Onni on kuin perhonen...

Loppu elämän ainoa tarkoitukseni on toteuttaa asioita joita aina halusin toteuttaa.
Selviän helpolla unelmien toteuttamisesta, sillä lähes kaiken niistä saatan saavuttaa kävellen ja osan käsillä tehden.

Vuosia sitten huomasin elämäni tuleen valmiiksi, ja syntyi suunnaton tyhjyys. Oli kuin olisin vain kuolemaa odottanut, sillä kuiolema lopettaa tyhjyyden saapuessaan. Ei voi elää, jos on jo kuollut.
Joten jotain oli tehtävä. Ryhdyin muistelemaan mitä halusin tehdä lapsena, nuorena, aiemmin elämässäni. Muistin käyneeni Kalottireitillä, mutta en kulkenut sitä kokonaan. Muistin monia muitakin asioita, joita olin tykännyt tehdä ja joista olisin tykännyt, mutta jotka jäivät tekemättä. Niitä nyt vain toteutan, vailla kiirettä, vailla tarkoitusta ( tarkoitus kyllä on, se pitää tyhjyyden poissa ), enkä kilpaile kenenkään kanssa, en edes itseni kanssa, minun ei tarvitse kilpailla.

Moni halusi mustan vyön, moniko hankki? Moni halusi upean kulkupelin, ja moni hankkikin sellaisen... kellä oli Chevy, kellä HD, kellä Caddy, kellä Dodge jne. ja hitosti rahahuolia samalla, ja kuitenkaan se ei ollut se joka lopulta olisi aidon onnen tuottanut ( suomen bens ja autoveroilla ei todellakaan! ). Moni hankki kauniin puolison ja kaikkea omaisuutta muutakin, monilta jäi aikeeksi.

Minä löysin onnen kun lakkasin haluamasta. Moni huoli haihtui samalla pois. Samalla alkoi jäämään rahaa enemmän oleellisuuksiin, joka on sentään aika merkittävää. Suurten kokemusten sijaan tyydyin pieniin kokemuksiin, vaan yllätys kyllä, pienistä kokemuksista olikin suuri ilo. Ei pienet ilot paljoa maksa, ja ne on helppo tavoittaa, suorastaan lähes vaivatonta, vaikka pienen vaivan joutuu itse näkemään.

Aina on sanottu, jotta kävelen paljon. Vähättelin asiaa, että se vain johtuu köyhyydestä. Totta toinen puoli, sillä jos auto olisi alla, olisin köyhä. Toisaalta taas kävellen kulkijana rahaa ei kulu penniäkään, mutta pääsee paikkoihin joita muuten ei koskaan näkisi. Parasta kaikessa on, en ole kenellekään koskaan ollut kateellinen siitä, että jollain on jotain ja itse tyydyn olemaan havittelematta samaa ja saatan olla ilman kateutta.Vaikka minulla ei olisi mitään, on minulla samalla kaikkea, ja sellaisen huomaaminen auttaa huomaamaan, olen todella onnellisessa osassa. Ei siis ihme että jätkä jaksaa aina nauraa, jäädä juttelemaan vieraidenkin kanssa, ja pilke silmäkulmassa syttyy aina niin helposti.

Muistan laulun: Kiitos elämälle, vaikka en hihhuli olekaan, voisi
melkein laittaa kädet ristiin ja sanoa kiitos elämälle, mutta sormien
ristiminen on muiden juttuja, joihin en sotke itseäin, jos en myöskään
pilkkaa uskonmenoja harjoittavia ihmisiä, paitsi ehkä joskus vähän
saatan irviä... kukapa meistä olis täydellinen... ; )

No, joka tapauksessa. Kun muistelee mistä lapsena oli iloinen ja tuli onnelliseksi, sellaisia asioita toteuttaen aikuisenakin saa iloa elämäänsä, ja niinpä vain toteutan omia haaveitani sen minkä ehdin, ilman sen suurempaa meteliä.

Elämäntarkoituksen olemuksesta:

Elämäntarkoitus asia. Sen löytäminen ei välttämättä ole helppoa, vaikka moni etsii sitä paljon kauempaa, tai toisesta ihmisestä.

Monesti itsemurhaa pohtivat ihmiset, jotka tuntevat ettei ole " mitään syytä " elää, tai ideologit jotka ovat tajunneet ettei mitään jumalaa ole. Ihmiset, joilla on vaikkapa lapsia tai lapsenlapsia, eivät koe elämää mielettömäksi, vaan jaksavat pakertaa jälkeläisten vuoksi, saavat elämäntarkoiuksen siis elämällä elämäänsä jonkin vuoksi tai jotakin varten.

Ideologeista aina tulee mieleen Ludvig Wittegstein. Filosofi, joka elämänsä ajan uskoi jumalaan, mutta lopulta huomasi ettei jumalaa ole, murtui ja teki itsemurhan. Monia muitakin samalla tavalla tai eri tavalla särkyneitä ja elämäntarkoituksen hukanneita on. Omassakin elämässä on joitakin tuttuja, jotka ovat päättäneet päivänsä itse. Kipeä aihe monelle, varsinkin asian kanssa eläville omaisille.

Monet lähteet puhuvat, jotta on tärkeä olla sopusinnussa itsensä kanssa, tai yllytetään etsimään ja löytämään elämäntarkoitus. Aika helppo kehottaa sellaiseen, mutta samalla jättävät kertomatta kuinka se tapahtuisi ja mistä elämäntarkoituksen löytäisi, tai mistä sitä ylipäätään tulisi etsiä.

Itse elän vailla tarkoitusta. Koska synnyin, elän, miettimättä miksi tai minkä vuoksi. Tavallaan tarkoitus on, tai sitä ei ole, mutta sillä ei ole minkäänlaista merkitystä Olipa sitten kaikkii vain sattumaa tai jotain muuta.

Jos ihmisen elämäntarkoitus on vaikka löytää sisäinen rauha, tai tulla täydelliseksi ( mitä sekin sitten on? ) tai " vain " syntyä, jatkaa sukuaan ja kuolla pois aikanaan, tai mitä hyvänsä, niin loppujen lopuksi elämäntarkoitusta kuvaa melko osuvasti Juicen ja Mikon laulu: Muu on, herttaisen yhdentekevää, kunhan itsensä kanssa pärjää... ympäripyöreästi tulkittuna lainauksena.

Tavallaan elämäntarkoitus on turhautumisen välttelemistä. Jaksaa joka päivä suorittaa tietyt asiat, kokematta niitä tuskaksi. Erät itämaiset tavat ovat ehkä perua tuosta, kuten tee-seremonia pitkän kaavan mukaan, tai jousella ampuminen... jotka kummatkin määritellään taiteeksi. Tavallaan tehdään jotain, kyseenalaistamatta mitään miksi tulee tehdä kyseinen asia, ja sitä kautta asioille tulee tarkoitus, olipa asialla lopulta mitään sen suurempaa merkitystä. Kuitenkin se opettaa itrsekuria. joka on merkityksellinen asia, sillä sehän on samaa kuin oman mielen hallinta.

Jos elämäntarkoitus on pyrkimystä sellaiseen olotilaan, että on mukava olla, teki mitä hyvänsä, tekemisestä tai tekemättä jättämisestä tulee hyvä ja olo ja levollinen mieli, josta kuitenkin tuntee sisimmässään iloa ilman intoilua, on tavallaan saavuttanut mielenrauhan ja sisäisen tasapainon.

Entä kun on saavuttanut kaiken, eikä enempää saata saavuttaa? Se on just kuin jousella ampuminen, tai siveltimen veto silkkipaperille... kun nuoli on ammuttu, sitä ei saata vetää takaisin vaikka menisi hiukan syrjään täydellisyydestä, tai siveltimen veto joka on tehty, ei sitä voi korjata vaikka iiva ei olisi kuten sen oli tarkoitus olla. Sillkipaperille maalattuja vivoja ei korjaa millään, tulee vain sotkua ja töherrystä jos koettaa parannella tai korjata.

Mielenrauha tai elämäntarkoitus on siis kuin joka aamu ampuisi yhden nuolen tauluun. Aina tarkoitus on osua edellisenä päivänä ammutun nuolen keskelle, eli toistaa napakymppi jokaisella ampumakerralla. Jos joka kerta tavoite toteutuu, se vain toteutuu ja huomenna taas uudelleen, niin kauan kun elämää on elettävänä. Jos taas menee yhtenä kertana pikkuisen ohi tavoitteesta, todetaan vain, kas... ja silti huomenna uusiksi, niin kauan kun elämää on elettävänä.

Elämäntarkoitus siis... pyrkiä olemaan sisäisessä tasapainossa, ja vaikka tasapaino syystä tai toisesta joskus katoaisi, sen tulee olla vaikutukseltaan kuin tuule vire tyynen lammen pinnalla... pientä virettä saattaa näkyä pinnalla, mutta se ei myrskyä tee, eikä edes enteile.

Tavoite kai on sellainen kuin tyynen veden pinta, eikä sillä ole tarkoitusta, vaan se on seuraus siitä, ettei pinnan allakaan kuohu, kun pinta pysyy tyynenä.

Sellaistakin sattuu.

Päätin, etten enää kirjoittele mitään uutta, sillä keskityn täysin tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseen.

Tavoite listalla ovat:
-Kalottireitin läpi kulkeminen.
-Sikarikkaaksi tuleminen.
-Alan tekemään taas muun ohessa muotoilullisia asioita, jota kai taiteekisikin saattaa sanoa?
-Opettelen Norjankielen.
-Alan rakentelemaan soittimia heti kun joutilasta aikaa on ja perusasiat ehdin plärätä läpi.

Elämäni on viime aikoina ollut lähinnä päiväohjelmiltaan samaa kaavaa noudattava.
Kävelyä, työtä, punttisalia, budo-harjoituksia. Mikä minusta tulee isona? Vielä isompi, sillä kun rasvaprosentti on nyt saatu vihdoin alas ( 6% ), on tästä helppo muotoilla keho painoharjoittelun avulla. En minä pyri mihinkään kehonrakennuskilpailuihin, enkä muutenkaan pyri mihinkään muuhun, kuin pysymään terveenä ja hyväkuntoisena, jos vaikka sattuisin elämään eläkeikään saakka, tai vielä kauemminkin.

Kilpaileminen tuntuu vastenmieliseltä ajatuksenakin, eikä todelliset mestarit kilpaile. No, mestariksi en itseäni laske, eikä minun tarvitse mestariksi pyrkiäkään, sellainen on innokkaampien hommia.
Mihin sitten pyrin? Pysymään onnellisena ja terveenä, koska on luonnollista olla onnellinen ja terve.

Jotkut ihmettelevät, kuinka kukaan viitsii elää niin spartalaista elämää kuin minä. Elää selibaatissa, pitää itseään nälässä, treenata itseään uupumukseen saakka ( voi kauheaa, siinähän tulee hikikin ), eikä edes tavoittele mitään sen merkillisempää!
Sitä kaikkea kutsutaan elämäntavaksi, ei se sen ihmeellisempää. Jonkun toisen elämäntapa saattaa olla tuhlata elämänsä vaikka kipeilemällä vuorille, joku taas tuhlaa elämänsä televisiota katsellen, joku haluaa olla kuuluisa tai kerätä valtavia omaisuuksia, jotkut taas tuhlaavat elämänsä muiden kadehtimiseen ja valittavat sitten lähes joka asiasta. No, ei kai mikään niin ihan noin huonosti ole, ja kukapa sitä aina olisi iloinen, onnellinen ja onnistuvainen...

Saattaa sitä kuitenkin yrittää tavoitella jotain, vaikka olisi kuin varpunen joka tavoittelee korkeaa taicasta, jossa näkee kotkien liitelevän. Mitä pahaa siinä on, jos tavoittelee ns. mahdottomia. Onhan jo nähty, maailmassa tapahtuu ihmeellisiäkin asioita, ja ja joka hetki pitää sisällään mahdollisuuden, ja ihmeitäkin tapahtuu toisinaan. Ellei mitään tee, ei kovin ihmeitä ehkä tapahdu. Sohvan pohjalla maaten jää teot tekemättä, ja ihmisen tulee aina pyrkiä olemaan tekojen jättiläinen, puhumisen kääpiö, eikä päin vastoin. No, joskus puhumisellakin pääsee pitkälle, sen on ainakin sarasvuo osoittanut, ja Juice, sanoillakin saattaa elää, kun niitä oikein osaa pyöritellä.

Tänään tuli vastaan eräs nais-ihminen, joka oli lukenut joskus naputtelemiani kirjoituksia. Sanoi että oli yllättynyt siitä, etten olekaan sellainen tupajumi jollaisen kuvan minusta saa tekstejäni lukemalla. No, jokainen joka livenä mut tuntee, tietää etten tosiaankaan ole ihan hiljaisin, harvoin tosikko, syvällisen pohdiskelijan oloinen, vaan hömpsöttäjä, väriläiskäksi sanottu herkästi nauravainen ihminen. Mitäpä minä moisesta välittäisin, se on yhdentekevää, kuten se Juicen ja Mikon laulama laulukin sanoo.

No, onhan se niin, jotta ihmiset helposti mieltävät jonkunlaisen kuvan toisista ihmisistä mutu-tuntuman perusteella, tuntematta edes toista ihmistä riittävästi. Siitähän on monesti ollut puhetta, että ihminen saa jonkun maineen ja siitä tulee kuin viitta hartioilleen. Pirkka-Pekka Petelius on yksi esimerkki, ja Kummelin sällit, Vesa-Matti Loiri jne. Ihmiset pitävät koomikona pidettyä aina koomikkona. Sitten kun koomikko alkaakin tekemään jotain muuta, kestää kauan ennen kuin ihmisen mielletään olevan jotain muutakin kuin se joksi hänet on opittu mieltämään. petelius kerran sanoikin, aina kun hän avasi suunsa ( Veli Puolikuu -ohjelman seurauksesta ) ihmiset odottivat että nyt tulee joku vitsi tai vähintään laulu Armaselain. Samahan se Loirillakin. Monitaitoinen mies, joka tuli leimatuksi Turhapuroksi, vaikka osaahan hän paljon muutakin kuin näytellä koomikon rooleissa, mutta kestipä se hänelläkin aikansa päästä pois siitä viitasta, joka oli tavallaan laitettu hänen harteilleen.

Viime viikkoiseen kännykkäkuvaajan kohteeksi joutuminen kyllä imartelee ja naurattaa. Kuvaajan perustelu oli: Kuitenkin susta tulee jotain! Pöh, minusta ei tule mitään, enkä halua tullakaan miksikään. Ei ole vuosiin ollut kunnianhimoa menestymisen suhteen, kun näin jo vuosia sitten mitä " kuuluisuus " tuo tullessaan. Se kääntöpuoli on aika inhaa joskus, eikä olisi kiva olla julkkis, kun julkinenkin on ajoittain varsin raskas taakka. Siinä osin syy erakoitumiseeni, ja erakoidun varmasti jatkossa yhä enemmänkin, keskittyen pieniin asioihin ja pienten asioiden kanssa näpertämiseen. Sellaisen elämän olen itse havainnut mukavemmaksi tavaksi elää, ei ole huolia eikä stressiä, ja säilyy mielen vapaus, ja saa toteuttaa omia unelmiaan ilman mitään paineita.
Se on tavallaan elämää kuin minua ei olisi olemassakaan, ja se on varsin vapauttavaa. Nautin täysin siitä tavasta elää.

Usein olen sanonut olevani laiska. Niin olenkin, vaikka laiskaksi ihmiseksi varsin viitseliäs... Aamulla kävin lenkillä koiruloiden kanssa. Ehdin toivottaa hyvät huomenet muutamalle kasvotutulle. Osa oli aamukävelyllään, osa vasta palaamassa eilisestä illasta kotiinsa.
Päivemmällä vastaan tuli naapurtalon Venäläinen neitonen, joka ehti moikata ensin. Mukavia ihmisiä olen saanut kohdata usein, missä milloinkin olen liikkunutkin. Kai se johtuu omastakin asenteesta muita kohtaan, ja siitä että osaa hymyillä, jutella, ja on aikaa tutustua muihin kulkijoihin.

Ehdin käväistä ex tempore kapakassa jo yhdeksän jälkeen, juomassa yhden lonkeron, ja taas rupattelemassa niitä näitä. Tarjoilija, Vietnamilainen, sanoi: En ole nähnyt sinua vuoteen. Etkö ole juonut? Vastasin, etten ole. Hän sanoi: Sinusta on tullut kiltti. Tarkoitti kai kunnollinen, mutta vastasin kuitenkin: " Juu, maailman kiltein ". Ainahan minä olen kunnollinen, ainakin aina toisinaan, mietin itsekseni.

Ehdittiin myös käydä kävelemässä 25 kilometriä. Oli kuulemma nähty karhu lähistöllä ja kävin katsastamassa paikan. Ei ollut jälkeäkään karhusta, vain hirven papanoita ja aattelin että taas on joku luullut nähneensä karhun vaikka on ehkä nähnyt hirven.
Samalla seudulla on kyllä karhujakin nähty. Vuosien takainen city-karhu oli samoilla paikoilla aikoinaan. Sen hommailuista oli havaintoja jo ennen kuin se pääsi lehtiin kolmisen päivää havaintojen jälkeen. Silloin olin metsässä Ripen kanssa ja hämmästelin revittyjä kantoja. Vanhemmille tuolloin sanoinkin, että aivan kuin karhu olisi Sipoon metsissä. Puuhun kiipeämis jäljet myös löytyivät seuraavana päivänä, pengottu muurahaiskeko ja lisää möyrittyjä kantoja. Otin tuolloin valokuvat havainnoista. Eikä mennyt kuin ne parisen päivää, kun lehdissä luki: " Karhu nähty Sipoon Koivulassa ", ja pian luki lehdissä: " Karhu käveli Itä-Hakkilassa kuokkavieraisiin ". Ihmiset istuivat pihoissaan ja nalle oli päättänyt käydä katsomassa mitä oli tarjolla. Se karhu taidettiin ampua lopulta, kun ei se ihmisiä juuri varonut.

Oman ensimmäisen karhun näkemisen kyllä muistan yhä. Kun noin 30 metrin päästä tapittelimme toisiamme Kuusamon suunnalla. Silloin tuli kipinä karhuihin, sitä ennen olin kiinnostunut susista ja koirista, enkä lainkaan tuntenut mielenkiintoa mesikämmeniin.
Tosin silloin en tuntenut mitään mielihyvää, kun istuin petotulilla eräänä aamuna, kun nukkuma kodan viereltä, noin 15 metrin päässä oli edellisen yön aikana kannot käännelty, ja näkyi niin selvät tassun jäljet, ettei niitä tarkempia ole olemassakaan vaikka niistä kuvan koettaisi ottaa. Silti en pelkää karhuja, mutta kyllä kuitenkin tiedän mille karhun näkeminen tuntuu. Sain hyvän kokemuksen Kuusamon suurpeto tilalla... kun karhu oli alle kahden metrin päässä edessäni ja välissä oli vain verkkoaita. Ei siinä tohtinut todellakaan silmiin tuijottaa, vaan vökisinkin veti päätä kumaraan ja käänsi päätään sivummalle. Uskomaton tunne pelätä, vaikka mitään pelättävää ei ollut varsinaisesti. Tarhanpitäjä oli paikalla ja vaikka hän oli tietenkin tottuneempi kuin minä karhujen olemassa oloon, niin luonnolliset vaistot silti tottumattoneemman pani toimimaan luonnostaan kuten kuuluukin toimia.

Tiikereitä kyllä karsastan. Johtuu Korkeasaaren eräästä vauhkoiljasta. Kävelin eräänä vuotena, taitaa olla jo 5 vuotta takaperin kissalaakson kautta. En sen kummemmin edes seisahtanut katselemaan, kun tarkoitus oli käydä ahmaa katsomassa. Tiikeri huomasi minut, juoksi täyttä vauhtia kohti ja hyppäsi hampaitaan näyttäen meitä erottavaa fleksiä vastaan. Se olisi tullut kimppuun jos olisi päässyt. Ihmettelin sen käytöstä, sillä paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta mikä minussa niin sitä ärsytti, että se ei muista ihmisistä piitannut, vaan koetti loikata useamman kerran minun päälle. Muutkin huomasivat tiikerin raivoamisen, katsoivat minua ja tiikeriä, minä sen sijaan jatkoin pysähtymättä matkaa toivoen että se lasiseinä todella kestää tuollaisen hillumisen. Sen jälkeen en ole koko tikru aitauksen kautta kulkenutkaan! Ahman löysin tuolloin, ja kuvasin sitä. Kuvasin myös lintuja ja muuta, mutta karhuja en kuvannut, katselin vain. Pöllöt kuvasin tarkempaan, ja piirtelin niistä kuvia.

Niin. Metsään piti yöksi mennä, mutta tulin toisiin aatoksiin. Veljenpoika Jimi oli vanhempieni luona, joten sinne menin minäkin ja viivyin tunteja. Sitten kävelin takaisin kotiin, joka tuntuu kyllä yhä olevan maailman kauhein paikka, vaikka on myös maailman paras paikka.
Keittelen juuri sapuskoita, ja kun saan eväät reppuun, lähdemme Sipoon korpea kohti. Yö pressulaavulla vetää vahvasti puoleensa, ja kotona ehtii olla sitten työpäivien öinä, ja vapaapäinä saa tehdä kaikkea muuta.

Jotkut puhuvat, ettei elämän aikana ehdi tehdä kovinkaan ihmeellisiä, ja elämä on jo ohi. Olen erimieltä, sillä yhtenäkin päivänä egtii tehdä monenlaisia asioita, kun vaan tekee, eikä jätä aikeiksi. Joskus pääsee valmiiseen pöytään, monesti taas itse joutuu näkemään vaivaa, mutta siitä seuraa onnellisuutta, vaikka aina asiat ei mene kuten toivoisi.

Kävelemisen puolesta olen vuosien varrella vakuuttunut. Kävellessä ei tuhlaa, raha säästyy ihan itsekseen. Ehtii nähdä asioita joita ei muuten havaitsisi, ja ehtii ajatella rauhassa asioita. Tapaa uusia ihmisiä, myös jo vanhastaan tuttuja. Olen asuin seuduillani tunnettu kävelijä, vaikka sitä ei kukaan huomaa. Mutta kun minua ei näy, tai näkyy toisella seudulla, niin painpa joku tulee juttusille: Missäs olet ollut kun ei ole näkynyt? Tai kertomaan nähneensä minut kävelemässä Korsossa viime viikolla. Aika hassua, että ihmiset eiväy huomaa kun näkevät usein, mutta kun eivät näe, alkavat ihmettelemään. Joskus oli tapana mennä kalastamaan. Kalastamiseen ei tarvitse onkea. ei siimaa, ei koukkua eikä kohoakaan. Menee vain koirien kanssa ulos, istahtaa tien varteen tupakalle ja aina joku ohi kulkija tulee juttusille. Juttelemaan koirista, tai milloin mistäkin. Siten tapaa uusia ihmisiä, joka on aivan mukavaa ja tuollainen kalastaminen on poikinut aikamoisia tarinoita, ja sellaisiakin tapahtumia, jotta niistä voi kai vain sanoa, luonto vetää tikanpoikasenkin puuhun ja hys hys.

Joskus mietin, mistä nuo erikoiset sanaset ovat tulleet. Vaikka tiutau tilitali tittan, jonkunhan on pitänyt nuokin sanat keksiä! On aika vaikea keksiä tuollaisia, jotka jäisivät kieleen elämään. Rakastan Suomenkieltä, se on ennestään jo tuttua, ja sanojen kanssa pelaamista kauan harrastaneena moni sana ja murre on tullut tutuksi. Aku Ankasta monesti löytyy sanoja,kuten säkä-väkä-pimpaus, tai muuta hassun hauskaa. Sen tekstittäminen on joskus aivan hassua puuhaa, vaikka rutiinit ovat tylsiä.
Muutaman sarjakuva piirtäjän olen elämäni saatossa tavannut, ja joskus itsekin sellaisa piirtänyt, mutta lähinnä vain kaveripiirin luettaviksi. Ei ole enää ainoatakaan sarjista tallessa, joita pentuna piirsin. Minne lienevät kadonneet? Joitain annoin pois, jotkut taisivat loppuun luettuina mennä ö-mappiin. Toisaalta harmittaa, että niitä ei tullut säästettyä. Olen aina ajatellut, miksi säästäisin tekemiäni kuvia, nehän ovat kertakäyttö kamaa ja aina voin tehdä uuden jos haluan. Kaikkea ei vain tule koskaan tehtyä uudelleen, eikä sen niin väliäkään.

Niin. kävellessä voi tehdä paljon asioita samalla, ja päästä paikkoihin joihin ei pääse mitenkään muuten. Moni tekee " vaelluksia " polkupyörillä, mopoilla, autolla, lentäen tai vesitse. Ihan hyviä tapoja kaikki, ja nopeasti millä hyvänsä ajopelillä matka taittuukin. Jalkaisin kulkemisen huono puoli on ilman muuta hidas eteneminen. Jos juoksisi, pääsisi paljon nopeammin perille, mutta ei ehtisi havaita kuinka orava kiipeilee oksissa, lintu laulaa varovaisen piipityksen, eikä ehdi havaita kettua joka kulkee lähimaastossa. Juosten ja meluten " kaikki " ihmeellinen ja pienet asiat jää näkemättä, aivan kuin niitä ei olisikaan.

Eilen aamuna kettu yllätettiin kävelemässä Hakunilan Shellin pihalla. Liekö samoja kettuja, joita ruokin talvella metsään, tai jonkun niiden ketun poikasia. Nätti se oli joka tapauksessa, ja hyväkuntoinen, onneksi en ole metsästäjä, saattaisin haluta tuollaisen saaliiksi. Metsästän vain kameralla, ja onhan se jo tiedetty: Kun luontokuvaaja laukaisee, elämä jatkuu. taisi olla Suomen luontokuvaajat ry:n tunnuslause.

Repolainen ei sentään ollut kesy, eikä yhtä ihastunut minuun kuin eräs pulu steissillä. Se yritti laskeutua päähäni! Huomasin sen laskeutumis yrityksen ja väistin. Toisella kerralla huidoin käsilläni, vaan pulu vieläkin yritti! Eräs spurgu näki tapauksen ja nauroi ääneen. Jouduin ottamaan katkat paikalta, jotta sain karistettua hullun pulun kintereiltäni. Kaikkea sitä pitääkin ihmiselle sattua.

Saattaisin kirjoittaa koko ikäni, vaikka työkseni ja ammatikseni, vaan en sitä aio tehdä. Minua ei huvita. Sen sijaan minua huvittaa mennä ulos, olla ulkona ja vaikka olisin ihan pihalla vieraamman mielestä, en jaksa piitata moisesta. Olen jo tottunut siihen, harvemmin nähty, outona pidetty. Mutta kaikkeen tottuu, olenhan tottunut minäkin.

Mietin kävellessä erään ihmisen koiravaljakon perustamis hanketta. Miten kukaan voi perustaa koiravaljakkoa, ellei pysty juoksemaan. Se on tuhoon tuomittu idea. vaikka olen joka-alan epäasiantuntija, tiedän kyllä jotta juoksemaan joutuu. Hän sanoi, ettei näillä kiloilla kuule juosta! Kun ehdotin hänelle kävelyä jota pikku hiljaa nopeuttaa, sillä nopeimmillaan kävelijä etenee nopeammin kuin hölkkääjä, mutta vaikka ylipaino alkaa tippumaan, ei tule polvi ym. vaivoja, joita helposti tulee juostessa. Nivelrikko ei ole mikään naurun asia, varsinkaan jalassa, se vie vähänkin liikuntakyyvyn jos huonosti käy, ja varsinkin kun ylipainoa on jo valmiiksi sata kiloa... niin eiköhän sydänkin ole aikamoisella rasituksella, kun kyseinen henkilö vielä käyttää alkoholiakin. No, en ole kysynyt, kuinka valjakko hankkeen on käynyt vuosien saatossa... arvaan sen jo muutenkin.

Ihmisen on hyvä haaveilla ja leikkiä. Leikki poistaa suruja paremmin kuin seksi. Eläimetkin leikkivät, niin karhut kuin koiratkin, vaan aikuiset eivät halua leikkiä, kun ovat niin aikuisia. Onneksi en koskaan kasvanut aikuiseksi, enkä aio kasvaakaan, nuorena on mukavampi elää.
Haaveilua kyllä harrastan, vaikka haaveet ovat enemmän toteutettavia asioita. Olen aivan varma siitä, että en olisi näin onnellinen ihminen, jos olisin mennyt perustamaan perheen. Ei olisi aikaa, eikä välttämättä rahaakaan elää kuten elän. Sinkkuna olo on kallista, mutta en koe sitä kalliiksi. Palkka riittää, on ollut varaa törsätä, ja on nyt myös varaa säästää, kun kerran hoksasin että minullahan on jo kaikki mitä tarvitsen, ei tarvitse ostaa mitään uutta. No, ostin minä yhdet suorat housut... vaikka ei ole aikuinen, voi silti näyttää aikuiselta, eikä aina juosta maastopuvun housut jalassa ja verkkaripusero+huppari päällään kauppaan ruokia ostamaan.

Sitä paitsi, jos vaikka tässä joku päivä tulee tilanne, jotta elämänkumppani tulee vastaan, ei ole paha vaikka olisi siistin näköisenä. Jos vaikka emännäksi siunautuu linja-auton kuljettaja, asumismenot kaventuvat huimasti tulojen kasvaessa mielettömästi samaan aikaan, ja jos vielä muutenkin sopii saman katon alle, niin sehän olisi varsin sopivaa.. henkinen liitto, taloudellinen liitto ja vielä samassa paketissa. Ei hullumpaa, mutta jääkööt haaveilun tasolle, sillä asialla on ne toisetkin puolensa. Sitten pitäisi varmaan olla auto, pitäisi hankkia huonekaluja, pitäisi ostella lahjoja, ei saisi mennä ulos tukka pystyssä eikä ainakaan mennä nuotiota pitämään metsään keskellä yötä, tuskin pääsisin Kalottireitillekään ilman valvovaa silmää, ja sitten lopulta en olisikaan yhtään niin onnellinen kuin ollessani vapaa ja kahleeton, mitä nyt koirien pillin mukaan pompin, mutta omasta tahdostani, ja kun koirilla ja isännällä on sama harrastus, kävely, metsä ja vaeltaminen, niin miksipä onnestaan luopuisi, vaikka sellaistakin maailmassa monelle sattuu.

Sanovat

Sanovat ettei Tuulella ole ystävää? On sillä, minä olen Tuulen ystävä. Olen ollut jo kauan. Onko Tuuli minun ystäväni? Ei se ainakaan vihamieheksi ole osottautunut.

Kun on aikanaan tuntenut monia merkittäviä, muistaa heidät yhä, he elävät minussa, koska ovat sisimmässäni, muistoissani ja siis elämässäni.

Tulisko olla suurista suurin, mahtavista mahtavin, voimakkaimmista voimakkain, jotta kaikki olisi hyvin? Ei tule olla voimakkain, ei suurin, ei vahvin, sillä jos niin olisi, aikanaan joku tulisi ja sanoisi: Haastan sinut, eikä kukaan pysty olemaan ikuisesti haasteiden voittaja.

Haastoin elämän, silloin lapsena. Sanoin: En tule koskaan vanhaksi, elän 250 vuotiaaksi! Tavallaan kadun haastetta, koska ymmärrän häviäväni aina lopulta, mutta en luovu ilman taistelua.

Elän ihan vaikka piruuttaan ja katson millainen kiitos lopussa seisoskelee, vaikka ei kiitos taida stondata, löhöilee se kiitos potkällään ja saattaa jopa haukotellen sanoa: Ai sinäkin jo vihdoin saavuit?

Harrastan elämää, vaikka se on työni ja huvini, tai voi se ammattinikin olla. Mitähän verottaja sanoisi, jos sanoisin että olen ammatiltani elävä.

Hulluksi kai olen tullut, kun en näe ufoja vaikka kuinka taivasta katsoisin aukealla paikalla, korkealla kukkulalla ja näen sieltä laajalti. Muut näkevät ufoja, tai ovat näkevinään, miksi minä en? Miksi en saata uskoa, että yhden ristikuolema pelastaisi monia. Olen uskomattoman uskoton, mutta uskon minä kuitenkin, johonkin. Jos menen Valamoon, joudun näyttelemään uskovani johonkin jollakin tapaa, vaikka en uskoisikaan. Valamon luostari ei taida olla oikea paikka loppusijoitustani silmällä pitäen, eihän sielläkään voisi olla kuten olen.

Hylkään kaiken, annan pois tavarani, asuntoni, otan reppuni ja käyn. Koiriani en anna, en edes kissaakaan. Ne ovat kerran sanoneet minulle: Ei minulla ole muutakaan paikkaa jossa olla, saanko olla sinun luonasi? Olen antanut lupaukseni, enkä heitä heitä pois. On tuossa muutama hämähäkkikin, en ole niitäkään häätänyt, vaikka eivät ole kysyneet lupaa olla tai saako olla ollenkaan. Mikä minä olisin ketään teilaamaan tai tuomitsemaankaan? Olen vain ja katselen, kun kerran tänne synnyin.

Sanovat, sanovat mitä sanovat, mitä minä siitä piittaisin, kun eivät minua tunne enkä minä tunne heitä. Saatan kyllä monesta nähdä helposti pian läpi, mutta sitä ei aina passaa sanoa ääneen, miksi tulisikaan bensaa liekkeihin valaa.

Otan aika lepoisasti, kun sydän ei ole enää sotaan valmis aina, pääsen vähemmällä ja säästyn pahalta. Paha olisikin aika kusessa minun kanssani, kun ei saisi otetta mistään, ketterästi kuin kissa hyppelisin iskujen tieltä, miksi iskujen eteen tulisikaan jäädä. Jeesuksenne oli vähän tyhmä! Kerjäsi iskuja, ei edes koettanut väistää niitä, ja menehtyi sitten kun jäi jyrän alle. Hitler oli vielä tyhmempi, luuli että maailman voisi voittaa! Pyh. Maailmaa ei voiteta sodalla eikä rakkaudella, sillä maailma on mahtava vastus, vähän kuin se suuri ja mahtava itänaapuri... hyökkääpä sinne ja käy kuin Napoleonin ja " aatun ". Parempi on siis olla sotimatta, olla liikoja rakastamattakaa, rakastaa vain, ihan hiljaa, katseellaan, ihan kuin ei täällä olisi olemassakaan.

En kirjoita kirjaa valmiiksi, vaikka on se jo valmis. Tein sen koska se tuli tehdä, mutta se ei tarkoita että se olisi pitänyt antaa julkaistavaksi.
Vapautin itseni monesta hyvästä ja pahasta, koska huomaan sen olevan oikein. Se se vasta oli vapauttavaa! Olenko nyt itseni vapahtaja? Juu, olen mä. Olen vapauttanut itseni monelta kurjuudelta ja pilkalta, myös menettänyt mahdolliset kehut ja kiitokset, helpomman elämän ja vaikeamman osan. Tyydyn nykyiseen, ja tiedän, olisi voinut helpommallakin päästä, pahempaan joutua, joten nykyinen on aivan sopiva.

Lopullisesti näin päätin, ene enää tee taidetta, en kirjoita mitään, en juuri muutenkaan puhu kenellekään, en edes ala lisääntyä, jotta noidankehän poikki laittaminen käy kerta laakista.

Mitä sitten teen? Minä kävelen. Olen syntynyt kävelemään, vaikka autoa ajamaan kasvoin. Kävelen, minä vapaaksi syntynyt, minä kävelen. Niin kauan kun on yksikin polk kulkematta, minä kuljen. Kun kaikki polut on nähty, sitten loppuu sekin ja lopuusa löbailee kiitos, joka tuskin sanoo yhtään mitään.

Läpileikkauksia.

On sanottu, tulisi aika ajoin pysähtyä tutkimaan elämäänsä. Mitä on tehty, mitä on jäänyt tekemättä, mitä haluaisi tehdä ja mitä tulisi jättää tekemättä, tai alkaa tekemään toisin.

Meillä on jokaisella vain yksi elämä, joka kiitää ohi ennen kuin huomaakaan, ellei pidä varaansa. vaikka varansa pitää, kiitää aika silti menoaan, sen tiedämme. Joskus kaikki valuu kuin hiekkaan, eikä mistään saa otettakaan. Tulisi elää koka ajan täysillä, kybällä, kuten eräät ovat sanoneet minun tekevän. Joskus en ole oikein ymmärtänyt tuota sanontaa, mutta pikku hiljaa olen alkanut oivaltamaan mitä tuolla on tarkoitettu.

Vanhoissa taolaisissa ja itämaisissa kirjoituksissa sanotaan, kun teet jotain, tee vain sitä asiaa ja jätä muut tekemiset ja asioiden pohtiminen mielestäsi. Keskity vain yhteen tekemiseen kerrallaan. Läsnimaisessa yhteiskunnassa tuo on juuri päin vastaista, kun pyritään tekemään monta asiaa yhdellä kertaa, on monta rautaa tulessa samaan aikaan, pyritään tehokkuuteen. Kunmpi tapa on oikea ja kumpi väärä? Molemmat tavat ovat oikeita. Kaikki riippuu tarkoitusperistä eli siitä, mitä tavoitellaan ja mitä halutaan, mihin pyritään.

Ruodin jatkuvasti elämääni, ehkä ihan liikaakin, mutta en halua menettää hetkeäkään elämästäni ilman etten huomaisi eläväni. Olen mieltänyt elämän siten, että kun on synnytty, eletään. Kun joutuu käymään työssä, tehdään työtä kärsimättä siitä että joutuu tekemään työtä, vaikka mieluummin huitelisi aivan muissa maailmoissa kuin työelämän pyörteissä. Työstä on tullut tapa joka kuuluu elämään, eikä se ole ilo eikä kärsimys, vaan yksi asia joka kuuluu elämään. Hukkaahan siinä aikaansa, mutta toisaalta saahan siitä palkkaa. Se mahdollistaa taiteen tekemisen, joka vaatii rahallisia hankintoja, aikka voi taidetta tehdä ilman rahaakin. Aina konstit löytyy kun tahtoa riittää.

Tunnustelen sellaisten suurten taitajien työtä, kuten Juice Leskinen ja Pentti Saarikoski. Kumpikin kuolivat aivan liian nuorina, vaikka ei kuollut sitä sure, milloin elämä on päättynyt. Muut surevat, ei " päivän sankari " itse.
Arvostan enemmän Juicea kuin Saarikoskea, koska Juicen teokset ovat mittaamattoman suuret verrattuna monen muun rinnalla. Jopa Saarikoski jää toiseksi, vaikka ei hänkään aivan toimeton tai aikaan saamaton ollut.
Juice laittoi itsensä likoon, jopa oman terveytensä. Ei sellaisilla elämäntavoilla voi pitkään elääkään, kun tupakka palaa aina. Taisi olla ketjupolttaja, tuumaa toinen ketjupolttaja. Minultakin onnistuu tupakka-askin polttaminen viidessä tunnissa, eivätkä hälyytyskellot soi. Joskus kyllä muistan, pitäisi lopeettaa tupakointi, tai ainakin vähentää sitä merkittävästi.

Katselin Juicen viimeistä haastattelua useaan kertaan. Ihmisen tulee pyrkiä elämässään eteenpäin, ja vaikka olisi onnellinen, silti tulisi pyrkiä parempaan. Jos ei parempaa tai enempää voi saavuttaa, niin terveellisemmillä elämäntavoilla ainakin elää pidempään, väittävät terveyden tutkijat.

Arvelen, ettei Juice koskaan itsekään osannut ymmärtää, miksi poltti tupakkaa niin paljon, vaikka varmasti itsekin tiesi polttavansa enemmän kuin olisi ollut tarve. Joillekin tupakka on samaa kuin ruoka tai karkit joillekin muille, sitä vain napostelee vaikka ei ole nälkäinen.

Juice kyllä oli ihmemies. Unohtui jonnekin, ja sitten yht´äkkiä teki jonkun biisin ja oli taas pinnalla. Sama toistui monta kertaa, palasi aina uudelleen ja unohtui taas, palasi taas aina uudelleen. Raskaan sajan nyrkkeilijät olisivat onnellisia moisesta saavutuksesta, heistä harva palaa toistamiseen huipulle kerran huipulta tiputtuaan tai sieltä väistyttyään, vaan Juice teki samanlaisia takaisin huipulle palaamisia useasti ja olisi pystynyt palaamaan aina uudelleen huipulle taas kerta toisensa jälkeen. Sellainen on merkki suuresta osaamisesta, johon ei pysty edes Frederik, eikä edes Elvis pystynyt.

Jope Ruonansuun joka albumilla on yksi helmi, muut biisit vain täytekamaa. Juicella niitä helmiä oli vähän joka lähtöön, useasti, ja monia. Vieläkään ei täysin ymmärretä Juicen suuruutta, hän yhä yllättää, jopa minunlaisen musiikin suurkuluttajankin.

Omaa elämääni läpileilkkailen. Niin monta tarinan aihetta, ei minusta, vaan ihmisistä joita olen elämäni aikana kohdannut ja joihin olen tutustunut. Toki itse on moniin vääriin vuonoihin uinut tai uitettu, muuten ei ihmisiä olisi tavannut tai kohdannut, eikä elämänkertomuksia olisi kuullut. En vain aivan tarkkaan tiedä, kuinka kaikesta kirjan leipoisin, ja lukisiko sitä kukaan koskaan. Itselle on kuitenkin ollut merkittävää kun on jälkeenpäin tajunnut olleensa etuoikeutettu, kun on saanut katsoa miljonäärin kotia, on tutustunut hänen sielunmaisemaansa elämäänsä. Kuitenkin samana ihmisenä on päässyt juttelemaan elinkautisvankien kanssa, kuullut heidän tarinansa, nähnyt pintaa syvemmälle, omia lapsiaan rakastavina ihmisinä, eikä minään epäinhimillisinä olentoina.
Samana ihmisenä olen nähnyt avioparien iloja ja suruja, ollut lohduttajana lapsensa menettäneen surussa olkapäänä jota vasten itketään. Ollut perhevälivallan osallisten kuulija ja erotuomari. Onjo vaikeampaa kuin parin kumpoikin osapuoli on oma kaveri, ja koettaa luovia näiden ymmärtäjänä, olematta kumpaakaan vastaan, olla molempien puolella, ymmärtää kumpaakin.

Miten helpolla olisin päässyt, jos minusta olisi tullut vain ihan tavallinen duunari. Olisin perustanut perheen, pelannut potkupalloa, käynyt työssä, katsonut urheilua televisiosta ja istunut pubissa heittämässä tikkaa tai möllöttänyt vaan. Niinhän minä nuorena unelmoin. Hankin vaimon, pari lasta teen, lainaan pankilta rahaa ja hankin ison talon ja siellä me sitten asuttaisiin. Toisin kävi. Minusta tuli kulkuri, ei kenenkään rakas, mutta monen juttukaveri ja huolien kuulija, niin kuin pakollinen paha, ja kuitenkin laastari jota haavaan vaaditaan, liian äänekäs hiljaiseksi, kuitenkin hiljaisuuden rikkoja silloin kun jonkun pitää hiljaisuus rikkoa. Ja miksi? Ei hajuakaan!

Itse olen ihan onnellinen ja hyvilläni siitä, että kaikki on ihan hyvin. Jos tekisin kotisivut, ne alkaisivat jo monelle tutuin sanoin: Taiteilijana minua kiinnostaa eniten illusio.

Illusio on oikeastaan koko elämä. Kukaan viisinkaan ei ole vielä keksinyt, miksi me olemme, mikä on kaiken tarkoitus. Miksi juuri sinä olet kokenut elämässäsi kaiken sen jonka olet kokemaan joutunut, ja miksi se kaikki on sinun pitänyt kokea? Onko kaikki sattumaa? Tuskin, tai sitten on. Mitä väliä silläkään? Ei kai mitään! Silti: Harva on istunut isonkihon kanssa jouluna hänen kodissaan vieraana, ja harva on kuullut ihmisen tappaneen kertojan tarinaa lapsuuden riemuista ja suruista kuin uskottuna henkilönä. Olen joutunut, tai päässyt sellaiseen osaan, etten itsekään ihmettele miksi toivon: Olisipa luostari johon mennä, jossa saada olla ihan hiljaa, näpertää vain vaikka jotain merkityksetöntä ja saada unohtaa se minkä on nähnyt, kuullut tai johon on joutunut.

Muutama on menneenäkin vuotena sanonut, ala rokkariksi! Miten rokkariksi aletaan? Pitäisi kai kysyä itseäni viisaammilta. vaan kun en halua olla rokkari, enkä halua olkaa sellaiseksi! Sellaista tekevär he, joilla on kutsumusta sellaiseen. Minä olen syntynyt kävelemään, kasvanut ajamaan autoa, kummastakin on kokemusta, vaikka en edes tiedä miksi?

Juice sanoi osan totuutta: Se jossa on hyvä, sitä tulee ruokkia. Kun olen verbaalisesti lahjakas, sillä tulisi ratsastaa. Taolainen sananlasku on, joka on heikoin lenkki, sitä tulee ensin vahvistaa. Hämmästyttävää kyllä, Ben Weider sanoo samaa: Harjoita heikoin lihasryhmä ensin, niin se tulee vahvemmaksi. Totta, mitä hyödyttää vanhempaa vahvistaa, jos heikoin on se akilleksen kantapää johon homma sortuu, jos se sortuu.

Kumpi olisi kansan filosofi, Juice vai Esa Saarinen? Juice se olisi, niin minä mietin.

Kun mä meen, mä en mee vanaveessä, vaan mä uin ite erellä. " Näin se menee sano Seppo "(*), ja Seppo sano muitakin kuolemattomia lausahduksia ( "liika on liikaa", "mennään tilanteen mukaan", "voi voi, jos auto on rikki, ei voi ajaa. Auto pitää korjata ja taas voi ajaa." , " Onneksi jumala oli paikalla " ).
* Seppo on Seppo Kouhia, toimitusjohtaja, joka oli minulle kuin isäpuoli ja minä jälkeenpäin tajuten hänelle kuin poikansa, hukivili, jolla nimelä hän minua kutsui... kaikkilla ei ole Rautavaaran Tapsan poikaa omana poikana, mutta Sepolla sellainen oli, kuskina ja poikanaan. Yhä muistan ne hetket, jolloin juteltiin kahdenkesken privaatisti, ne ovat tavallaan elämän suola ja sokeri. )

Seposta ei kaikilla ole hyvää sanottavaa, mutta minulla on vain hyvää sanottavaa. Hyvää sanottavaa on myös ihmisestä O ( nimiä kun ei pahemmin kuulemma saa mainita ) jonka päivisläiset tuntee. Kaikilla ei omenasta jäänyt hyvää sanottavaa, mutta minulla ei jäänyt hänestä mitään pahaa sanottavaksi. Kuitenkin hänet ehdin tuntea edes jotenkin, ja ehdittiin olla Klondykessäkin, ja muutamassa muussakin paikassa.
Hämmentää yhä, miksi minun piti ehtiä olla yhdesääs jos toisessa? Ei kai sillä väliä, ei silloin, ei nyt eikä jatkossakaan. Monen haudoilla silti yhä käyn, se kai " miehen on tehtävä joka kuuluu miehen tehdä " , sanoi aikanaan Pet, Eb oikein uskalla kirjoittaa ihmisistä heidän omilla oikeilla nimillään, koska en halua loukata ketään, vaikka varmaan satutan tahtomattani monia tahtomattani satuttaa.

En vain tiedä enkä ymmärrä, miksi minun on niin monia pitänyt oppia tuntemaan ja monien kanssa olen kaverustunut, aivan kuin silta olisin ollut monien ihmisten välillä tai heidän joukossaan, kuin joku yhdistävä tekijä tai jotyain. Mutta miksi? En osaa edes aavistaa.

Joku päivä muutan pois Suomesta, riittävän kauas, ulottumattomiin. Silloin saatan kirjoittaa vapaammin, Islannissa vaikka, paikoista joissa asuin, paikoista joihin pääsin, henkilöistä joihin tutustuin, maailmasta jonka näin, ihmisistä joita vastaan on tullut.

Yhä ihmettelen: Miksi Amerin kulma oli kaikille tuttu vuosikymmen sitten, nykyään kukaan ei tunne sitä, vaikka samaan aikaan kurvin tietää jokainen vaikka hesarin kulmaa ei tunne monikaan.Luulisi, että jokainen tietää mistä hesari alkaa, tai mikä on stadari? No, moniko meistä kokeillee kuinka auto huilaa, kun huilamisen tunnemme lööbaamisena.

Ota ny meistä joku tolkku!

Koulukiusaaminen ja kiusaaminen yleensä.

Omaa kokemusta on, ja hyvin monen muun kokemuksista kuultua on.
Tiedän millä kiusaaminen loppuu, ilman että tarvitsee äärimäisyyksien kautta mennä, kuten itse menin tyhmyyksissäni aikanaan menemään.

Tiedämmehän jo ihmisluonteen, saman jota esiintyy luonnossa ja joka esiintuyisi ihmistenkin parissa, jos lakeja eikä poliisia olisi.

Jeesus oli aikansa koulukiusattu, jos koulua edes kävi, ja kiusattu taisi olla Tony Halme ja muutama muukin, vaikka jälkeen päin heitä ei kiusata, ihaillaan mieluummin Tapio Rautavaara olisi ollut koulukiusattu, jos koulukiusaaminen olisi aikanaan ollut keksitty. Rautavaara olisi ollut kiusattu sosiaaliluokkansa tähden. Minä vain tiedän, koska tiedän, tietäähän sen jokainen, duunareita ei ole koskaan pidetty oikein minään, ellei heistä olisi tullut Pelè (aikansa köyhä ), Mike Tyson ( köyhä katupoika ), Muhammad Ali ( ravintolasta pihalle heitetty musta köyhä poika ), Rautavaara ( köyhän perheen lapsi ).

Maailma pitää sisällään monia tuhkimotarinoita. Joistain tuli sellaisia, joiden nimet tietää lähes jokainen, vielä kuolemankin jälkeen... heistä lähes jokainen oli aikanaan syrjitty, halveksittu, pilkattu, ja joistain tuli aikanaan aikansa legendoja, joiden nimet muistetaan yhä kuin he keskuudessamme yhä olisivatkin.

Musashi opetti aikanaan hyvin, ehkä paremmin kuin Jeesus. Tätä tulee harkita, sillä Jeesus vain tuli ja puhui, Musashi teki, kirjoitti vasta myöhemmin, mutta ei kuulemma juuri koskaan puhunut.

Ihmisille tieto ja taito on aina ollut läsnä, koko ajan, ja aivan ulottuvilla. Silti vain harvat kohtaavat tiedon ja taidon, ja lyövät päätään kipeästi kiveen elonpoluilla. Sääli tavallaan, vai kuuluuko sen kaiken kulkea niin?

Oh Sinner Man! Where you gonna run to?

Niin mun alulu yhä, jo lapsuudesta saakka... jolloin tätä laulettiin " Hei syntinen, minne tiesi kulkee, hei syntinen... "
Kun joskus kuolla kupsahdan, ei pane pahankseni vaikka tämä olisi hautajaisteni ainoa laulu, kun minut sitten tuhlkataan anonyymien hautausmaalle, tai viskataan tuhlat meren tuuliin.

Hullua huhuilua

Muutama päivä takaperin kuulin huhuja, joita ei kai olisi pitänyt kuulla. Eivät ne minua koskeneet ne huhut, mutta koskettivat. En minä mikään kovin utelias ole, varsinkin kun puhuivat minulle tuntemattomat puhuivat minulle tuntemattomasta ihmisestä, kuuntelin kuitenkin kun kuului. Monenlaisia ihmissuhde kiemuroita sitä on itsellekin sattunut, niistä moni palasi mieleen, mutta vaikka joskus olisi kirpaissut, jälkikäteen ne naurattavat.

Joidenkin ihmisten tapana on olla " ikuisesti vihaisia ". Kuullun keskustelun pätkä: " Joskus yhä käyn hänen haudallaan, vaikka yhä tunenn katkeruuta siitä, kuinka hän minua laiminlöi ". En oikein ymmärrä, miten joku jaksaa olla katkera vuosikaudet ja vielä kun toinen on jo kuopattu! Mitä elämäniloa saa katkeruuden kantamisesta, vihasta, menneen surkuttelusta, kun oikeastaan siinä vain surkuttelee itseään ja osaansa.

Kyllästyin kuulemaan voivottelijaa, jonka kuulija ystävä ei saanut sanoa sanaakaan vuodatuksen väliin. Ajattelin, että tuohan on jo kuollut. Elää, mutta elää kuin ei enää eläisikään. Ulkona on kaunis ilma, ja hän ei huomaa mitään muuta, kuin oman sisällään noidankehää kiertävän tilansa. Tuolla tapaa kyllä uuvuttaa itse itsensä ennen pitkää, eikä hän koskaan ole kai kuullut anteeksi antamisen taidosta.

Niin paljon kuin viimeisten reilun 10 vuoden aikana olenkin ollut ihmisten auttaja, tsemppaaja, joskus silloin tällöin olen kohdannut samassa tilassa oleviin henkilöihin. Joillekin elämänilo palaa mieleen, niin että sen kasvoista ja silmistäkin näkee, kun muistuttaa että mikä oli kauan sitten oli jo, nyt on uusi aika, uudet mahdollisuudet ja voi toteuttaa asioita jotka silloinjoskus aiemmin olivat jääneet vain haaveiksi.
Sitten on sellaisa, harvemmassa kyllä, jotka jäävät rämpimään omaan suohonsa, kuin eivät siitä pois haluisikaan.

Ihmisen on tärkeä toteuttaa haaveitaa. Jokainen osaa unelmoida ja haaveilla. Unelmat kai ovat niitä, jotka eivät koskaan ole kuviteltukaan toteutuviksi, mutta on myös sellaisia haaveita, joista muodostuu suunnitelmia ja toteutettavia hankkeita.

Jos kaikki menee todella mänkään, on kuin olisi tarkoitettukin ettei hanke onnistu. Silloin on paras tietenkin antaa asian olla, jättää se hautumaan ja odottamaan aikaa parempaa, jopa unohtaa koko asia, ja se palaa ajankohtaiseksi jos niin tulee käydä. Se on taolaista ajttelua, joka on oikeastaan maalaisjärkeä ja maalaisjärjen käyttöä, eli varsin simppeliä. Joku vain on keksinyt sille hienomman nimityksen, taolaisuus. Taivaan Tao, josta puhutaan " kuin näin just olisi pitänyt käydäkin ", tai sen kääntöpuolesta. murphyn laista, kun asiat eivät suju vaan menevät just keturalleen.

Monestihan asiat ovat yksinkertaisia ja ymmärrettäviä, mutta ihmiset itse tekevät asioista monimutkaisia ja vaikeaselkoisia. Nuo ihmissuhteet ovat juuri myös niitä asioita... jokainen nainen on oikea Prinsessa, josta löytyy myös pieni ilkeä noita, jos Prinsessaa kohdellaan huonosti. Jokaisessa miehessä uinuu Pieni Prinssi, jonka vain tulee osata herättää unestaan. Ellei osaa herättää, mitään ei tapahdu, tai jos Prinssiä kohtelee kaltoin, siitä tulee perseelle ammuttu raivohärkä. Mutta jos Prinssiä osaa oikein häsitellä, hän osottautuu unelmien Prinssiksi, joka ei ole vain unelmaa vaan aivan totta.

Ihmissuhteista olen kirjoittanut joskus niin paljon, puhunut vielä enemmän, vaikka en avioliittoneuvoja onneksieni olekaan, monesti sellaiseen tilanteeseen kuitenkin joutunut. Asiantuntija en ole kuitenkaan, mutta monestihan se on niin, että ulkopuolisena näkee enemmän ja selvemmin, kuin ne jotka hornankattilassa ovat.

Toisaalta, kaikkea voi pyrkiä oppia ymmärtämään, vaikka sitä kaikkea ei hyväksyisi, eikä pitäisi oikeana. Se että ymmärtää jonkun tekevät niin tai noin, ei tarkoita että asiaa pitäisi oikeana ja hyväksyttävänä tai suositeltavana, vaan se tarkoittaa että ymmärtää asian syy ja seuraussuhteet, ja osaa tavallaan asettua toisten osaan.
Silti kaikkeen ei voi, ei saata eikä saa puuttua, eikä kaikkea maailman vääryyttä ja pahuutta varsinkaan saata kukaan kuljettaa omilla harteillaan.

Maailama on tavallaan muuttumaton, vaikka se muuttuu koko ajan. Kuinka paljon ihmiskunta onkaan mennyt eteenpäin kymmenissä vuosissa, mutta kuinka vähän ihmisluonto on muuttunut vuosituhansien aikana. Ei ihmisluonto mihinkään tule muuttumaankaan. Aina on hyviä ja pahoja, mukavia ja ikäviä, hiljaisia ja puheliaita, viisaita ja tyhmiä, neroja ja hulluja, miehiä ja naisia, iloja ja suruja, päiviä ja öitä, valoisaa ja hämärää, oikea ja väärä, jne. Kaikki on kuitenkin kiinni vain siitä kuinka asioita katsoo, ja katsojiahan täällä riittää... niin monta oikeaa tapaa kuin on oliotakin ja ihmisellä on vain yksi paikka koko maailmankaikkeudessa jossa voi olla, planeetta nimeltään maa. Vai onko ihmisesiintymää havaittu missään muualla koko avaruudessa? Jotkut uskovat että on, vaan se on uskonasia, joka on yhtä paljon totta kuin epätotta.

Mitä uskoo Usko? Usko uskoo: uskokoot uskomattomiin uskomattomat, uskotut uskonevat uskottuihin, uskoon uskoo uskomatta Usko.
Ellei Usko uskoisi uskoon, mihin hän sitten uskoisi, ellei itseensä uskoisi? Jokaisen kuitenkin tulisi jaksaa uskoa itseensä, ainakin yrittää. Olisiko kukaan kesinyt sähköä, puhelinta, vaatteitakaan, ellei olisi uskonut itseensä ja siihen, että jotain on aina tehtävissä. Keksinnöt syntyvät keksimisen kautta, tarvitaan uskoa, työtä, kokeilemista, tekemistä ja erehtymisiä, onnistumisia... eli toimintaa ja toimimatta jättämisiä, mutta sehän on elämäntaidon kaava! Kun elää, niin näkee, myös kokee, ja ellei opi, oppii sitten kun lopulta oppii, ellei opi jo vähämmästä.

Jotkut päivät on kultaa, hanurista muut, välillä tulee sivujuonteita tai hajasäveliä, joskus jopa viivastoon eksyy fuck-nuotti, sitten taas soi puhtaat sävelet. Sellaista elämä on, ja elämä on.

On vapaapäivä ja olen taas yhtä onnessani päivän vapaasta, kuin loma olisi. Miten päivän loman, eli vapaan käytän? Siivoan, pesen pyykit, kokkaan, bodaan, ulkoilen, metsäilen koirien kanssa, nukun ja valmistelen lähtöä seuraavan kesän vaellukselle, johon tavallaan valmistaudun kävellen, ja asiat hoituvat kuten niiden kuuluu hoitua... askel askeleelta, niin myös elämää tulee elää, ellei halua paikoillaan seistä, tai koettaa harppoa suurin loikkauksin... jolloin on kyllä vaara liukastua, eikä kukaan sellaista itselleen varmasti halua, ei polulla eikä elämänpolulla.

Hyvä päivä elää taas, maailma odotaa ja se on mahdollisuuksia täynnä.

Selkenee ja seestyy

Kalottireitin kiertäminen on alustavasti päätetty kesäloman 2011 yhteyteen laitettu, vaikka mahdollisuuksia on muutenkin aikaa järjestää.
On mahdollista, jotta pidän kesäloman erikseen ja otan lapin reissua varten erikseen kahden kuukauden palkattoman vapaan, jolloin olisi kaikkiaan kolme kuukautta pois työstä. Sellainen vaihtoehto saa silmän ja mielen kirkastumaan. Ei työ ole vastenmielistä, mutta kuitenkin aina ajatuskin kolmen kuukauden muualla olemisesta innostaa.

Silmät ovat välillä kirkaat, sillä pilke silmäkulmasta ei ole kadonnut mihinkään. Välillä taas silmät ovat sameat, kuten kai kellä tahansa, joka tekee rutiinilla työnsä. Elämässä siis tarvitsee olla kohokohtia, ja ellei niitä muuten järjesty, tulee niitä itse järjestää. Monestihan se on nainen, joka silmän kirkastaa, vaan jos ei nainen osaa kirkastaa miehen katsetta, niin kyllä se katse kirkastuu muuulla tavoin sitten. Joskus humputtelemalla ja juhlimalla, joskus sitten laittamalla elämään muunlaista vipinää. Lappi tietenkin laittaa vipinää etelänmiehen sytämeen, paremmin kuin sitä saattaa sanoakaan.

Asiat järjestyksessä, yksi kerrallaan, vasta sitten ne muut asiat.
Harjoitella pitää, jotta jaksaa pakertaa. oikeastaa harjoitusta ei tarvitse lisätä mihinkään, eikä edes koventaa, nyky kunnollakin pärjää ihan mukavasti.
Olen katsellut kuinka moni juoksee reppu selässään, ja repussa on lisäpainona jotain esineitä, vaikka kiviä, tuomassa harjoittelemiseen lisärasitetta. Tuo on halpa tee se itse -tapa, vaan kyllä kuitenkin osatn painoliivit, ne pysyvät paikoillaan vaikka juoksisi, kiipeilisi, kävelisi tai vaikka kiipeilisi tikapuita tai rappusia.

Nilkka- ja ranne-painot on jo, olleet vuosia. Niiden vastus kohdistuu enemmän raajoihin, kuluttaa rasvaa ja lisää kestävyyttä. Voimaa ne eivät lisää, kun vastus pysyy aina vakiona.
Jotkut sanovat, että nuo pilaisivat koordinaatiokyvyn... eivät ne ainakaan minulle sitä ole tehneet, käden ja silmän yhteistyö pelaa, samoin jalkojen ja silmien yhteistyö sujuu aivan kuten kuuluukin. Kaikkea ei pidä uskoakaan jota kuulee puhuttavan, Juicekin lauloi: " Epäile vain ", ja aina on parempi epäillä ja kyseinalaistaa, tutkia itse ja päätellä sitten mitä päätteleekään, eikä usko kaiken maailman juttuihin.

Sanovat, jotta metsäintiaanien vaatteissa ei ollut hapsuja siksi, että hapsuista olisi vain haittaa ja että puiden oksiin ja risuihin tarttuisi kiinni. Olen kävellyt mokkasiineilla jo pian kolme vuotta metsissä, eikä yksikään risu ole tarttunut hapsuihin kiinni, eikä takinkaan hapsut ole menoa haitanneet, ei niihin mitään ole kiinni tarttunut. No, en minä tuota intiaanitakkia yleensä päälläni pidä, harvoin päälenikään puen, vaan se on koriste-esine. Mokkasiinit sen sijaan ovat kesäisin aika usein käytössä, koska ovat kevyet ja ihan vilpoisat jakineet, kun paljain jaloin ei huvita kuitenkaan liikkua ulkona.

Mokkasiineissa on kengännauhat, eli vaikka muutoin ovat ns. apache-mokkasiinit, niin apachea niissä on eniten vain mallin nimi. valmistaja on Boot factory, joka on myös tuon takin hankinta liike Helsingissä.
Ei apachet tuollaisia mokkasiinejä käyttäneet, vaan malli oli toisenlainen. No, kengännauhoihin on kyllä muutaman kerran risut maasta tarttuneet, mutta eivät hapsuihin. Intiaanien tapa käyttää nauhoja oli muutenkin aivan toisenlainen kuin kenkien nauhoja käytetään, kuten me niitä käytämme yleensä. " Myyttejä " on siis tutkittu käytännössä ja perättömiksi ne todettu.

Juu. Ensin ohjelmassa Kalottireitin kulku, sitten myöhemmin voi vaikka toteuttaa kanootilla Luiro-joelle menemisen, Jongunjoen melomisen, moottoripyörän hankinnan, ja mitä kaikkea sitä sitten keksiikään ja ehtiikään puuhaamaan. Aika näyttää, eikä asioiden edelle mennä, kunhan kuitenkin tsekkaillee mahdollisuuksia, ja niitähän on toki jos jonkinmoisia.

Pari vuotta tässä on kotilomia jo vietettykin, on siis ihan hyvä aika ensivuonna pinkaista lappiin taas. Kolme vuotta sitten piipahdin Etelä-Norjassa, Skotterudissa, Oslossa ja samalla tuli käytyä viikinkilaiva museossa. Ei mitään sen mainittavampaa, mutta tuli kuitenkin käytyä. Wasa-laiva museossa käynti Tukholmassa oli kyllä antoisampi kuin viikinkilaiva museo vierailu. Toisaalta olihan Wasa-laiva suurempi rakennuksen ihme koon puolesta kuin viikinkien alukset, mutta viikinkien taito tehdä aluksia niin monipuolisia, on kuitenkin mielestämpi suurempi keksintö kuin Wasa-laivan rakennus urakka. No, noita asioita ei oikein saata verrata toisiinsa, eikä kyse olekaan mistään vertailusta, vaan oman mielipide ja toteamus.
Norjan reissu oli kyllä varsin tapahtuma rikas. Menomatka oli yhtä humua, mutta paluumatka sen sijaan varsinainen hulabaloo. Hyvät muistot jäi ja matkailu avartaa kun vain uskaltaa itse olla avoin ja elää sen mitä elämä suo.

Niin. Vähän enemmän kestävyys treeniä, muuten edelleen kuin tähänkin saakka... murtomaa kävelyä, juoksua, punttisalia, kehon massan alhaalla pitoa, kestävyyden ylläpitoa.
Kun nyt jälkeen päin elämäänsä zoomaa, huomaa että kymmenen vuotta sitten suhtautuminen itseen, harjoitteluun ja tavoitteeseen olisi ollut vakavamielisempi. Nyt ikääntyneempänä asia on yhtä luonnollinen kuin se, että aamulla kun kello soi, koiraien kanssa ulos, sittn suihku, aamupala, sen jälkeen työhön. Ilman mitään intoilua, kiivastelua, tuskaa tai näyttämisentarvetta. Asiat vain tulee eteen ja ne tehdään, ei sen kummempaa, ja siten ne tulevat tehdyikdi. Ikääntymisen paras puoli ilman muuta on, että ymmärrys lisääntyy, asiat pystyy hoitamaan kuten ne kuuluu hoitaa, ilman turhia paineita. Taolaisuus on varmasti ollut elämässäni ja kasvamisessani avainosassa, sen kyllä tiedän, vaikka sitä osaa sanoiksi saattaa. Jotkut asiat vain tietää ja tuntee sisimmässään, niin se vain on.

Tutkin tarkkaan reittiä ennalta. valmistautuminen ja asioiden huomioon ottaminen tuo hyvän pohjan tavoitteen onnistumiselle. Valmistautumaton joutuu suureen vaaraan, vaikka mitään ei sitten pieleen menisikään. Tuo pätee niin hyvin joka asiassa.
On otettava selville se, missä pääsee kauppaan vai pääseekö, ja on elettävä se mukaan. Niinä päivinä kun kauppaan ei pääse, on tultava toimeen vedellä ja pemmikaanilla tai tavallisella kuivalihalla. Niinä päivinä kun pääsee kauppaan, voi pitää pienimuotoisen juhlan, syödä monipuolisesti ja levätä sen päälle. Sitten taas matka jatkuu kunnes taas tulee juhlaan mahdollisuus. Mutta, tuollaistahan on joka päiväinen elämä muutenkin. Elää ja hoitaa asioita, käy työssä. Kun tulee vapaapäivä, silloin on luksusta ja se on kuin lomalla olisi, vaikka olisi vain yhden päivän vapaata. Ei siis mitään normaalia elämää ihmeempää.

Ainoa turha jonka saattaa mukaan ottaa, on kamera. Ilman kameraa pärjää vaelluksella, mutta täytyyhän jotain ekstraa olla, ja kamera olkoon sellainen. Muuten rinkkaan ei tarvitse tulla painoa edes 20:ntä kiloa enempää. Vaatteet saattaa edelleen pestä tarvittaessa, vaikka pesuainetta ei olisikaan, vedellä pesu ja tuulettaminen on toiminut ennenkin ja toimii vastakin. Tietenkin voi poiketa polulta, miksi ei niin tekisikin, sehän vain rikastuttaa elämää, kuten on rikastuttanut tähänkin saakka.

En odota vaellusta, ja kuitenkin odotan. Menen koirien kanssa, ja katson mitä vastaan tulee ja toimin tilanteen mukaan, kuten tähänkin saakka, sillä on pärjännyt ja sillä on pärjättävä, sellaista ihmisen elämä tavallisestikin aina on.

Joups!

Hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi.

Tuli kysely Uudesta-Seelannista asti! Kyselivät kaikenlaista Suomesta, ja vastasin kaikenlaista Suomeen ja Suomalaisiin liittyen.

Kuten jo tiedettyä, varjagit asuivat nykyisen Suomen alueella aikanaan, ja tekivät viimeiset viikinkiajan ryöstelyretket esim. Novgorodiin. Polveudumme siis myös viikingeistä, vaikka sitä olisi mahdoton uskoa. Historian kirjoitukset kuitenkin osoittavat noin asioiden olevan.

Viikingit eivät olleet mikään erityinen kansa tai kansakunta, vaan yleisnimitys tuon aikakauden " merirosvoista ", noin ylimalkaisena vertauksena ilmaistuna. Myös Puolalaisia viikinkejä oli, ja Virolaisia, yhtä lailla kuin Suomalaisia ja muita Skandinaaveja. Afrikkalais tutut aika usein jaksavatkin sanoa: " Skandinaavit ovat viikinkien jälkeläisiä ". osin totta, eivät kaikki Skandinaavit tietenkään viikinkejä olleet, ei kaikki moottoripyörä jengiläisetkään kuulu tiettyihin prosenttijengeihin, eivätkä kaikki Suomalaiset osaa mitenkään hyvin hiihtää, eikä kyllä kaikki ole mitään syntymälahjakkaita autonkuljettajia, vaikka muka olemme " rallikansaa ".
Moni helposti uskoo, että olemme rallikansaa... mutta ei sitten meinaa uskoa että mekin olemme viikinkien jälkeläisiä. No, kaikki eivät olen rallikansalaisia, eivätkä kaikki ole viikinkien jälkeläisiä, joten turha jaaritella esen enempää, vaan asiaa voi lukea historian kirjoista jos haluaa faktaa asiasta.

jep.

Palloteltuani aikani, pitäisikö hankkia vaimo, lapsia vai ei, päädyin päätelmään: Ei minun tarvitse hankkia vaimoa, eikä lapsia. En ole yhtään huonompi tai epäonnistuneempi ainakaan, vaikka en hanki jälkeläisiä ja vaika testamenttaisin kaiken mielettömän omaisuuteni kummipojalleni, tai vaikka valtio aikanaan omisi kaiken.
Mieletön omaisuus ei ole rahallisesti arvokas, tuskin edes kulttuurillisesti merkityksellinen, koska se on lähinnä henkistä pääomaa! Rikas olen, koska minulla on rahaa mistä tuhlatakin, mutta köyhä olen, koska rahoillani ei linnoja rakenneta, tuskin edes pilvilinnaakaan.

Kun olen jo tuhlannut kolme omaisuutta, hankin neljännen, vaikka ei se ole niin sanottua että neljäs omaisuus tuosta noin vain luodaan. Voihan se jäädä haaveeksikin, mutta yrittää pitää. Pohjalta on helppo ponnistaa, saa tukevan jalansijan ponnistukseen, ja jos tuuri on mukana, aina on mahdollisuus onnistuakin, vaikka olisi kuinka pieni mahdollisuus.

Viikingit kiinnostaa, vaikka eivät enää niin paljoa kun niistä olen lukenut oleellisimmat teokset. Huomaa, että aivan yhtä romantisoituja kuin mitkä tahansa paimentolaiset tai barbaarit. No, moni saattaa ihailla vaikka Tsingis Khania, mutta moniko ihannoi Argentinan, Perun tai Nepalin paimentolaisia? Coyboyt saattavat herättää yhä ihmisten kiinnostusta, koska elokuvat tekivät heistä kiinnostavia aikanaan, kuten merirosvoista, samuraista, intiaaneistakin.

Mitä kiinnostavaa on intiaaneissa? Ei mitään, silti heidän elämäntapansa kiinnostavat, vaikka elämä oli kovaa ja kovaa kuten elämä oli Suomessakin. Kuka ihailee intiaaneja? Voi kysyä, kuka ihannoi olien esi.isiemme aikaa, vaikka kivikauden aikana? Kai joku, mutta varmaan hyvin harva, jos ainoakaan.
Elokuvilla muokataan ihmisten maailmankuvaa, todella merkittävästi, ja se kyllä näkyy joka päiväisessä elämässämme. Onko se harmi vai hyöty? Riippuu niin miten asiaa katsoo ja katsantakantakin vaikuttaa.

Moni haluaa luosa jonkin maskin itselleen. Joku haluaa uskotella olevansa kovis, tai on sitä aivan oikeasti. Moni haluaa antaa itsestään kuvan, jotta on menestyvä ja varakas. Moni onkin, mutta vaikka omistaisi vain yhdet bootsit... on ylpeä jalkineistaan, aivan kuin ne olisivat joku ylpeyden aihe. Mikä on ylpeyden aihe? Ei mikään, ihmisen tulee olla nöyrä, ei anteeksi pyytelevä, vaan kiitollinen. Kiitollinen että tuuri on ollut mukana elämässä, vaikka kaikki ei ihan niin mennytkään kuin lapsosena uskalsi toivoa ja haaveilla.
Mitä siitä, jos ei ymmärrä olla kiitollinen? Ei sen mitään väliä, kukapa meistä olisi joku toistaan tuomitsemaan tai edes arvostelemaan, silti sellaistakin tapahtuu. Se on normaalia, ja kuuluu elämään.

Kun joku päivä akikki maallinen oamisuuteni mahtuu yhteen selkäreppuun, olen ihan tyytyväinen. Siihen on vielåä matkaa, mutta kaikki aikanaan.
Silti: Muotoilijana ja kuvataiteilijana minua kiinnostaa illuusio. Kinnostaa myös materiaaleista lasi eniten, vaikka en lasinpuhaltaja olekaan. Sääli tavallaan, ettei minusta tullut lasinpuhaltajaa, mutta osakseni valikoitui toisenlainen tekeminen ja toisenlainen työ, joka ei sekään ole yhtään hullumpaa. En sure, kun ei ole surettavaa, en valita kun ei ole valitettavaa. En kärsi, kun ei ole kärsittävää. Tässähän tämä menee, huvista tuli työ ja työstä tuli harrastus, joskus voi käydä noinkin, ja lopulta olen aivan tyytyväinen asioiden kulkuun.

Keräilen kaikenlaista tietoa muistiin ja linkkeihin kalottireittiin liittyen. Jos homma onnistuuu, että kierroksen voi kulkea kävellen ala kahden kuukauden niin hyvä on. Ellei se onnistu, en menetä yöuniani, on kuitenkin jotain johon tähdätä, se on merkityksellistä, ei onnistuminen ole aina se tärkein asia. Kirja Zen ja jousella ampumisen taito kertoo samasta asiasta toisin esimerkein. Jousi jännitetään ei mitään varten. Laukaisu lähtee oikealla hetkellä, sitä ei suoriteta, silti se tapahtuu. Sen saattaa ymmärtää lansimainenkin ihminen, tai sitten ei suostu ymmärtämään. Se ja sama minulle.

Sopiva ajankohta reitin kulkemisen aloittamiseen on kesä 2011, tällä hetkellä se tuntuu parhaalle ajankohdalle. Aiemmin ei ole mahdollista, myöhemmäksi lykkääminen olisi samaa kuin ei koskaan edes yrittäisi, joten sopiva on oikea ajankohta, ja se asiaa harkittuani tuntuu olevan kesä 2011. Tosin norjankkieltä en varmaa ehdi oppia riittävästi ennen ensi kesää, mutta ei kai sen niin väliäkään, kunhan nyt edes avuttomasti ellei auttavasti, niin sekin on tyhjää parempi.

On siis tavoite ja suunnitelma, toteutusta vaille, ja toteutumisen todeksi tekemiseksi tulee säästää rahaa sekä treenata, eli kävellä. muuta ei tarvitsekaan ja aika näyttää kuinka kaikki tulee käymään.

Lukujärjestys elämään

Koulussa kaiken ajankäytön määräsi lukujärjestys. Vaikka kuinka ahdistava ja hirveä, kuitenkin se jaotteli koululaisen ajankäytön tunnilleen aivan tarkkaan. koulu oli hyvä koulu, sillä se opetti kaksi asiaa: Antoi opin jotta voi lukea, laske ja kirjoittaa, mutta myös opetti ajankäytön saloihin.

On merkittävää ihmiselle, että osaa käyttää aikansa tehokkaasti ilman stressiä.
Joka viikkoiset tekemiset tulee oivaltaa, ja ne tulee tehdä, niin kaikki tullee tehdyksi eikä mikään jää tekemättä. Joka päiväiset tekemeiset taas ovat elämänehto. Lukujärjestykseen ei rtarvits ekirjoittaa: Muista hengittää, muista syödä, tuollaiset tekee ilman muistilappujakin.

Lukujärjestys on kuin työvuorolista, muistilappu tai ajankäytön suunnitelma, mutta siitä kiinni pitäen ajankäyttö sujuu siten kuten sen alkujaan ajattelikin olevan.
Ei tarvitse kyseenalaistaa mitään, ei tarvitse epäillä onko tämä oikein, tekee vain sen joka on listalla, ja tulokset syntyvät, halutut tulokset syntyvät, sillä syy ja seuraus suhde pätee... jos haluat keon aikaiseksi, sinun tulee kantaa korsia kekoon yksi toisensa jälkeen, vaikka välillä tuntuisi ettei siinä ole miletä, kuitenkin lopussa kiitos seisoo ja sinä seisot itse kekosi päällä.

Siksi lukujärjestys on hyvä kamu, se luodaan hengessä jollaiseksi halutaan asioiden muuttuvan, ja kun lukujärjestystö noudattaa, muutosta ei saata estää eikä välttää.

Jos laihdut gramman päivässä, olet viikon päästä 7 grammaa kevyempi. Jos säästät sentin päivässä, olet vikon päästä 7 senttiä varakkaampi, jos käbvelet päivässä askeleen, viikon päästä olet 7 askelta edempänä kuin tänään.

Jos opettelet vierasta kieltä sanan päivässä, viikon kuluttua osaat 7 sanaa, joka on monta sataa prosenttia enemmän kuin tänään.

sama toimii toisinkin päin. jos juot yhden oluen päivässä, olet lopulta lakoholisti, tai jos lihot gamman päivässä, mitä olet vuoden päästä, tai 10 vuoden päästä?
asiat tapahtuvat, joskus omalla painollaan, laiskalla laiskan onni, mutta uutteran onni ei välttämättä ole yhtään sen suurempi ilo.

Tätä ajatellessa. Jos hiot rautatankoa, saat aikaan neulan. Oliko tarkoitus ainoastaan teroittaa tanko, vai saada neula aikaiseksi? Liika on liikaa, tulee osata tietää mitä tavoittelee, ja pidättäytyä siinä. Kohtuuden mitta on sopiva, eikä sopivaa ole jos nakkivaras saa hirttotuomion, joskaan ei ole oikein jos varas pääsee kuin koira veräjästä.

Elämä todella on pitkänmatkan juoksua, jossa on pikataipaleita, eikä koskaan saata tietää milloinnmatka loppuu, vai loppuuko se kesken kaiken. Elämme planeetalla, jonka kuori on kinteää, vaikka vesi ei ole kiinteässä muodossaan kuin pieneltä alalta, ja planeetta elää jatkuvassa muutoksessa. Jopa lastu lainehilla on vakaampi kuin ihmisen paikka maan päällä... silti rakennamme huomiseen, vaikka tänään voi olla huominen jota ei koskaan tule.

Siitä huolimatta, lukujärjestys järjestää elämää, ja koulusta poiketen jokainen saa itse luoda oman lukujärjestyksensä, koota mitä siihen kuuluu, ja minkä sisimmässään todeksi tuntee, se on aitoa.

Kuinka tullaan sikarikkaaksi?

Siinäpä haastetta!
Vaurastuminen perustuu aina siihen kaavaan, että käytetään rahaa vähemmän kuin sitä ansaitaan. Säästäminenkin perustuu samaan kaavaan, säästetään vaikka kymmenys tuloista, olivatpa tulot kuinka pienet tai suuret hyvänsä. Ei tarvitse säästää, riittää että jättää vain tietyn osan käyttämättä ja raha alkaa kasaantumaan tilille.
Ei väliä, vaikka karttuminen olisi hitaan tuntuista, on se kuitenkin aina enemmän kuin se jottei kartu laisinkaan.

Höpinää, mutta siinä on totuuden siemen, jonka kyllä oivaltaa jos pohtii asiaa yhtään paremmin.

Kun nyt olen hankkinut itselleni 13 kuukauden palkan joka vuosi, vaikka kuukauksia on 12. Miten se on mahdollista? Veroprosentti on jotain yli 20%, vaan olen joka verokorttiin laittanut suuremman prosentin, yleensä 31,½% tai 35%. Veronpalautus päivänä se on ollut palautuksia korkoineen parisen tuhatta, eli yhden kuukauden netto palkka. Silti on ollut varaa elää ja jopa tuhlata jokaisena kuukautena, vaikka olen käyttänyt suurempaa veroprosenttia.
Tuhlaamisen lisäksi tupakkaan on kulunut noin 6 euroa päivässä, laskut on maksettu ja kaikenlaista tilpehööriä on hankittu, vaatteita yleensä, enemmän kuin on ehtinyt niitä käyttämään.

Jos siis joka tilistä säästää kympin, lakkaa polttelemasta tupakkia, lopettaa muunkin tuhlailun ( eli lopettaa shoppailun ) jää säästöön eli jää tuhlaamatta paljon enemmän kuin kymppi kuukaudessa. Jääkin yllättäen säästöön pari kolme sataa joka kuukausi, eikä silti tarvitse nähdä nälkää ja laskut tulee hoidettua kuten kuuluu. Kun tuohon vielä tulee vuoden lopulla se veronpalautus jonon jatkoksi, säästynyt on 2000€+12kk*300€ joka on vuodessa jo huomattava summa. Muoden säästämisellä ei vielä pitkälle pötkitä, mutta kyllä sillä on varaa viettää vaikka ihan kunnollinen kesäloma missä tahansa päin maailmaa, tai voi kiertaa vaikka maailman ympäri, jos sille tuntuu.
Jos malttaa mielensä, eikä lähde lomalle kovin kovin prameasti, niin muutaman vuoden säästöillä pystyy hankkimaan jo aika merkittäviä asioita.

Lopulta raha ei kuitenkaan ole kuin välttämätön paha, pelkkiä pelimerkkejä, joita aina menee ja tulee uusia, kunhan ei vain ala keräilemään rahaa... Jos rahaa alkaa keräilemään, rahaa ei saata käyttää, itarana ei ole kiva elää, ja koskaan lopulta rahaa ei ole tarpeeksi, vaikka sitä olisi kuinka paljon hyvänsä. onko sellainenkaan elämä sitten niin järin hääviä? Ei ainakaan minusta.

Suurimmat säästöt syntyvät usein siitä, kuinka aikansa käyttää. Jos ajaa joka päivä autolla kauppaan, että saisi mahdollismman nopeasti päivän hommat hoidettua, eli pääsisi viettämään vapaa-aikaa... monelle se vapaa-aika on: Pääsee löhöämään sohvalle, katsomaan elokuvia, tai pääsee vaikka zumba-treeneihin ylipainoa pudottamaan.
Entäs jos hankkii vain riittävän kestävän repun, tekee kauppareissusta vapaa-aikaa, nauttii kävellen turhaa paineita ottamatta kauppareissusta, sinä tulee samalla tehtyä ostokset, ei tarvita zumbaa, ajankuluna on liikunta joka on ilmaista huvia, samalla tulee ostokset tehtyä, ja huomaa asioita joita ei när edes elokuvista eikä televisiosta. Samaal hoitaa siis mielenterveytensä, fyysisen terveytensä, ostosreissut ja kas... rahaa jää aika paljon päivittäin käyttämättä, kun ei tarvitse tankata autoa, ei tule ostettua enempää kuin jaksaa kantaa, kuitenkin kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ja vähän enemmänkin, jonka tuntee hyvänä olona ja huomaa hämmästyksekseen elävänsä enemmän ja täysillä, kunhan vain ehtii huomata sen.

Joskus ihmettelen elämäntapaa, jotta mennään lyhyt matka treeneihin autolla... " Kulta Kalle " joskus kirjoitti samasta, että punttisalille mennään autolla treenaamaan. Parasta treeniä on mennä salille pyörällä, kävellen tai jopa juosten. Siinä matka salille on jo osa treeniä, treenien pääle paluu matka käy kehon palautumisessa, eikä tarvita mitään erikseen lämmittelyä tai jäähdyttelyä niin kovin kummoisesti. sama periaate käy ihan joka päiväisessä elämässä, ja se näkyy myös kukkarossa, kohonneessa kunnossa ja myös mielenterveydessä. Joka päiväinen kauppareissukin voi olla hiukan kuin exstreamia, jonka voi elää ja kokea itse, ilman että sitä tarvitsee televisiosta katsella.

Ei kai kukaan tule sikarikkaaksi työtä tekemällä tässä maassa ainakaan. Ne jotka todella tulevat työllä rikkaiksi, tulevat rikkaiksi muiden tekemällä työllä, laittavat firman pystyyn, palkkaavat väkeä työhön, myyvät yrityksen palveluksia tarvitseville, laittavat rengit työhön ja itse vain nukkuvat yönsä tyytyväisenä siitä, että aina kun joku hoitaa hommia, rahat kasautuvat yrityksen kirstuun ja kaikkien verojen, palkkojen, sosiaaliturvamaksujen jäkeen omaan pussiin kilahtaa lantti poikineen. Yrittäjyydessä ei ole mitään vikaa, se jakaa yhteistä hyvää laajemmalle, kuin vain yrittäjän kukkaroon.

Yrityksen perustaminen vain ei aina kannata. joskus kannattaa antaa muiden yrittää, ja tehdä työtä renkinä tai piikana, tai kuten sanotaan: Työläisenä. Silti työläinenkin voi olla viisas, eli käyttää palkkansa siten, ettei kaikki mene elämiskustannuksiin, ei ainakaan niin paljoa kuin joka ajattelemaata kuluu. Kaiken saa tuhlattua, ellei pidä mieltään ja halujaan kurissa. Toisaalta, aika ihmeen paljon saa säästöön, kun vain hoksaa, ettei perusasioiden kustantamiseen tarvitse niin paljoa käyttää rahaa, kuin johon on itsensä totuttanut huomaamattaan.

Rahan ansaitseminen on Suomessa helppoa, sanoi eräs Virolais tuttuni jo viisi vuotta sitten. Saman olin minäkin tuolloin jo aavistanut, tosin hän sanoi jotain muutakin viisasta minua liki viisi vuotta maailmaa kauemmin eläneenä, neukkujen armmeijankin käyneenä, varmasti kokeneena liikemiehenä. sanoi: Kun tähän saakka olet päässyt ilman lapsien hankkimista ja naimisiin menoa, älä nyt pilaa elämääsi, vaan nauti siitä! Aina ja yhä muistan Eeron sanat, ei puhunut lainkaan pehmoisia. Mutta mitä rahan tekemiseen tulee... asioita punniten, erään liikemies tuttavan ajatuksela: Paljonko se maksaa? Hän jokaisen ideani kuultuaan kysäisee. Jos liikemiehet ajattelevat paljonko se maksaa... tavallinen immeinen varmaan voi aatella samoin, sillä ajatteluhan on ilmaista ja jopa suotavaa.

Itämainen vanha sananlasku sanoo: Ellei mielesi ole tyyni, ei rahoillasi ole tulevaisuutta. Aivan totta, kuinka paljon heräteostoksia tulee tehtyäkään, tai kuinka paljon rahaa kuluu ihan turhaan joka päiväisten asioiden hoitamiseen. Minne muka on kiire? Viettämään vapaa-aikaako? Jos vapaa-aika on sitä, jota rahalla voi ostaa, tulee kysyä: paljonko se maksaa?

joskus ostab vapaa-aikaa, kun en itse siivoa, vaan otan siivoajan, eli kodinhoitajan tiskaamaan ja pesemään lattiat. Tosin voisi nuokin asiat itse hoitaa... ainakin säästyisi rahaa. Kustannus ei vain ole niin kalliin tuntuinen, ja " säästyneen ajan " käytän sitten vaikka johonkin muuhun.

Jos hiukan elämäntapojaan tarkastelee, voi säästää vuodessa kaikkiaan neljästä tonnista ylöspäin. Se on jo melkoinen summa, ja jos muutaman vuoden viitsii samaa toteuttaa, alkaa sijoitusneuvojat vaivaamaan. Vaikka heidän juttuihinsa ei kannata lähteä mukaan, ellei tykkää pelata upporikasta ja rutiköyhää. Pelasin minäkin kerran, vaan otin sijoitukset pois, reaalisoin ne, vuonna 2009 talvella, ja jäin sentään voitolle. Toki olisi voinut voittaa enemmän, jos olisi vain antanut asian olla ja odottanut aikaa parempaa, kuten HPY:n puhelin osakkeiden aikana... jotkut myi helpon rahan toivossa, vaan vuoden päästä osakkeilla todella teki voittoa, jopa 500 kertaisia voittoja verrattuna siihen, mitä oli itse aikanaan maksanut. Se on busines, mutta sinäkin on suuret riskinsä.

Pakko tulla sikarikkaaksi, sillä tuli asioita joita ei saata muuten suorittaa. Rikastuta ei yhdessä yössä, ei yhdessä vuodessakaan, mutta pikku hiljaa. Jos haluat kauas, aloita läheltä.


Kun vuosien ajan on kävellyt päivittäin kymmeniä kilometrejä, on säästynyt pitkä penni. Jos olisi autolla kulkenut nuo matkat, ei olisi hyvää kuntoa, ei hoikkaa jäntevää kehoa, ja rahat olisivat helposti menneet taivaan tuuliin pakokaasuina ja vakuutusmaksuina. On ollut jopa varaa törsätä, jos ei mielin määrin, mutta 300- 500 euroa kuukaudessa. Se on paljon! Jonkun mielestä se ei ole paljoa, jos tienaa vaikka pari tonnia päivässä, jota minä en todellakaan tee, hyvä jos kuukaudessakaan.

kalottikierros, tai kalottireitti on 800 kilometriä pitkä. Kagden kuukauden mittainen vaellus sen läpi maksaa 4000 euroa, sillä kaikki laskut tulee pystyä hoitamaan ajalta, jos ottaa palkattoman vapaan, ja lisäksi tulee myös pystyä syödä, maksamaan matkat edestakaisin, ja maksaa koirien rokpotukset kaikkine kuluineen, sillä Ruottiin ja Norjaan ei koiria viedä tuosta vain. Ilman koiria voisin lähteä, mutta en halua pettää ystäviäni, lähtevät kuitenkin innolla mukaan. Lisäksi tulee olla vararahaa, ennalta arvaamattomia menoja varten, eli yhtälö on 20 kilometriä kävellen joka päivä . Silloin matkaan menee noin 1½ kuukautta, koska lepopäiviäkin on välillä syytä pitää Jos kävelee vain 10 kilometriä per päivä, se on laskuopin mukaan 80 päivää, mutta niin vähää emme kävele edes kotikulmilla päivisin, vaikka se matka on pääosin muuta kuin asfalttia tai helppokulkuista polkua. Tuosta minua on aina soimattu... tyttöystävät ovat luulleet että menemme kävelylle, ja sitten san kuulla: kaikkeen pöheikköön me tultiin, tämänkö takia meikkasin!!! Joillekin kävelylenkki on kävely valmiilla polulla, minulle ja koirille se on yleensä omien polkujen kulkemista, eli risukkoja, rantakivikkoja, kallioita, jossa joutuu kiipeilemääm, hyppimää, kapuamaan, kumartelemaan ja sukeltelemaan oksien alta, kaatuneiden puiden yli tai ali, sellaista kutsun lenkiksi.

Sikarikkaaksi siis pitää alkaa, siksi että ehtii tehdä ne jutut jotka on sisäisen sanelema. Ei kai Veikka Gustavssonkaan vuorille ole kiivennyt ellei jokin ole patistanut sisällään, ei kai kukaan halua Presidentiksi ilman sisäistä halua, tuskin munkiksikaan mennään vain huvikseen, vaikka kuulemma jotkut menevät sydänsurujaan pakoon jopa legioonaan!

Jotta asiat tulee todeksi, eikä vain höpinäksi, tulee ne toteuttaa ajallaan, eikä vasta sitten kun. Nyt on vuosi 2010, ja vabhempi koirulainen on jo 13 vuotias. Se voisi vielä tänä vuonna lähetä mukaan jos sponsori löytyy ( Apu ja Seura yms. hohoi ) vaan en usko siitä olevan matkaan enää ensi vuonna. Vuonna 2011 tulee jo perheen lisäystä, todennäköisemmin Rottwailer tai vielä todennäköisemmin kaukaasian paimenkoira. pentua ei viedä reissuun muuten kuin kantamalla sitä sylissä, tai reissua tulee viivyttää vuoteen 2013, jollin se ei saata vetää edes purilaita, mutta saattaa jaksaa jo matkan rasituksen itse juosten ilman reppuakaan selässä. Kuyn ei alle kaksi vuotiaalla Huskyllä saa vedättää mitään, ei varmasti muunkaan rotuisella, ei edes Alaskan Malamuutilla, joka olisikin ihanne valjakko vaikka kenelle joka pystyy itse juoksemaan ja hiihtämään valjakon vauhdissa. malaamuuttihan vetää lönkytellen verrattuna huskeyhin, huskyt ovat syntyneet juoksemaan, eikä siinä pysy mukana yksikään gundes vaan eikä eres mietaa, minusta puhumattakaan.

Pohjoisen säät ovat tutut. Lunta voi tulla vaikka keskellä kesää, joka on yksi kuukausi vuodessa. Tai vettä voi tulla kuten eilen tuli ja vielä enemmän, eilen sentään sade oli melko lämmin, vaan ylläällä sade voi tulla kylmänä kuin jää. Ei saata ajatella, että kalottireitin lähtisi kiertämään liian aikaisin keväällä, eikä liian myöhään syksyllä, vaan se tulee pystyä kiertämään heinäkuussa! Se tarkoittaa 20 kilometriä tai enemmän helpoilla osuuksilla ja helppoina päivinä, kymppi sitten muina päivinä, jolloin noin kuukausi menee, joka kuitenkin asettaa omat rajoituksensa ravinnon saannin suhteen. Itse voin olla viisi päivää syömättä, koska olen sitä myös kaupungissakin, vaan koirat syövät joka päivä, eli pelkällä tyhjällä repulla ei kuitenkaan saata matkaan lähteä.

Kaikki asiat huomioon ottaen, tänä vuonna on jo liian myöhä vaikka sponsori olisikin, ensi vuosi liian aikaisin ajatellen vanhempaa kamuani ja uutta pentua, eli vuosi 2013 aikaisintaan, ellejn lähde ilman koiria omin nokkineni. legioonalaisen puiolimarssi on puolijuoksu, joka ei ole kävelyä eikä juoksua, mutta sillä menee ammattilegioonakin 50 kilometriä aavikolla täys pakkaus selässään ja siten matka taittuu yli puolet nopeammin helpossa maastossa kuin nopealla kävelijällä. Tosin lehioonalainen kantaa täyspakkauksen, joka on yli puolet enemmän kuin Suomen armeijan täyspakkaus... minä selviän huomattavasti vähemmällä kantamuksella, eikä Lappiin tarvitse vettä kantaa, joten reppu on siinä suhteessa paljon keveämpi kuin armeijan tai legioonan.

Kuinka siis tullaan sikarikkaaksi. katsotaan. Veljeni joskus on sitä manannut: " Kun mä päätän tehdä jotain, menee niin päin honkia. Sä päätät tehdä jotain ja heti menee putkeen tosta noin vaan ". Se kai on isoveljien joku sanomaton salaisuus, tai sitten vain pitää mennä ja tehdä se. " Upi on kyllä joskus kuittaillut: Jos et vielä onnistunut, et vain ole yrittänyt tarpeeksi! Kirpaisee aina kuulla tuollaisia totuuksia, mutta oikeassa pikkubroidi on... jos todella jotain haluaa saavuttaa, se pitää tehdä eikä tule kesken matkan antaa periksi. Pikkuveljet on siitä hyviä, että muistuttavat isoiksi tultuaan isoltaveljeltään kuulemillaan sutkautuksilla. Palaa bumerangin tavoin takaisin se, jonka itse suustaan heitti vuosia aiemmin, mutta ei se satu eikä kirpaise, muistuttaa vain, näinhän homma etenee ja toimii!

En etsi sponsoria, en edes tiedä kuinka tulisi sikarikkaaksi, vaikka kaavan siihen tiedän. Päätin vain, jotta pitää tulla sikarikkaaksi, ja luotan siihen, että onnettaren ottolapsi saa aina lopulta haluamansa, kuten onn saanut näihin päiviin saakka sen jota on halunnut. Toive on heitetty ilmaan: Haluan kulkea kalottireitin päästä päähän koirien kanssa, ja tarvitsen tulla sikarikkaaksi jotta saan sen toteen jonka sisimmässäni tiedän oikeaksi olevan.
Loppu jkää kohtalon haltuun, mutta itse teen kaikkeni ettei se jää päivään sitten kun.

Katsottaan miten äijän käy.

Kivaa, sataa

Päivä on ollut kuuma ja hiostava. Aamulla jo oli nihkeä olo. Vaikka Venäjän metsäpalojen vuoksi taivas on ollut harmaa ja aurinko savun takana, on ollut kuuma. Oikein hyvä nuo savut, elleivät ne olisi verhonneet taivasta, kuinka kuuma olisikaan ollut, jos aurinko olisi porottanut täydellä terällä.

Aika metkaa, kun käveltiin sateessa puolentoista lenkillä, huomasin monta metkaa juttua. Ennen kun alkoi satamaan, ihmisiä oli urheilukentällä pelaamassa jalkapalloa, tai kävelyllä perheitä lapsineen.
Kun sadepilvet alkoivat lähestyä idästä, moni oli Nissaksessa siirtynyt parvekkeilleen katselemaan, jotkut ottivat kuviakin lähestyvästä ukkosesta, sillä salamat välähtelivät jo vartin, ennen kuin alkoi satamaan.

Kivaa. Eräs neitonen katseli minua ja koiria toisen kerroksen parvekkeeltaan. Hymyili, ja minä vilkutin hänelle. Hän vilkutti takaisin. Kaunista on kaunis katsella, ja minäkin saatan näyttää kauniilta kun riittävän kaukaa katsoo.

Sitten alkoi satamaan. Olin ennen uklos lähtöä miettinyt, jospa ottaisi kameran mukaan. Sitten kuitenkin mietin, etten taida jaksaa alkaa kuvailemaan. Hyvä etten ottanut kameraa matkaan, olisi vain kastunut ja olisin kiroillut kuitenkin. Sen sijaan mietin, kuinka selviää taskussani oleva tupakka-aski ja kännykkä. Vaatteet kastuivat tudella läpimäriksi, mutta varjelus oli tupakoilla ja puhelimella, sillä vettä valui kuin suihkussa olisi ollut. Kasvoillakin vesi valui lorottamalla leuankärjestä rinnuksille. Pitkään aikaan en vastaavassa sateessa ole ollutkaan.

Milloin viimeksi? Yli kuusi vuotta sitten, napapiirin toisella puolen, korkealla vaaralla, jossa ukkosmyräkkä pyyhki alueen yli. Silloin salamat olivat olemattomat, sillä oli juhannus ja taivas valkea koko ajan muutenkin. Ukkonen sen sijaan oli voimiltaan mieletön. Joka jyrähdyksen ja paukkeen vuoksi refleksin omaisesti polvet löivät loukkua. Sitä ikään kuin niiasi, kuin olisi pelännyt taivaan tippuvan niskaan.

Tämän päiväinen ukkonen ei ollut kuin pieni myräkkä vain. Vettä kyllä satoi ihmeen paljon lyhyessä ajassa. Sateen määrää ei kävellessä huomannut, mutta kun sapui asfalttitien reunaan, huomasi ajoradalla vettä olevan kymmenisen senttiä. Sadevesikaivot eivät ehtineet niellä kaikkea vettä sitä mukaa kun satoi.

Tein kyllä aiemmin päivällä kaikki mahdolliset temput, jotta sade olisi tullut jo aiemmin. pesin pyykit ja laitoin ne pyykkinarulle, ei vain satanut. taitaa olla huono taika, vaikka aina sen sanotaan toimivan...

Linja-autopysäkin ohi kävellessämme kaksi alle parikymppistä tyttöstä piti sadetta. Toinen huikkasi minulle: " Kiva sää ", tuumasin: " On, tätä on koko päivä odotettu ".

Taidan olla kuitenkin tunnetumpi jo täällä, kuin sitä itsekään ymmärrän. Minulle vieraat ihmiset juttelevat, moikkailevat, tai jäävät jopa juttusille.
olen tietenkin jo vuosia ollut työssä täälläkin, ja on se sama kuin television juontajalla... " kaikki " tuntee juontajan, vaan juontaja ei ketään. Aika hämmästynyt yhä päivittäin, kun moni moikkaa kuin tuttuaan, ja itse huuli pyöreänä ja nolona ihmettelen, kukahan tuo oli, missä muka olen tavannut, ja ei kuitenkaan halua olla epäkohtelias, eikä epäkohteliaisuuteen ole syytäkään. Mukavahan se on, että ihmiset tykkäävät, eivät kai he muuten moikkailisi ja moni tekee sen hymyillen.

Hakunila-Nissas alue on kyllä monella tapaa aivan upeaa seutua. Luonto ja ulkoilupaikat ovat parhaimmat koko seudulla, ja alue on laaja, ulkoilualueiden osalta varsinkin. Olen juurtunut tänne, siitä ei ole epäilystäkään.
Silti, kaipaan merta ja jokia. Järvistä ei niin väliä, joet ovat paljon mielenkiintoisemmat, ja meri on aina oma mysteerinsä.

Täällä on leimaavaa tuo luonto, ja ainoa puute alueella on vesistöjen puute. Jos tuossa olisi joki vieressä, tai edes vaikka järvi tai lampi, tai huokaus... meri, niin en ikinä lähtisi täältä pois.
Niin monessa paikassa kuin olenkaan elämäni aikana asunut, Hakunila on yksi niistä parhaista, ellei jopa parhain, vaikka monia muitakin viihtyisiä paikkoja on löytynyt.

Tänään on tullut käveltyä yli kuusi tuntia, melkein 8. Päivätyön verran jalkaisin kulkua. Vieläkin tuntuu virtaa riittävän, sillä jotenkin ei malttaisi mennä nukkumaan. Koirat ovat ikionnellisia ja melkoisia ikiliikkujia, ei niitäkään näytä vielä väsyttävän, tuossa jaksavat vielä pommelehtia.

Jos olisin oikein rikas, en varmaan muuta niin mielusti tekisikään, kuin kävelisin koirien kanssa. Voitaisiin kävellä vaikka Lappiin, ja tulla sitten takaisin kun tultaisiin.

Kihloihin menin 8.8.88, ei se viimeisin kihlaus ollut, mutta oli yksi niistä kolmesta kuitenkin. Ei ole mitään syytä pitää merkkipäivää juhlapäivänä, mieluummin surujuhlana. Onneksi se oli ja meni aikanaan ohi, ja hullu kyllä olen jos vielä kihloihin tai naimisiin erehdyn joutumaan. Voi jestas sentään, kuinka pöljä sitä poikanen on osannut ollakaan! Olen minä kaikenlaista typerää tehnyt opetellessani elämään, mutta onneksi sentään en enää ole niin hölmö.

Hömpsöttäjä olen usein, sen tiedän itsekin, mutta se kai on tapani luoda lohtua muille surujen keskelle, ja vaikka oma maine joskus siinä joutuisi outoon valoon, en sitä suremaan ala. Nauran vain, sillä olen monta kertaa jo oivaltanut, kuinka naurava Buddha aikanaan on syntynyt. Tietysti sitä jos olisi aina viisaasti hiljaa, saattaisi olla vakavasti otettavan maineessa, mutta tiukkapipoilu ei ole kivaa. Mieluummin höpöttelen ja löpötelen, otan löysin rantein ja kuljen huolia vailla, niin ei ainakaan tule mahahaavaa eikä stressiä.

Kehon rasvaprosentiksi lääkäri mittasi 6, eli olen enää luuta, nahkaa, lihaksia ja unelmia. Tästä on nyt helppo alkaa hankkimaan sellaista kehoa, jolla voisi mennä vaikka uimarannalle. En kyllä mene uimarannalle, ei huvita ja sitä paitsi lihasten pullistelut jääkööt ihan muiden hommaksi.
Hiilihydraatti tankkaus päälle, viikon lepoa ja sitten taas treeni päälle, jos ilmat on viilenneet siten, että juosta pystyy koirien kanssa. Yksin en viitsi juosta, enkä koiria halua juoksuttaa kuumalla. Nin, tästä on helppo alkaa bodaamaan, kun ei ole ylimääräistä painoa rasitteena, ja kestävyys alkaa olemaan ihan hyvä. Kehonrakennus kilpailuihin en aio, mutta jos sen marathonin vielä joskus juoksisi, tai kävelisi sponsorin löydyttyä skandinavian ympäri, niin jos ei sitten kukaan halua sponssata, ainakin jaksaa vielä yhden tunturivaelluksen tehdä, ja sillä kertaa ilman helkkarin valokuvauskaluston mukana raahaamista.

Oikeastaan olen onnellinen siitä, etteä vaikka minusta moni pitää, kukaan ei rakasta. Saan olla vapaa, kulkea, hämmästellä ja kummastella, ilman minkäänlaista painetta tai syyllisyyttä jotta laiminlöisin toisen ihmisen kulkiessani omia polkujani. Täydellinen sinkku, ja eikös niin laulettukin: Toiset on luotu yksin kulkemaan. Juu, viili, vapaa, vallaton, mutta ah niin onnellinen.