Sellaistakin sattuu.

Päätin, etten enää kirjoittele mitään uutta, sillä keskityn täysin tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseen.

Tavoite listalla ovat:
-Kalottireitin läpi kulkeminen.
-Sikarikkaaksi tuleminen.
-Alan tekemään taas muun ohessa muotoilullisia asioita, jota kai taiteekisikin saattaa sanoa?
-Opettelen Norjankielen.
-Alan rakentelemaan soittimia heti kun joutilasta aikaa on ja perusasiat ehdin plärätä läpi.

Elämäni on viime aikoina ollut lähinnä päiväohjelmiltaan samaa kaavaa noudattava.
Kävelyä, työtä, punttisalia, budo-harjoituksia. Mikä minusta tulee isona? Vielä isompi, sillä kun rasvaprosentti on nyt saatu vihdoin alas ( 6% ), on tästä helppo muotoilla keho painoharjoittelun avulla. En minä pyri mihinkään kehonrakennuskilpailuihin, enkä muutenkaan pyri mihinkään muuhun, kuin pysymään terveenä ja hyväkuntoisena, jos vaikka sattuisin elämään eläkeikään saakka, tai vielä kauemminkin.

Kilpaileminen tuntuu vastenmieliseltä ajatuksenakin, eikä todelliset mestarit kilpaile. No, mestariksi en itseäni laske, eikä minun tarvitse mestariksi pyrkiäkään, sellainen on innokkaampien hommia.
Mihin sitten pyrin? Pysymään onnellisena ja terveenä, koska on luonnollista olla onnellinen ja terve.

Jotkut ihmettelevät, kuinka kukaan viitsii elää niin spartalaista elämää kuin minä. Elää selibaatissa, pitää itseään nälässä, treenata itseään uupumukseen saakka ( voi kauheaa, siinähän tulee hikikin ), eikä edes tavoittele mitään sen merkillisempää!
Sitä kaikkea kutsutaan elämäntavaksi, ei se sen ihmeellisempää. Jonkun toisen elämäntapa saattaa olla tuhlata elämänsä vaikka kipeilemällä vuorille, joku taas tuhlaa elämänsä televisiota katsellen, joku haluaa olla kuuluisa tai kerätä valtavia omaisuuksia, jotkut taas tuhlaavat elämänsä muiden kadehtimiseen ja valittavat sitten lähes joka asiasta. No, ei kai mikään niin ihan noin huonosti ole, ja kukapa sitä aina olisi iloinen, onnellinen ja onnistuvainen...

Saattaa sitä kuitenkin yrittää tavoitella jotain, vaikka olisi kuin varpunen joka tavoittelee korkeaa taicasta, jossa näkee kotkien liitelevän. Mitä pahaa siinä on, jos tavoittelee ns. mahdottomia. Onhan jo nähty, maailmassa tapahtuu ihmeellisiäkin asioita, ja ja joka hetki pitää sisällään mahdollisuuden, ja ihmeitäkin tapahtuu toisinaan. Ellei mitään tee, ei kovin ihmeitä ehkä tapahdu. Sohvan pohjalla maaten jää teot tekemättä, ja ihmisen tulee aina pyrkiä olemaan tekojen jättiläinen, puhumisen kääpiö, eikä päin vastoin. No, joskus puhumisellakin pääsee pitkälle, sen on ainakin sarasvuo osoittanut, ja Juice, sanoillakin saattaa elää, kun niitä oikein osaa pyöritellä.

Tänään tuli vastaan eräs nais-ihminen, joka oli lukenut joskus naputtelemiani kirjoituksia. Sanoi että oli yllättynyt siitä, etten olekaan sellainen tupajumi jollaisen kuvan minusta saa tekstejäni lukemalla. No, jokainen joka livenä mut tuntee, tietää etten tosiaankaan ole ihan hiljaisin, harvoin tosikko, syvällisen pohdiskelijan oloinen, vaan hömpsöttäjä, väriläiskäksi sanottu herkästi nauravainen ihminen. Mitäpä minä moisesta välittäisin, se on yhdentekevää, kuten se Juicen ja Mikon laulama laulukin sanoo.

No, onhan se niin, jotta ihmiset helposti mieltävät jonkunlaisen kuvan toisista ihmisistä mutu-tuntuman perusteella, tuntematta edes toista ihmistä riittävästi. Siitähän on monesti ollut puhetta, että ihminen saa jonkun maineen ja siitä tulee kuin viitta hartioilleen. Pirkka-Pekka Petelius on yksi esimerkki, ja Kummelin sällit, Vesa-Matti Loiri jne. Ihmiset pitävät koomikona pidettyä aina koomikkona. Sitten kun koomikko alkaakin tekemään jotain muuta, kestää kauan ennen kuin ihmisen mielletään olevan jotain muutakin kuin se joksi hänet on opittu mieltämään. petelius kerran sanoikin, aina kun hän avasi suunsa ( Veli Puolikuu -ohjelman seurauksesta ) ihmiset odottivat että nyt tulee joku vitsi tai vähintään laulu Armaselain. Samahan se Loirillakin. Monitaitoinen mies, joka tuli leimatuksi Turhapuroksi, vaikka osaahan hän paljon muutakin kuin näytellä koomikon rooleissa, mutta kestipä se hänelläkin aikansa päästä pois siitä viitasta, joka oli tavallaan laitettu hänen harteilleen.

Viime viikkoiseen kännykkäkuvaajan kohteeksi joutuminen kyllä imartelee ja naurattaa. Kuvaajan perustelu oli: Kuitenkin susta tulee jotain! Pöh, minusta ei tule mitään, enkä halua tullakaan miksikään. Ei ole vuosiin ollut kunnianhimoa menestymisen suhteen, kun näin jo vuosia sitten mitä " kuuluisuus " tuo tullessaan. Se kääntöpuoli on aika inhaa joskus, eikä olisi kiva olla julkkis, kun julkinenkin on ajoittain varsin raskas taakka. Siinä osin syy erakoitumiseeni, ja erakoidun varmasti jatkossa yhä enemmänkin, keskittyen pieniin asioihin ja pienten asioiden kanssa näpertämiseen. Sellaisen elämän olen itse havainnut mukavemmaksi tavaksi elää, ei ole huolia eikä stressiä, ja säilyy mielen vapaus, ja saa toteuttaa omia unelmiaan ilman mitään paineita.
Se on tavallaan elämää kuin minua ei olisi olemassakaan, ja se on varsin vapauttavaa. Nautin täysin siitä tavasta elää.

Usein olen sanonut olevani laiska. Niin olenkin, vaikka laiskaksi ihmiseksi varsin viitseliäs... Aamulla kävin lenkillä koiruloiden kanssa. Ehdin toivottaa hyvät huomenet muutamalle kasvotutulle. Osa oli aamukävelyllään, osa vasta palaamassa eilisestä illasta kotiinsa.
Päivemmällä vastaan tuli naapurtalon Venäläinen neitonen, joka ehti moikata ensin. Mukavia ihmisiä olen saanut kohdata usein, missä milloinkin olen liikkunutkin. Kai se johtuu omastakin asenteesta muita kohtaan, ja siitä että osaa hymyillä, jutella, ja on aikaa tutustua muihin kulkijoihin.

Ehdin käväistä ex tempore kapakassa jo yhdeksän jälkeen, juomassa yhden lonkeron, ja taas rupattelemassa niitä näitä. Tarjoilija, Vietnamilainen, sanoi: En ole nähnyt sinua vuoteen. Etkö ole juonut? Vastasin, etten ole. Hän sanoi: Sinusta on tullut kiltti. Tarkoitti kai kunnollinen, mutta vastasin kuitenkin: " Juu, maailman kiltein ". Ainahan minä olen kunnollinen, ainakin aina toisinaan, mietin itsekseni.

Ehdittiin myös käydä kävelemässä 25 kilometriä. Oli kuulemma nähty karhu lähistöllä ja kävin katsastamassa paikan. Ei ollut jälkeäkään karhusta, vain hirven papanoita ja aattelin että taas on joku luullut nähneensä karhun vaikka on ehkä nähnyt hirven.
Samalla seudulla on kyllä karhujakin nähty. Vuosien takainen city-karhu oli samoilla paikoilla aikoinaan. Sen hommailuista oli havaintoja jo ennen kuin se pääsi lehtiin kolmisen päivää havaintojen jälkeen. Silloin olin metsässä Ripen kanssa ja hämmästelin revittyjä kantoja. Vanhemmille tuolloin sanoinkin, että aivan kuin karhu olisi Sipoon metsissä. Puuhun kiipeämis jäljet myös löytyivät seuraavana päivänä, pengottu muurahaiskeko ja lisää möyrittyjä kantoja. Otin tuolloin valokuvat havainnoista. Eikä mennyt kuin ne parisen päivää, kun lehdissä luki: " Karhu nähty Sipoon Koivulassa ", ja pian luki lehdissä: " Karhu käveli Itä-Hakkilassa kuokkavieraisiin ". Ihmiset istuivat pihoissaan ja nalle oli päättänyt käydä katsomassa mitä oli tarjolla. Se karhu taidettiin ampua lopulta, kun ei se ihmisiä juuri varonut.

Oman ensimmäisen karhun näkemisen kyllä muistan yhä. Kun noin 30 metrin päästä tapittelimme toisiamme Kuusamon suunnalla. Silloin tuli kipinä karhuihin, sitä ennen olin kiinnostunut susista ja koirista, enkä lainkaan tuntenut mielenkiintoa mesikämmeniin.
Tosin silloin en tuntenut mitään mielihyvää, kun istuin petotulilla eräänä aamuna, kun nukkuma kodan viereltä, noin 15 metrin päässä oli edellisen yön aikana kannot käännelty, ja näkyi niin selvät tassun jäljet, ettei niitä tarkempia ole olemassakaan vaikka niistä kuvan koettaisi ottaa. Silti en pelkää karhuja, mutta kyllä kuitenkin tiedän mille karhun näkeminen tuntuu. Sain hyvän kokemuksen Kuusamon suurpeto tilalla... kun karhu oli alle kahden metrin päässä edessäni ja välissä oli vain verkkoaita. Ei siinä tohtinut todellakaan silmiin tuijottaa, vaan vökisinkin veti päätä kumaraan ja käänsi päätään sivummalle. Uskomaton tunne pelätä, vaikka mitään pelättävää ei ollut varsinaisesti. Tarhanpitäjä oli paikalla ja vaikka hän oli tietenkin tottuneempi kuin minä karhujen olemassa oloon, niin luonnolliset vaistot silti tottumattoneemman pani toimimaan luonnostaan kuten kuuluukin toimia.

Tiikereitä kyllä karsastan. Johtuu Korkeasaaren eräästä vauhkoiljasta. Kävelin eräänä vuotena, taitaa olla jo 5 vuotta takaperin kissalaakson kautta. En sen kummemmin edes seisahtanut katselemaan, kun tarkoitus oli käydä ahmaa katsomassa. Tiikeri huomasi minut, juoksi täyttä vauhtia kohti ja hyppäsi hampaitaan näyttäen meitä erottavaa fleksiä vastaan. Se olisi tullut kimppuun jos olisi päässyt. Ihmettelin sen käytöstä, sillä paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta mikä minussa niin sitä ärsytti, että se ei muista ihmisistä piitannut, vaan koetti loikata useamman kerran minun päälle. Muutkin huomasivat tiikerin raivoamisen, katsoivat minua ja tiikeriä, minä sen sijaan jatkoin pysähtymättä matkaa toivoen että se lasiseinä todella kestää tuollaisen hillumisen. Sen jälkeen en ole koko tikru aitauksen kautta kulkenutkaan! Ahman löysin tuolloin, ja kuvasin sitä. Kuvasin myös lintuja ja muuta, mutta karhuja en kuvannut, katselin vain. Pöllöt kuvasin tarkempaan, ja piirtelin niistä kuvia.

Niin. Metsään piti yöksi mennä, mutta tulin toisiin aatoksiin. Veljenpoika Jimi oli vanhempieni luona, joten sinne menin minäkin ja viivyin tunteja. Sitten kävelin takaisin kotiin, joka tuntuu kyllä yhä olevan maailman kauhein paikka, vaikka on myös maailman paras paikka.
Keittelen juuri sapuskoita, ja kun saan eväät reppuun, lähdemme Sipoon korpea kohti. Yö pressulaavulla vetää vahvasti puoleensa, ja kotona ehtii olla sitten työpäivien öinä, ja vapaapäinä saa tehdä kaikkea muuta.

Jotkut puhuvat, ettei elämän aikana ehdi tehdä kovinkaan ihmeellisiä, ja elämä on jo ohi. Olen erimieltä, sillä yhtenäkin päivänä egtii tehdä monenlaisia asioita, kun vaan tekee, eikä jätä aikeiksi. Joskus pääsee valmiiseen pöytään, monesti taas itse joutuu näkemään vaivaa, mutta siitä seuraa onnellisuutta, vaikka aina asiat ei mene kuten toivoisi.

Kävelemisen puolesta olen vuosien varrella vakuuttunut. Kävellessä ei tuhlaa, raha säästyy ihan itsekseen. Ehtii nähdä asioita joita ei muuten havaitsisi, ja ehtii ajatella rauhassa asioita. Tapaa uusia ihmisiä, myös jo vanhastaan tuttuja. Olen asuin seuduillani tunnettu kävelijä, vaikka sitä ei kukaan huomaa. Mutta kun minua ei näy, tai näkyy toisella seudulla, niin painpa joku tulee juttusille: Missäs olet ollut kun ei ole näkynyt? Tai kertomaan nähneensä minut kävelemässä Korsossa viime viikolla. Aika hassua, että ihmiset eiväy huomaa kun näkevät usein, mutta kun eivät näe, alkavat ihmettelemään. Joskus oli tapana mennä kalastamaan. Kalastamiseen ei tarvitse onkea. ei siimaa, ei koukkua eikä kohoakaan. Menee vain koirien kanssa ulos, istahtaa tien varteen tupakalle ja aina joku ohi kulkija tulee juttusille. Juttelemaan koirista, tai milloin mistäkin. Siten tapaa uusia ihmisiä, joka on aivan mukavaa ja tuollainen kalastaminen on poikinut aikamoisia tarinoita, ja sellaisiakin tapahtumia, jotta niistä voi kai vain sanoa, luonto vetää tikanpoikasenkin puuhun ja hys hys.

Joskus mietin, mistä nuo erikoiset sanaset ovat tulleet. Vaikka tiutau tilitali tittan, jonkunhan on pitänyt nuokin sanat keksiä! On aika vaikea keksiä tuollaisia, jotka jäisivät kieleen elämään. Rakastan Suomenkieltä, se on ennestään jo tuttua, ja sanojen kanssa pelaamista kauan harrastaneena moni sana ja murre on tullut tutuksi. Aku Ankasta monesti löytyy sanoja,kuten säkä-väkä-pimpaus, tai muuta hassun hauskaa. Sen tekstittäminen on joskus aivan hassua puuhaa, vaikka rutiinit ovat tylsiä.
Muutaman sarjakuva piirtäjän olen elämäni saatossa tavannut, ja joskus itsekin sellaisa piirtänyt, mutta lähinnä vain kaveripiirin luettaviksi. Ei ole enää ainoatakaan sarjista tallessa, joita pentuna piirsin. Minne lienevät kadonneet? Joitain annoin pois, jotkut taisivat loppuun luettuina mennä ö-mappiin. Toisaalta harmittaa, että niitä ei tullut säästettyä. Olen aina ajatellut, miksi säästäisin tekemiäni kuvia, nehän ovat kertakäyttö kamaa ja aina voin tehdä uuden jos haluan. Kaikkea ei vain tule koskaan tehtyä uudelleen, eikä sen niin väliäkään.

Niin. kävellessä voi tehdä paljon asioita samalla, ja päästä paikkoihin joihin ei pääse mitenkään muuten. Moni tekee " vaelluksia " polkupyörillä, mopoilla, autolla, lentäen tai vesitse. Ihan hyviä tapoja kaikki, ja nopeasti millä hyvänsä ajopelillä matka taittuukin. Jalkaisin kulkemisen huono puoli on ilman muuta hidas eteneminen. Jos juoksisi, pääsisi paljon nopeammin perille, mutta ei ehtisi havaita kuinka orava kiipeilee oksissa, lintu laulaa varovaisen piipityksen, eikä ehdi havaita kettua joka kulkee lähimaastossa. Juosten ja meluten " kaikki " ihmeellinen ja pienet asiat jää näkemättä, aivan kuin niitä ei olisikaan.

Eilen aamuna kettu yllätettiin kävelemässä Hakunilan Shellin pihalla. Liekö samoja kettuja, joita ruokin talvella metsään, tai jonkun niiden ketun poikasia. Nätti se oli joka tapauksessa, ja hyväkuntoinen, onneksi en ole metsästäjä, saattaisin haluta tuollaisen saaliiksi. Metsästän vain kameralla, ja onhan se jo tiedetty: Kun luontokuvaaja laukaisee, elämä jatkuu. taisi olla Suomen luontokuvaajat ry:n tunnuslause.

Repolainen ei sentään ollut kesy, eikä yhtä ihastunut minuun kuin eräs pulu steissillä. Se yritti laskeutua päähäni! Huomasin sen laskeutumis yrityksen ja väistin. Toisella kerralla huidoin käsilläni, vaan pulu vieläkin yritti! Eräs spurgu näki tapauksen ja nauroi ääneen. Jouduin ottamaan katkat paikalta, jotta sain karistettua hullun pulun kintereiltäni. Kaikkea sitä pitääkin ihmiselle sattua.

Saattaisin kirjoittaa koko ikäni, vaikka työkseni ja ammatikseni, vaan en sitä aio tehdä. Minua ei huvita. Sen sijaan minua huvittaa mennä ulos, olla ulkona ja vaikka olisin ihan pihalla vieraamman mielestä, en jaksa piitata moisesta. Olen jo tottunut siihen, harvemmin nähty, outona pidetty. Mutta kaikkeen tottuu, olenhan tottunut minäkin.

Mietin kävellessä erään ihmisen koiravaljakon perustamis hanketta. Miten kukaan voi perustaa koiravaljakkoa, ellei pysty juoksemaan. Se on tuhoon tuomittu idea. vaikka olen joka-alan epäasiantuntija, tiedän kyllä jotta juoksemaan joutuu. Hän sanoi, ettei näillä kiloilla kuule juosta! Kun ehdotin hänelle kävelyä jota pikku hiljaa nopeuttaa, sillä nopeimmillaan kävelijä etenee nopeammin kuin hölkkääjä, mutta vaikka ylipaino alkaa tippumaan, ei tule polvi ym. vaivoja, joita helposti tulee juostessa. Nivelrikko ei ole mikään naurun asia, varsinkaan jalassa, se vie vähänkin liikuntakyyvyn jos huonosti käy, ja varsinkin kun ylipainoa on jo valmiiksi sata kiloa... niin eiköhän sydänkin ole aikamoisella rasituksella, kun kyseinen henkilö vielä käyttää alkoholiakin. No, en ole kysynyt, kuinka valjakko hankkeen on käynyt vuosien saatossa... arvaan sen jo muutenkin.

Ihmisen on hyvä haaveilla ja leikkiä. Leikki poistaa suruja paremmin kuin seksi. Eläimetkin leikkivät, niin karhut kuin koiratkin, vaan aikuiset eivät halua leikkiä, kun ovat niin aikuisia. Onneksi en koskaan kasvanut aikuiseksi, enkä aio kasvaakaan, nuorena on mukavampi elää.
Haaveilua kyllä harrastan, vaikka haaveet ovat enemmän toteutettavia asioita. Olen aivan varma siitä, että en olisi näin onnellinen ihminen, jos olisin mennyt perustamaan perheen. Ei olisi aikaa, eikä välttämättä rahaakaan elää kuten elän. Sinkkuna olo on kallista, mutta en koe sitä kalliiksi. Palkka riittää, on ollut varaa törsätä, ja on nyt myös varaa säästää, kun kerran hoksasin että minullahan on jo kaikki mitä tarvitsen, ei tarvitse ostaa mitään uutta. No, ostin minä yhdet suorat housut... vaikka ei ole aikuinen, voi silti näyttää aikuiselta, eikä aina juosta maastopuvun housut jalassa ja verkkaripusero+huppari päällään kauppaan ruokia ostamaan.

Sitä paitsi, jos vaikka tässä joku päivä tulee tilanne, jotta elämänkumppani tulee vastaan, ei ole paha vaikka olisi siistin näköisenä. Jos vaikka emännäksi siunautuu linja-auton kuljettaja, asumismenot kaventuvat huimasti tulojen kasvaessa mielettömästi samaan aikaan, ja jos vielä muutenkin sopii saman katon alle, niin sehän olisi varsin sopivaa.. henkinen liitto, taloudellinen liitto ja vielä samassa paketissa. Ei hullumpaa, mutta jääkööt haaveilun tasolle, sillä asialla on ne toisetkin puolensa. Sitten pitäisi varmaan olla auto, pitäisi hankkia huonekaluja, pitäisi ostella lahjoja, ei saisi mennä ulos tukka pystyssä eikä ainakaan mennä nuotiota pitämään metsään keskellä yötä, tuskin pääsisin Kalottireitillekään ilman valvovaa silmää, ja sitten lopulta en olisikaan yhtään niin onnellinen kuin ollessani vapaa ja kahleeton, mitä nyt koirien pillin mukaan pompin, mutta omasta tahdostani, ja kun koirilla ja isännällä on sama harrastus, kävely, metsä ja vaeltaminen, niin miksipä onnestaan luopuisi, vaikka sellaistakin maailmassa monelle sattuu.