Kivaa, sataa

Päivä on ollut kuuma ja hiostava. Aamulla jo oli nihkeä olo. Vaikka Venäjän metsäpalojen vuoksi taivas on ollut harmaa ja aurinko savun takana, on ollut kuuma. Oikein hyvä nuo savut, elleivät ne olisi verhonneet taivasta, kuinka kuuma olisikaan ollut, jos aurinko olisi porottanut täydellä terällä.

Aika metkaa, kun käveltiin sateessa puolentoista lenkillä, huomasin monta metkaa juttua. Ennen kun alkoi satamaan, ihmisiä oli urheilukentällä pelaamassa jalkapalloa, tai kävelyllä perheitä lapsineen.
Kun sadepilvet alkoivat lähestyä idästä, moni oli Nissaksessa siirtynyt parvekkeilleen katselemaan, jotkut ottivat kuviakin lähestyvästä ukkosesta, sillä salamat välähtelivät jo vartin, ennen kuin alkoi satamaan.

Kivaa. Eräs neitonen katseli minua ja koiria toisen kerroksen parvekkeeltaan. Hymyili, ja minä vilkutin hänelle. Hän vilkutti takaisin. Kaunista on kaunis katsella, ja minäkin saatan näyttää kauniilta kun riittävän kaukaa katsoo.

Sitten alkoi satamaan. Olin ennen uklos lähtöä miettinyt, jospa ottaisi kameran mukaan. Sitten kuitenkin mietin, etten taida jaksaa alkaa kuvailemaan. Hyvä etten ottanut kameraa matkaan, olisi vain kastunut ja olisin kiroillut kuitenkin. Sen sijaan mietin, kuinka selviää taskussani oleva tupakka-aski ja kännykkä. Vaatteet kastuivat tudella läpimäriksi, mutta varjelus oli tupakoilla ja puhelimella, sillä vettä valui kuin suihkussa olisi ollut. Kasvoillakin vesi valui lorottamalla leuankärjestä rinnuksille. Pitkään aikaan en vastaavassa sateessa ole ollutkaan.

Milloin viimeksi? Yli kuusi vuotta sitten, napapiirin toisella puolen, korkealla vaaralla, jossa ukkosmyräkkä pyyhki alueen yli. Silloin salamat olivat olemattomat, sillä oli juhannus ja taivas valkea koko ajan muutenkin. Ukkonen sen sijaan oli voimiltaan mieletön. Joka jyrähdyksen ja paukkeen vuoksi refleksin omaisesti polvet löivät loukkua. Sitä ikään kuin niiasi, kuin olisi pelännyt taivaan tippuvan niskaan.

Tämän päiväinen ukkonen ei ollut kuin pieni myräkkä vain. Vettä kyllä satoi ihmeen paljon lyhyessä ajassa. Sateen määrää ei kävellessä huomannut, mutta kun sapui asfalttitien reunaan, huomasi ajoradalla vettä olevan kymmenisen senttiä. Sadevesikaivot eivät ehtineet niellä kaikkea vettä sitä mukaa kun satoi.

Tein kyllä aiemmin päivällä kaikki mahdolliset temput, jotta sade olisi tullut jo aiemmin. pesin pyykit ja laitoin ne pyykkinarulle, ei vain satanut. taitaa olla huono taika, vaikka aina sen sanotaan toimivan...

Linja-autopysäkin ohi kävellessämme kaksi alle parikymppistä tyttöstä piti sadetta. Toinen huikkasi minulle: " Kiva sää ", tuumasin: " On, tätä on koko päivä odotettu ".

Taidan olla kuitenkin tunnetumpi jo täällä, kuin sitä itsekään ymmärrän. Minulle vieraat ihmiset juttelevat, moikkailevat, tai jäävät jopa juttusille.
olen tietenkin jo vuosia ollut työssä täälläkin, ja on se sama kuin television juontajalla... " kaikki " tuntee juontajan, vaan juontaja ei ketään. Aika hämmästynyt yhä päivittäin, kun moni moikkaa kuin tuttuaan, ja itse huuli pyöreänä ja nolona ihmettelen, kukahan tuo oli, missä muka olen tavannut, ja ei kuitenkaan halua olla epäkohtelias, eikä epäkohteliaisuuteen ole syytäkään. Mukavahan se on, että ihmiset tykkäävät, eivät kai he muuten moikkailisi ja moni tekee sen hymyillen.

Hakunila-Nissas alue on kyllä monella tapaa aivan upeaa seutua. Luonto ja ulkoilupaikat ovat parhaimmat koko seudulla, ja alue on laaja, ulkoilualueiden osalta varsinkin. Olen juurtunut tänne, siitä ei ole epäilystäkään.
Silti, kaipaan merta ja jokia. Järvistä ei niin väliä, joet ovat paljon mielenkiintoisemmat, ja meri on aina oma mysteerinsä.

Täällä on leimaavaa tuo luonto, ja ainoa puute alueella on vesistöjen puute. Jos tuossa olisi joki vieressä, tai edes vaikka järvi tai lampi, tai huokaus... meri, niin en ikinä lähtisi täältä pois.
Niin monessa paikassa kuin olenkaan elämäni aikana asunut, Hakunila on yksi niistä parhaista, ellei jopa parhain, vaikka monia muitakin viihtyisiä paikkoja on löytynyt.

Tänään on tullut käveltyä yli kuusi tuntia, melkein 8. Päivätyön verran jalkaisin kulkua. Vieläkin tuntuu virtaa riittävän, sillä jotenkin ei malttaisi mennä nukkumaan. Koirat ovat ikionnellisia ja melkoisia ikiliikkujia, ei niitäkään näytä vielä väsyttävän, tuossa jaksavat vielä pommelehtia.

Jos olisin oikein rikas, en varmaan muuta niin mielusti tekisikään, kuin kävelisin koirien kanssa. Voitaisiin kävellä vaikka Lappiin, ja tulla sitten takaisin kun tultaisiin.

Kihloihin menin 8.8.88, ei se viimeisin kihlaus ollut, mutta oli yksi niistä kolmesta kuitenkin. Ei ole mitään syytä pitää merkkipäivää juhlapäivänä, mieluummin surujuhlana. Onneksi se oli ja meni aikanaan ohi, ja hullu kyllä olen jos vielä kihloihin tai naimisiin erehdyn joutumaan. Voi jestas sentään, kuinka pöljä sitä poikanen on osannut ollakaan! Olen minä kaikenlaista typerää tehnyt opetellessani elämään, mutta onneksi sentään en enää ole niin hölmö.

Hömpsöttäjä olen usein, sen tiedän itsekin, mutta se kai on tapani luoda lohtua muille surujen keskelle, ja vaikka oma maine joskus siinä joutuisi outoon valoon, en sitä suremaan ala. Nauran vain, sillä olen monta kertaa jo oivaltanut, kuinka naurava Buddha aikanaan on syntynyt. Tietysti sitä jos olisi aina viisaasti hiljaa, saattaisi olla vakavasti otettavan maineessa, mutta tiukkapipoilu ei ole kivaa. Mieluummin höpöttelen ja löpötelen, otan löysin rantein ja kuljen huolia vailla, niin ei ainakaan tule mahahaavaa eikä stressiä.

Kehon rasvaprosentiksi lääkäri mittasi 6, eli olen enää luuta, nahkaa, lihaksia ja unelmia. Tästä on nyt helppo alkaa hankkimaan sellaista kehoa, jolla voisi mennä vaikka uimarannalle. En kyllä mene uimarannalle, ei huvita ja sitä paitsi lihasten pullistelut jääkööt ihan muiden hommaksi.
Hiilihydraatti tankkaus päälle, viikon lepoa ja sitten taas treeni päälle, jos ilmat on viilenneet siten, että juosta pystyy koirien kanssa. Yksin en viitsi juosta, enkä koiria halua juoksuttaa kuumalla. Nin, tästä on helppo alkaa bodaamaan, kun ei ole ylimääräistä painoa rasitteena, ja kestävyys alkaa olemaan ihan hyvä. Kehonrakennus kilpailuihin en aio, mutta jos sen marathonin vielä joskus juoksisi, tai kävelisi sponsorin löydyttyä skandinavian ympäri, niin jos ei sitten kukaan halua sponssata, ainakin jaksaa vielä yhden tunturivaelluksen tehdä, ja sillä kertaa ilman helkkarin valokuvauskaluston mukana raahaamista.

Oikeastaan olen onnellinen siitä, etteä vaikka minusta moni pitää, kukaan ei rakasta. Saan olla vapaa, kulkea, hämmästellä ja kummastella, ilman minkäänlaista painetta tai syyllisyyttä jotta laiminlöisin toisen ihmisen kulkiessani omia polkujani. Täydellinen sinkku, ja eikös niin laulettukin: Toiset on luotu yksin kulkemaan. Juu, viili, vapaa, vallaton, mutta ah niin onnellinen.