näkevinään, sen huomasin. Yleensä noin toimivat tytöt, ovat puhuvinaan kännykkään, tai puhuvatkin, koska pelkäävät yksinään kulkemista ja tekeytyvät siten asemaan, jotta aivan kuin eivät yksinään kulkisi. heitä pelottaa, ymmärrän sen. Ennen vierasta vastaantulijaa terveydittiin, ja kulkija tervehti takaisin. Noin varmistettiin, ettei kenelläkään ole pahoja aikeita, vaan kumpikin kulkee omaa kulkuaan, ei siinä sen enempää. Nykyään ei tervehditä, vaan pölistään kännykkään, ja leikitään ettei koskaan kohdattukaan. Noin on maailma muuttunut. Itse kyllä edelleenkin tervehdin monia vastaantulevia, vaikka en heitä tuntisiskaan, ja monet kyllä vastaavat tervehdykseen, vaikka emme ehkä koskaan enää tapaisikaan.

Aika moni kohtaaminen on sitten johtanut tutustumiseen, ystävystymiseenkin, koska joku, yleensä minä, on vain pitänyt parempana sanoa päivää vastaantulijalle, kuin vain kävellä ohi kuin vastaantulija ei olisi koskaan minua kohdannutkaan. kaupungeissa tuollainen tervehtiminen on epänormaalia, erämaassa se on normaalia. Samalla muistan niitä monia vastaantulleita, joita kohtasin Lapissa, samaa polkua erisuuntiin kulkeneita, ventovieraita ihmisiä. Miesten kanssa monesti poristiin siitä, mitä saman polun varrella oli ollut... noin tiesi vastakaiseen suuntaan kulkeva varautua kiertämään pahat paikat, naisten kanssa kohdatessa jutut olivat monesti toisenlaiset, joidenkin kanssa se johti paritteluunkin, ja sama näyttää toteutuvan edelleenkin... jotkin asiat eivät muutu elämän saatossa. Onhan sitä sitten tullut soudeltua yhdellä jos toisella lammella, ja tullut kuljettua useampia polkuja pitkin, eikä ole joka suonsilmäkkeeseen sentään tarvinnut astuakaan.

Pillittäjä oon.

Itku tirahti, kun kuuntelin Maamme laulun. Miten paljon musiikkia kuuntelenkaan joka päivä, etsien hyviä ja kauniita puolia maailman musiikeista, niin kyllä yksi on ylitse muiden: Kotimaa, Isänmaa, synnyinmaa, on se rakkain ja maailmankansalaisen hilpeän kuoren alta löytyy aina se rakkaus omaan maahansa. Niin se vain, ja niin sen vain olla täytyykin, eikä tuota koskaan ole tullut kiellettyä tai salattuakaan, vaikka eräät muuta ovat luulleet.

Rakastan iloa, naurua, hyvän tuulisuutta. Kukapa ei? Onni ei synny kateudesta, ei vihasta, ei kyräilemisestä, vaan suvaitsevaisuudesta, vapaudesta ja oikeudesta saada olla. Joskus oikeudesta saada olla on riidelty, tai taisteltu, käyty sotiakin. Ei siitä niin pitkä aika ole, kun Suomea asein puolustettiin, onneksi kuitenkin siitä on riittävän pitkä aika jo, koska kuka lopulta sodasta hyötyy? Eivät ainakaan he, jotka sotaan joutuvat. Rauhan oloissa on onni saada elää, sen tietää jokainen, jonka ei tarvitse elää sota-aikaa.

Sota on mielettömyyttä, ja mielettömyyksiin ihmisluonto aika ajoin sortuukin. Miksi? Sitä ei kukaan tiedä, ei kai koskaan ole tiennyt, eikä kai koskaan tule tietämäänkään. Jos jumala loi ihmisen kuvakseen, oli se melkoisen sotaisa jumala. rauhan aika on, siitä saa olla iloinen, vaikka kuinka muuten olisi väsynyt, suruissaan ja murheiden keskellä. Elämä kyllä pitää sisällään itsessään murheita, joita jokaisen kohdalle kohtalo jakaa, osatta ei jää kukaan. Sodalla ei niitä murheita ainakaan vähennetä, vaikka ei tietenkään jää aikaa murehtia joutavia, jos kaikki energia kuluu hengissä pysymiseen.

Rauhanoloissa on helppo olla urhea, mutta rauhanoloissa on myös helppo olla iloinen, vaikka vettä sataisi, onneksi sentään ei sada pommeja niskaan. heti päivä näyttää kirkkaamalle, eikä pimeäkään tunnu niin synkälle, kun hakee asioista niiden hyviä puolia, eikä tuijota siihen joka on vain pielessä. Sisukkaasti vain eteenpäin, askel kerrallaan, tai päivä kerrallaan, tai hetki kerrallaan, muukaan ei ole mahdollista, ei vaikka kuinka yrittäisi.

Sodan aikana ei ehtisi miettiä, millaista musiikkia maailmalla onkaan. Rauhanoloissa ehtii vaikka kuunnella kaikenlaista musiikkia, ilahtua kuulemastaan, tehdä myös Suomalaista musiikkia tunnetuksi maailmalla, sillä Suomessa on paljon hyvää musiikkia tehty, ja tullaan tekemään. Kyllä sitä kannattaa mainostaa, vaikka muut eivät ymmärtäisi Suomen.kieltä, musiikki kuitenkin yhdistää kansoja, sillä jokaisella kansalla on musiikkia ja muusikoilla on jonkinlainen yhdysside toisiinsa, vaikka he tulisivat eri kielialueilta ja eri kulttuureista, niin aina musiikki yhdistää ihmisiä, vaikka sanoja ei ymmärtäisikään.

Se joka joskus aikanaan keksi luoda musiikin, loi jotain todella merkittävää. Kuka haluaisi elää maailmassa jossa ei olisi yhtään musiikkia? Sellainen maailma olisi tosi tylsä paikka.

Jep. Taiteilija höppänä odottelee uteliaana tulevaa kesää, sillä jotain erityistä on ilmassa.