Reiter Kuivaliha | Scandinavian Outdoor Store

Reiter Kuivaliha | Scandinavian Outdoor Store

Shared via AddThis


APUMATTI

Kyllästynyt

Ei ollut tarkoitus että kävisi niin. Niin vain kävi.

Koskapa kenelläkään elämä menisi kuten sen oli kuvitellut edeltäkäsin sujuvan...
Voihan elämää suunnitella ennalta käsin, vaan kaikki suunnitelmat yleensä ovat veteen piirretyn viivan kaltaisia ja toteutuvat jos ovat toteutuakseen. Koskaan mistään ei mitään tiedä, vaikka oppisi kuinka paljon tahansa, lopullista elämän ja olemassaolon salaisuutta ei vain saata selvittää, eikä sillä ole lopulta minkäänlaista merkitystäkään.

Taantuminen on pahasta... Osaansa tyytyvä ei enää yritä eteenpäin, vaan lakkaa potkimasta vastaan ja samalla myös pää alkaa painua, eteneminen pysähtyy ja alamäki alkaa ennenpitkää.

Taantumisesta alkaa toivottomuus, joka johtaa takaiskuihin, ellei ymmärrä olla osaansa tyytyväinen. Samaan aikaan tulee olla tyytymätön ja tyytyväinen, muutoin ei etenemistä tapahdu. Tyytyväinen tulee olla siitä mitä on osakseen saanut, tyytymätön tulee olla, sillä aina on jotain kohennettavaa. Se on eteenpäin vievä tie.

Jakelin taas pois minulle kertyneitä tavaroita. Etupäässä jalkineita ja vaatteita. Sain itsekin nuorempana kaikenlaisia tavaroita, milloin auton, milloin puseroita, tietokoneita, huonekaluja tai soittimia. Sittemmin olen kieltäytynyt ottamasta vastaan tavaraa, sillä en halua haalia minulle tarpeetonta, vaan jaan pois tarvitseville sitä mitä annettavissa on. Joskus annettava on lähimmäisentakkautta, joskus annettava on tavaraa, joskus ruokaakin, vaikka ei kukaan pysty kaikkia auttamaan, ei vaikka sille koko elämänsä uhraisi.

On aika hämmentävää huomata, olen saanut auton! Muistan myös hämmästyksen, kun minulle annettiin kirjahylly ja tyrkytettiin jäljempänä sohvakalustoakin. Joskus ihmisten hyväsydämisyys hämmästyttää, jättää sanattomaksi.

On tässä kaupungissa vaikeaa... on on, se on tosi vaikeaa, löytää joku jota rakastaa! Ikuinen noidankehä ehkä... sisäinen tarve laittaa etsimään, ja kuitenkin haluaa olla erakko, vapaa ja yksin, vaikka juuri yksinäisyys on se joka tekee suuren surun pieneen sydämeen. Olen tavallani menettänyt jo luottamuksen ihmisiin, tietokoneisiin ja rakkauteen, silti yhä etsin, vaikka en etsikään etsimällä. Onneksi kuolema lopettaa aikanaan etsimisen, saa vihdoin rauhan ja levon, tuska päättyy ja saapuu lopullinen seesteys. Silloin voin nauraa vapautuneesti, niinkuin klovni nauraa.

Raskas on ollut tietä kulkea, olin liian usein kovin julkea, on aika ovi perässä sulkea, mennä vain pois.


Viime päivien netti lukemuksia:
- GEO
- Fineli
- OYAMA
- Kimeto
- Shotokan karaten historiaa
- Wikipedia, Budo
- Luontoon.fi
- SuomenLatu
- Zen

Treenaan yhä, en minkään vuoksi, en minkään takia, vaan treenaan, ajankuluksi ja sisäisen tarpeen johdosta. Hyvä niin, se on elämäntapa tai jotain.

On merkittävää tehdä tavoitteita, olla päämäärä. Keskittyä asioihin, jotka vievät kohti tavoitetta ja päämäärää. Kaikki muu on turhaa ja turhaa tekemistä tulee välttää.

On olemassa huonoja yhdistelmiä. Jos on ahkera ja typerä, kaikki tehty vaiva menee susille hyvin helposti. Jos on laiska ja haaveilija, suntyy kauniita haavekuvia jotka eivät ehkä koskaan käy toteen. Kumpi on parempaa, olla laiskuri vai olla ahkera?
En minä tiedä! Laiskuri ei tee mitään turhaa, jos ei tarpeellistakaan kuin pakon edessä. Ahkera taasen uuvuttaa itsensä lopulta, kuten Juice lauloi: Jos hyvin teet se kaiken aikasi vie. Täytyy siis olla keskitie jossain. Rutiinit joilla ihmine päivänsä täyttää... Rutiini ei ole kirosana, vaan se on pelastus, jos ymmärtää ensin pohtia, vasta sitten alkaa toimimaan, syntyy toimintaa joka vie eteenpäin, taantumusta ei tule ja edistystä tapahtuu. Älä hitautta pelkää, vaan pysähtymistä. Malttamaton ei jaksa kauaa keskittyä edistymiseen, jos eteneminen on hidasta. helposti silloin unohtuu koko tavoite... siksi päivittäisten rutiinien noudattaminen onkin edistymisen perusta, joka johtaa väistämättä eteenpäin menoon, vaikka sitä ei itse huomaisi.

Jos on varaton ja haluaa varakkaaksi... tarvitsee vain säästää tietty summa joka päivä, varakkuus tulee AjanMyötä. Jos on huonokuntoinen, tulee kuntoaan kohentaa joka päivä jonkin verran, kunto kohenee huomaamatta ajan saatossa.

Elämäntapa muutokset ovat yleensä ne asiat, joilla ihminen vaikuttaa tapahtumien kulkuun. oikopolkuja ei taida olla, itse vain joutuu tekemään ja näkemään vaivaa, mutta se on normaalia.

Alusta tulee silti aloittaa... vaikka lopputuloksen jo ennalta näkisi mielessään. Vuosi on lyhyt aika, vuosikymmen tuntuu pitkältä, mutta jos tavoite on varmasti olemassa ja siihen todella haluaa päästä... ihmisikä ei ole kovin pitkä aika elämänpolun kulkemiseen... siltikin aika usein loppuu kesken.

Hyvien asioiden tulisi olla jatkuvaa lisäämistä. Huonojen asioiden laita on toisin, se on jatkuvaa karsimista. Mitkä ovat huonoja asioita ja mitkä hyviä? Sen määrittelee se, mikä johtaa lähemmäs tavoitetta on hyvä asia, mikä johtaa tavoitteesta poispäin, se on huono asia.

Olen monesti huomannut, haluaminen on merkittävämpää kuin saavuttaminen. Kun jotain tavoittelee, sen eteen näkee vaivaa, pyrkii saavuttamaan tavoitteensa... vaan kun sen saavuttaa, menettää asia pian merkityksensä. Siksi ihminen usein havittelee turhaa, sillä turhaa on se, joka menettää merkityksensä ajanmyötä.

Terveys ei ole koskaan merkityksetöntä, joten sitä tulee tavoitella vaikka sitä ei olisi menettänytkään. Ennalta ehkäisy on parasta valmistautumista tulevaan. Tulevaisuutta ei kukaan koskaan saata tietää, vaikka aavistaisi, ennustaisi, opiskelisi kuinka paljon hyvänsä. Ennustaminen on helppoa kun sen osaa, mutta ennustaminen ei koskaan ole samaa kuin se kun joutuu elämään asioiden kanssa todellisuudessa.

Jos ennustaa: Rahojen tuhlaaminen johtaa vararikkoon ajanmyötä. Ennustus takuuvarmasti pitää paikkansa, mutta vasta kun on vararikossa, alkaa ymmärtämään millaiseen monttuun onkaan pudonnut. Siinä on ennustamisen ja todellisuuden iso ero.

Vahingoista tulee viisastua, ottaa opikseen, eikä alkaa kostamaan itseensä pettymistä muille tai itselleen. Mionä itse olen melkoinen mestari itseni piiskaamisessa... boin nolata itseni, rankaista itseäni, kostaa itselleni, tuhota sen minkä olen vaivalla rakentanut, ja itselleni vahinkoa olen koko elämäni syystä tai toisesta tehnytkin, vaikka itsetuhoisuutta minulla ei ole, silti jokin itsensä vahingoitaminen on usein toteutunut. En edes tiedä syytä asiaan, miksi toimin täysin nurinperoisesti itseni kohdalla, vaikka muita olen auliisti ollut auttamassa.
haen yhä itsekseni vastausta tuohon kysymykseen. Kysymystä ei koskaan ole esitetty, silti se on vain aina ollut olemassa, enkä itsekään tiedä varmaa vastausta asiaan. Lintu vai kala, minulta usein kysytään. En kumpikaan, olen vain luonnossa viihtyvä pohdiskelija, pyörittelen palloa vailla mitään tarkoitusta, vain siksi että pallo on olemassa ja minä sattunut syntymään vahingossa, kohdannut pallon tai pallo minut. pallo on pyöreä ja se pomppii... ja pallolla tarkoitan tässä tapauksessa elämää, enkä palloa, vaan elämää, sillä pyörittelen palloa ja siis tarkastelen elämää monista eri kulmista, pääsemättä koskaan perille siitä miksi elämää tarkastelen... se vain on joku osa aitoa sisäistä minuutta. Piste.

Ja alusta on aloitettava: Ensin tulee tehdä tavoitteet. Riittäväb suuret tavoitteet, kursailematta ja ronskisti vaan. Tavoitteiden tulee olla todella korkeat, muuten ne saattaa saada toteen liian helposti ja tavoitteet katoavat olemasta. tavoitteiden tulee kuitenkin olla käytännössä toteutettavia, muuten ne ovat vain mielettömiä haaveita, jollaisten luominen on silkkaa ajanhukkaa.

Alussa tulee siis pohtia mitä haluaa ja mitä toivoo. Sen jälkeen alkaa tavoitteet olemaankin jo selvästi mielessä, ja sen jälkeen vain tulee päivittäin toimia tavoitteiden kohti pyrkimiseen. Se kaava on noin helppo, mutta käytäntö... se ei ole helppoa, eikä nopeasti saavutettavissa... vaan se vaatii monesti koko elämänmitan. Mutta mitäpä muutakaan tekemistä ihmisellä olisi, kuin pyrkiä kohti sitä jotain.

Hämmentävää

Kello on yli puolenyön, ja pihalta kuuluu lasten puhetta ja huutelua, kun kulkevat keskenään pihalla. Noin nuoret ja tähän aikaan! Jos minulla olisi lapsi, saisiko kulkea tähän aikaan ulkona? Ei, tai en tiedä, ainakin olisin huolissani.

Hakunila on varsin turvallinen paikka, ja yhtä turvaton kuin mikä tahansa muukin paikka, ei yhtään huonompi kuin mikään muukaan, olipa maine sitten millainen hyvänsä.

Hakunilan öiset ja päiväiset kasvot eroavat suuresti toisistaan. Aivan kuten muidenkin taajamien kasvot. Päiväihmiset ovat kodeissaan, nukkuvat jo tähän aikaan. Yön valvojat ovat erilaisia, vaikka aivan samanlaisia kuin päivisin valvovat.

Päiväihmiset kummastelevat yövalvojia, niin olen usein huomannut ja kuullutkin. Kumpi on luonnottomampaa, valvoa päivällä vai valvoa yöllä? Päiväihmiset usein sanovat, tavalliset ihmiset nukkuvat yöt. He sanovat, se on heidän mielipiteensä... joka on yhtä oikea tai väärä kuin jos väittäisi aivan jotain muuta. Kuluvana vuotena radiossa kerrottiin, nisäkkäät ovat luonnostaan hämärä ja yö aktiivisia, mutta yhteiskunta on tehnyt ihmisistä päivät valvovia. En ihan allekirjoita tuota, vaan en väitä sitä perättömäksikään. Onhan luonnossakin olemassa päiväperhoset ja yököt, miksi sitten ei ihmisiäkin voisi olla muunkinlaisia kuin vain yhden tai kahdenlaisia.

Hakunilaa, kotisusia ja kävelyitä.

Ilopojan paras kesä, en ole koskaan aiemmin aikuisvuosina ollut niin huoleton, vapaa, onnellinen ja tasapainoinen kuin tänä suvena. Voisi jopa sanoa olevansa kunnon mies, vaikka vuosisadan naurettavin rakkaustarina naurattaa vieläkin, sillä rakkaani muuttui muumioksi. Saarikoski nimitti vaimonsa sammakoksi, minä sitten nimitin mykkäkoulua pitävän ex rakkaani muumioksi, sillä eipähän tuo puhu eikä ole tuntevinaankaan, vaihtaa jopa vastaan tullessaan toiselle puolelle katua. Olenpa minä varsin vaikuttava mies. Aikuiset ihmiset ovat toisinaan naurettavan lapsellisia, vaan nauran sille päin naamaa ja vilkutan iloisesti vielä peräänsä.

Elämäni kevät alkoi vuosi takaperin, kun tulin takaisin Norjasta toukokuussa 2008. Sen jälkeen elämä on ollut kuin yhtä humua ja humppaa. Kaikilla ei kevät kestä yli vuotta... vaan noin se vain on käynyt ja nyt huomaan sisimmässäni kesän todella alkaneen. Tasapainoa ei ole horjuttaneet jo historiaan jäänyt tämän keväinen rakkaustarinakaan, eikä sen enempää väärin luutunut vasemman kyynärvarren luukaan.

Kävelen yhä paljon, ja jalat vie. On maailman paras kesä a.D 2009

Eilen jalat vei reittiä Hakunila, Kuusijärvi, Päiväkumpu, Rekola, Koivukylä, Malminiitty, Tikkurilan urheilupuisto, Tikkurila, Heureka ja Kuusikon ohi takaisin Hakunilaan. Ehdin olla matkalla myös kattoremontissa apuna, joten kokonaisuudessaan reissu kesti 14 tuntia.

Koirat pääsi kahdesti kahlaamaan Keravanjokeen, ensin Rekolassa, sitten Heurekan kohdalla ja olivat kyllä ensimmäisen kerran pitkään aikaan kuin hiukan olisivat saaneet kävellä riittävästi. Juoksuksihan nuo pistivät vielä kotipihalla... en tiedä kuinka pitkään niiden pitäisi kävellä ennen kuin olisi tarpeeksi? Ehkä 100 kilometriä? Sellaista lenkkiä vain isäntä ei jaksa, mutta 30 kilometriä menee ihan hyvin, se on kahdestikin todettu... aikanaan Kevon kanjonissa ja kolmisen vuotta takaperin Martinlaakso-Päiväkumpu-Martinlaakso reissu eräänä isäinpäivänä.
Pisin kävelylenkki oli aikanaan Hossa- Kuusamo- Käylä- Oulanganjärven kansallispuisto, jossa kaikkineen käveltiin liki 150 kilometriä, mutta matkalla oli useampikin yöpyminen, pressusta tehty laavu ajoi asiansa jopa paremmin kuin teltta.

Voi tietenkin kysyä, onko kävelemisessä järkeä kun autollakin pääsisi paljon nopeammin. No, pysyy hoikkana, koirat eivät saisi autoillen liikuntaansa ja johonkinhan sitä elämänsä on käytettävä, miksi ei siis kävellen kulkemiseen. Sitä paitsi, kävellen ehtii nähdä paljon enemmän, eikä tarvitse katsoa televisiosta sitä, millaista elämä on... voi elää, kokea ja katsella omin silmin.

Tänään oli ajatuksena lähteä kävelemään Hakunila- Vuosaari- Seurasaari, vaan kun sää on perinteinen juhannussää... vettä sataa! Ei huvita sitten lähteä minnekään. Aamulla oltiin jo kahden tunnin lenkillä, pitkin poikin Hakunilaa, kuten jo parin vuoden ajan täällä on poukkoilu ristiin rastiin katuja ja katujen varsia pitkin.

Viime viikot ovat olleet elämäni parasta aikaa ja on ollut tilaisuus tutustua ihmisiin täällä, jonne olen huomaamattani juurtunutkin. Joki täältä puuttuu, eikä ole merta rannassa, mutta kaikkea ei voi saada. Hyviä ystäviä ja mukavia tuttuja olen kyllä saanut toista sataa, muutamien kuukauksien aikana. Se on merkittävää!

Enää en jaksa kovasti kirjoitella, mutta kesän tapahtumista ole jo kirjoittanut muutaman pätkän... elämäni paras kesä tämä on ollutkin.

Toukokuun alussa:

Kukas tyhjistä sanoista ilahtuisi? Se olisi sama kuin ostaisi kuihtuneita ruusuja, jos antaa tyhjiä sanoja. Ajatukset paljastuvat sillä miten puhutaan ja toimitaan, tai miten ei toimita tai mitä ei puhuta. Jos joku ihminen ei sydämestään toista ihmistä rakasta, hän ei rakasta, ja ne ajatukset paljastuvat sillä, kun ajatukset eivät pukeudu sanoiksi, eivät ehkä teoiksikaan. Joka rakastaa, hän myös ajattelee rakkaudella rakastaan, ja sitä ei voi salata vaikka yrittäisi, sillä rakastunut sanoo rakkautensa ääneen, mutta myös osoittaa sen tekoina rakkaalleen. Joka ei ajatuksissaankaan rakasta toista, ei rakasta myöskään sydämestään, joten rakkauden sanat ja teot jäävät puuttumaan. Siitä seuraa iso poru.

Ilman rakkautta jäänyt itkee, miksi minua hän ei kutsu rakkaaksi, miksi hän minua laimin lyö? Siksipä juuri, koska hän ei rakasta sydämestään, ajatukset palautuvat siinä miten sanotaan tai mitä jää sanomatta, tai miten toimitaan, tai mitä jää tekemättä. Onko tuo ihme, eläinradan herkin merkki rapu osa nämä jutut kuin luonnostaan, vaikka en horoskooppeihin usko, jokin juttu niihin kyllä liittyy ja niinpä rapu aistii jo kauan ennen muita missä mennään ja mistä kenkä puristaa, ja ilman rakkautta vetäytyy kuoreensa.

Mitä rapu tekee kuorensa sisällä? Kirjoittelee vaikka, sitten juo kahvia tai menee Shellille kahville, naurattaa tyttöjä ja tytöt tykkää ja sen jälkeen rapu menee koiriensa kanssa metsään, kiipeää kalliolle kukkulalle, kuuntelee tuulia, menee sen jälkeen kotiinsa ja huokaisee, mutta ottaa sitten tirsat, että jaksaisi taas olla tuntosarvet herkästi oikosena jos vaikka joku sattuisi joskus minuunkin rakastumaan, siis ihan oikeasti, eikä huvikseen tai uteliaisuuttaan vain selvittääkseen saako ravulta seksiä tai saako ravun todellisen henkilöllisyyden selville, jos vaikka olisikin joku ministeri tai muu äveriäs ja siitä pääsisi helpomman elämän makuun.

No, rapu sitten aistii heti missä mennään, tekee omat johtopäätöksensä ja laittautuu puolustuskannalle, mutta vain siihen saakka kunnes saa selville vieraan lähestyjän todelliset aikeet, ja jos aikeet osoittautuvat kauniiksi, rapu tulee ulos vasta sitten kuorestaan, tarttuu hellästi mutta lujasti saksillaan rakastajattareensa, ja on tällä ikuisesti uskollinen rapu ja pian sitten näyttää todellisen rakastavan luonteensa ja heittää kuorensa naulakkoon ja satu saa onnellisen päätöksen, sillä kukapa ei sellaisesta rakkauden määrästä onnelliseksi tulisi, jos sellaista on rehellisesti ollut etsimässä ravun viereltä. Kummia otuksia nuo ravut, johan tuo on nähty, sillä ei uskollisuutta nykypäivänä enää arvosteta, ja niin rapu onkin muinaisjäänne joltain ajalta jota ei taida enää olla kuin saduissa ja elokuvissa.

Minne ovat unelmat kadonneet? Vai oliko niitä koskaan ollut olemassakaan? Vaikka niistä tehdään lauluja, unia voidaan nähdä, unelmoidaan jostain, vai oliko se kaikki kuitenkin vain harhaa jota ei ollut, ei tullut, ollut olemassakaan?

Mene ja tiedä, mutta uskalla ihminen unelmoida, elämä on kuin satua, kun ei kulje varjoisaa puolta katua. Lapset uskaltavat haaveilla ja unelmoida, niin pitäisi aikuistenkin uskaltaa tehdä. Jos unelmat ovat hyviä ja kauniita, saattavat ne tulla todeksi, sillä niinhän on kirjoitettukin, silloin ovat Jumalat ihmisen takana.

Miksi aikuiset uskaltavat surra, mutta eivät unelmoida? En tiedä, ehkä aikuiset ovat mielestään niin aikuisia, ettei he saata unelmoida, ei edes leikkiä, mutta silti uskaltavat olla kateellisia jos joku muu saa olla onnellinen, tai haaveilevat lottovoitoista, jonka varaan rakentavat koko elämänsä. Entä kun lottovoittoa ei sitten tulekaan, entä mihin silloin elämä perustuikaan? Vääriin haaveisiin vain. Aikuisethan eivät leiki? Ei tietenkään, he ovat liian aikuisia myöntämään että leikkinsä olisi leikkiä, he puhuvat siis harrastuksista, mutta eivät vieläkään myönnä niiden olevan aivan samaa leikkiä kuin kaikki vapaa-ajan leikit ovat.tai sitten vain nääntyvät taakan alle, jota he perässään vetävät kunnianhimoisina kenties, huomaamatta että taakka kevenee, kun kivireen vetämisen lopettaa, ja ottavat uuden suunnan kululleen, joka vie onneen ja rakkauteen,ja kaikki se tulee todeksi, jokapäiväiseksi, osaksi elämäänsä.

Niin minä kasvoin mieheksi, mutta en sentään aikuiseksi, ja kaikki murhe haihtui, surut iloksi vaihtui, ilman taikauskoa tai Jeesusta, katosi elämästä murhe musta, kun ei jaksanut enää vastatuuleen kusta.

Noin olen päättänyt tieni, minne se sitten seuraavaksi viepi, en sitä turhaan edes mieti, olen vain ja elän, saan kaiken ja siten vielä enemmän kun en joutavanpäiväisiä vaivoksein mieli.

Eimen.

Epätietoisuus on tekijä, joka aiheuttaa aallokkoja sisäisessä meressäni. Aivan kuten parisuhteessa epätietoisuus johtaa kahden ihmisen välille omat kitkansa, saattaa sellainen tilanne johtaa yksilön sisällä levottomuutta, ahdistusta, päämäärä katoaa, kurssi alkaa poiketa, horisontti katoaa ja taivas katoaa harmaaseen pilveen, ellei jopa mustu aivan kokonaan.

Miksi ihmiset eivät ole avoimia toisilleen? Syitä voi olla monia, ja niitä varmasti on monia, syynsä kelläkin ja mitkäkin syynsä, kukapa kaiken taitais osata sanoa?
Haa, olen karvan verran edellä, tai jäljessä, muita... riippuu siitä kuinka asiaa katsoo.. Miksi niin? Koska aina saatan katsoa kristallipallostani vastauksia kysymyksiin, tai ottaa Viisastenkiven käteeni, mutta pullonhenkeä ei näihin asioihin tarvita. Tai menen vain kalliolle kukkulalle rakentamaani majaani, ja kuuntelen sieltä käsin Tuulia, jotka tuovat vastaukset lähes kaikkiin kysymyksiin. Kaikki edut siis puolellain, näen menneeseen, voin vilkaista huomiseen, istun vain rannalla ja kalastan muina miehinä, vaikka koukussa ei ole täkyäkään, enkä tainnut muistaa laittaa koukkuakaan siiman päähän. Taisi muuten siimakin katketa tuossa jokunen vuosi sitten, mutta kalastelen istuen rantakivillä. Toisaalta, eipäs tainnut vapaakaan olla mukana, joten ei sillä niin väliäkään, vaikka siima on poikki, ei sitä kukaan huomaa kuitenkaan. Kulkipa sitten eräs ohikulkija ja huusi ihmeissään: Mitä sä siellä teet? Vastasin, että: " Kalastan tietenkin ". Hän tuli oikein utelijaaksi, sillä käveli viereeni istumaan, varsin kaunis nainen, kun noin läheltä pääsin katsomaan, ehdin huomata tuollaisen seikan ja niinpä olen ainakin reissuillani päässyt nättiä tyttöä katsomaan, vaikka muutoin olen sokea, näin sentään edes jotain sellaista josta en sitä ennen tiennytkään.

Hän se kysyi: " Millä sä kalastat, kun eihän sulla ole onkeakaan? ". On mulla onki, etkö muka huomaa? En vain kalasta tällä kertaa kaloja, vaan ajatuksia, kuinka minun tulisi toimia eräässä surua tuottavassa asiassa, kun sydän on rikki ja enkä tiedä mikä lääke auttaa sydänsuruihini. Neitonen se samalla otti ja halasi minua, lohdutukseksi ja sanoi: " Voi sua, kyllä se siitä menee ohi, annat vaan ajan kulua ja elät kuin surua ei olisikaan, niin päivä päivältä se helpottaa." Totta, muiden huolia on helppo käsitellä kun on niistä tavallaan ulkopuolinen, mutta kun itse mulahtaa silmäkkeeseen kaulaansa myöten, on vaikea itseään auttaa vaikka muita osaisi vastaavassa tilanteessa auttaakin. Silloin aika usein joku enkeli sattuu paikalle, pelastaa murheen pulasta, aivan samoin kuin itse sitten tekee samaa pelastustyötä jollekin toiselle tai joillekin toisille. Tuolla pelastustyöllä ei ole mitään tekoa työn kanssa, koska tuosta " työstä " ei veloiteta palkkiota, kuin korkeintaan kiitos, joka usein on solmiutunut ystävyyssuhde. Ei tuolla ol myöskään mitään tekoa uskovaisasioiden kanssa, sillä uskova en ole, ja ristinkin otin jo pois kaulastani, ja se korvautui viikinki-korulla.

Tuosta opin kuitenkin, ihmisiä voi kalastaa, vaikka ei kalastaisikaan muuta kuin ajatuksia. Ja samalla tuli sekin toteen, sain halata nättiä tyttöä reissullain, eikä se oikeastaan yhtään pahalta tuntunut, vaikka yleensä en anna kenenkään koskea minuun ja harvoin itsekään ketään kosken, paitsi ehkä salaa jos hipaisen kuin varkain, vaikka en mitään varastakaan

Niistä erityiseksi tulleista ihmisistä on muodostunut jo aika suuri joukko, joiden kanssa olen ystävystynyt ajatusten kalastusmatkoillani ja niistä ajoista alkaen yhteydenpito on jatkunut näihin päiviin saakka ja saattaa jatkua vielä loppuunkin saakka, vaikka loppu ei ole loppu vaan aina jonkin uuden alku, sillä jos ovia sulkeutuu jossain, ikkunoita aukeaa toisaalla, ja jos ei polta siltoja takanaan ne ylitettyään, voi sillat ylittää uudelleen, jos se joskus on tarpeellista. Noin siis syntyy ystävyyksiä, jotka ovat lujempia kuin rakkaus, tai ainakin yhtä lujia. Jokaisen olen ristinnyt uudelleen, ja puhelinmuistioni onkin vieraille lähes hebreaa, kun luetteloa katsoo... huomaa nimet: Emo, Tanssityttöni, Päivänsäde, Napakoru, Ketunsilmä, Pikku Enkeli, Merenneitoni, AnnaPusu, LadyWriter, Eloveena, Eloheinä, Suppusuu, Murunen, Naatti, Aplari, Bella Bella, kaunisVeera, LapinPukki, Statilainen, UkkoNooa, van Gogh, Jumala, Bassman, Veeruska, HymyPoika, PikiSilmä, Eestinkaunein, FiloSofi, jne, jne. noin ulkomuistista kaiveltuna. Ei sen puoleen... tiedän itsekin olevani erään kännykässä Eastwood, toisella taasen Mun Pörröpää, muutamalla Pikkulintu, ja sitten ne jotka eivät saata muuten nimetä kuin jollain naisen nimellä... niitäkin on muutama, heilläkin syynsä siihen.

Kristallipalloni näyttää tänään että huolet haihtuu ja huomenna on päivä uus. Kristallipalloni on ikkuna, josta näkyy puiden latvat ja taivas, sen verran korkealla asutaan, jotta ei tarvitse katutason kulkijoiden vuoksi verhoja ikkunaa peittämään laittaa, ja kun vastapäätä ei ole taloja ikkunoineen, vaan metsää, niin voi rauhassa tuijotella lattialla maaten tai istuen ulos ikkunasta, joka on kuin kristallipallo, josta näkee kaikenlaista mielenkiintoista, kuten onko tuulta vai tyven, kuinka puut huojuvat vai pomppiiko oksillaan vain linnut ja oravat, onko taivas pilvinen tai sees... kristallipallo on parempi väline kuin televisio, eikä televisiota ole vieläkään olemassa, en tarvitse sellaista välinettä aikaani varastamaan. Viisastenkivi sitten on tuo vanha tuttu Laotsen Tao Te Ching -kirja, johon on tullut jälkikäteen kirjoiteltua sananlaskuja ja ruokareseptejä ja kaikenlaisia kuultuja viisauksia ja elämäntotuuksia niin paljon, jotta se on muodostunut viisastenkiveksi, jota näpelöimällä eli selaamalla monet murheet muuttuvat kullaksi, eli kääntää surut iloiksi, niiksi pieniksi kullanmuruiksi, joita huomaamalla näkee asioiden toisenkin puolen. Joskus huomaa itsekin tarvitsevansa palauttaa mieleensä omat ohjenuoransa, ettei nuoralla tanssija tipu, vaan tasapainottaa itsensä jos alkaa käpälä luistamaan keskitietä kulkiessaan.

Niin. Elämä on kuin meri, jota myöten alukset seilaavat. Joskus löytää satamia, joskus näkee majakat, joskus saattaa kohdata toisen aluksen, joten luovimistaitoakin tarvitaan, aina ei olla tutuissa vesissä, karikoita tulisi vältellä ja onhan näistä laulujakin tehty... joskus käydään väärissä vuonoissa, myrskyn jälkeen on pouta sää, sillä joskus meri myrskyää ja silloin huomaa, kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa, toisaalta jos pinta on liian kauan peilityyni niin se ei aina miellytä, kenpä tuuletta vois seilata, mutta sitten itse monesti keikuttaa venettä ja taas puhurit pauhaa ja kuohuaa, jos menee vääriin vesiin. Liian matalassa vedessä ei ole helppo purjehtiä, liian syvissä vesissä kulkiessaan voi tavata vaikka mitä merihirviöitä, silloinkin tarvitaan tuota jo kuulua purjehtimistaitoa elämän merillä, ja kaikki muu on silloin todella turhaa. Joskus saattaa käydä karikolla, tai pohjata muuten vaan... haaksirikkoja tulisi välttää, aina ei ole meripelastajat lähellä, silloin tulee itse osata paattinsa paikata, auttaa itseään, vaikka merihätään joutuu enää vain harvoin ja silloinkin tahallaan itse sen aiheuttaneena, kuten nytkin vasta kävi, varattuun satamaan poikkeaminen ei ehkä ollut merimiestaidoista huolimatta kovin fiksua... saattaa tulla tykkivene vastaan ja voi vaikka koko paatti upota, eikä vielä ole varma onko törmännyt merimiinaan kun seireenin kutsuun meni lankeamaan. Pidä tässä sitten ittes ruorissa ja ohjaa paattisi selville vesille, siinä sitä taas katsotaan tuleeko sukellus ja kuinkas sitten käy.

Näin meillä tänään. Ehkä olisi parempi löytää turvallisempi satama ja seurata majakanvaloa, kun sellaisen vain löytäisi, hyppäisi vain sitten laiturille ja olisi pian taas kuin orpo piru maissa, sillä merimies tarvitsee kuitenkin aluksensa, laiturilla seisoskelu on tyhjäkäyntiä ja veri alkaa pian polttamaan, jonnekin on päästävä, vaikka sitten rantakiville kalastamaan, jos vaikka merenneidon siellä kohtaisi tai voihan aina kerätä simpukoitakin, joskus niistä kuulemma voi löytää helmenkin, kuin aarteen ainoan, jota sitten voi ihanasti rakastaa ja kaikkensa sen eteen tehdä, ettei sen kiilto koskaan himmene. Mutta sen aika näyttää, ken mun helmeni sitten lie, vai vai viekö aallot kaiken tai tuoko jotain uutta rantaan, josta taas uusia kirjoitettavia asioita löytyy.

Olen päässyt irti surusta vihdoinkin, suruaika on ohi ja pois, ja niin loppui selibaattikin eikä enää tarvitse pidätellä, senkuin vain surffaa menemään aaltoja katsellen, vanhat haamut vei jo tuulet mukanaan, Tuulahdus kyllä kävi, vaan en tiedä mitä toi tullessaan.

Tuokin tarina on tosi, en turhanpäiten ketään kosi, mutta aika näyttää kyllä, onko kerran morsiushuntu hänellä yllä, ja kuka sitten on sulho, millä vedellä täyttyy mun kulho, tuleeko särö ja kukas sen sitten paikkaa, ellei astia ihan itse sitä saata tehdä.Haavat nää, sydämeen vain jälkeen jää, sen sanoo mun pää, kestettävä on siis myös tää. Niin minä ennustin ja harvoin on vikaan osunut, vaikka vikaa ei missään liene, tunne tuo ei hyvää tiene, mutta sille ei mitään voi, silti laulu iloinen sydämessäin soi, vaikka suu sanois moi moi.

Toukokuu 5 päivä.

Ajattelinpa, jotta kai sitä taas saattaisi alkaa pitämään vaikka nettipäiväkirjaa, jota voi täytellä kirjaimilla muun kirjoittelunsa ohessa. Josyain syystä paperiset kirjoitusvihkoni eivät ole täyttyneet aikoihin.

Lähes heitän arpaa, veistäisinkö vai piirtäisinkö, mutta en sitten taida tehdä kumpaakaan... leijailen kuin pilvissä, onnellinen oon, eräästä tietystä Merkittävästä.
Olen kyllä muutenkin jo iloissani, sillä tänään huomaa selvästi kesä on pian täällä, kevät jää kohta ohi. Nimittäin puiden silmut ovat auenneet selvästi verrattuina eiliseen. Muistin juuri, kuinka syksyllä näin reilusti yli 200 kurjen parven lentävän Lasivuoren yllä. Keräsivät kaarrellen korkeutta, pitkän aikaa, niin pitkään että ehdin laskea niiden summittaisen lukumäärän. En kyllä muista enää tuon tarkempaa lukua, mutta saattoi niitä olla tuplastikin tuo luku jonka tuohon laitoin, sillä niin korkealla ja jatkuvasti liikkuvia, paikkaa vaihtavia on mahdoton laskea kuin 50 kerrallaan, sitten verrata sitä rykelmää kokonaisuuteen, jolloin saa arvion ja käsityksen siitä, montako 50 linnun joukkoa kokonaisuudesta löytyy silmänräpäyksessä. Aina kun pääsin laskuissani yli 70 linnun, luku meni sekaisin kun linnut vaihtoivat paikkaansa parvessa. vai onkohan oikein sanoa kurkijoukkoa parveksi? Ehkä se olisi paremminkin jollain muulla sanalla kuvattava asia, sillä kalat voivat olla parvina, niin hyttysetkin, linnutkin, mutta kurjet... Kurki on jo jokin tarkempi määritelmä kuin lintu tai kala vain. Hällä väliä, sanonhan ihmisjoukkojakin toisinaan parviksi, kun ihmiset parveilevat laumoina vaikkapa jonnekin tapahtumaan mennessään.

Se ja sama, kurkia oli paljon ja syksy oli tuloillaan, mutta ei se silloin ollut vielä tullut. Kurjet etääntyivät sitten kolmessa aurassa, joiden yksilöiden lukumäärää ei ilman kiikareita ollut mahdollista laskea, sillä ne olivat jo niin etäällä. Kamera ei ollut mukana, vaikka ei sillä mitään olisikaan suurten etäisyyksien vuoksi mitään tehnytkään. Sen sijaan samalla kerralla tapasin palokärjen, joka tuli paikalle uteliaana kurkkimaan ken vihelsi sen reviirillä. Kun en puhu tai huutele koirillein, vihellän niille, tuntevat kumpikin omat kutsuvihellyksensä, eli erottavat nimensä muiden vihellysten joukosta. Kutsuvihellys oli sitten tietämättäni samankaltainen kuin palokärjen vihellysääntä muistuttava, ja se kai luuli jonkun vieraan palokärjen tulleen sen tonteilleen.

Se syksystä, tapahtui paljon muutakin päivittäisillä metsäretkillä, mutta tuo jäi erityisesti mieleen, juuri noiden kahden tapauksen johdosta, vaikka mitään muuta en koko päivästä muistakaan... kohokohdat jää kyllä useimmiten mieleen. Milloinkaan en missään ole nähnyt vastaavaa määrää kurkia, en vaikka ikäni olen luonnossa kulkenut, muutamaa välivuotta lukuun ottamatta.

Vastaava erikoinen tapahtuma sattui myös vuosia sitten, kun yöllä kuljin työstä kotiin. Kiiltomatoja oli melkoinen määrä muutaman metrin alueella Hämeenlinnan moottoritien varrella. Olen joskus nähnyt kiiltomatoja ennenkin, vaan en tuollaista määrää kuin tuolloin. Kuulin jälkeenpäin, että kiiltomadot esiintyvät tavallisemmin vain tietyllä pienellä ja aina samoilla alueilla, muutama metri sivuun ja niitä ei ole siinä kohdin laisinkaan. Täytyisi mennä syksyllä katsomaan, vieläkö niitä voisi löytää samalta paikalta, vai joko on ihmisen maailma muuttanut esiintymä paikan vaikka asfaltti-tieksi. Siitä tuli mieleen Hectorin asfalttiprinssi -kappale.

Vasta jokunen päivä sitten samalla Lasivuorella oli kolme palokärkeä. Syksyinen varmaan oli löytänyt puolison ja sukua oli sitten kertynyt. Positiivistä!

Lasivuori on oikeasti suuri kallio, tai mitä siitä on jäljellä kun osa siitä on louhittu Lahdenväylän alta ja edestä pois. En tiedä kallion virallista nimeä, mutta se ei haittaa... olenhan tehnyt itse ennenkin omat karttani ja nimennyt paikat sitten sen mukaan kuin ne olen nimennytkään. lasivuori kuitenkin sai nimen siitä, etten missään muualla ole maastossa nähnyt niin paljon lasinsirpaleita kuin tuolla kalliolla. Olen minä niitä keräillyt aina joutessani, lähes joka kerralla maastosta pois, ettei eläimet itseään niihin haavoittaisi, vaan sirpaleet lisääntyvät nopeammin kuin kanit, urakka on siis siinä mielessä loputon. Kaneja tuolla ei kuitenkaan ole, mutta muutama jänis on asuttanut Lasivuorta, tai vesitorninmäkeä, jolla nimellä se täällä paremminkin tunnetaan.

Viime viikolla linnut olivat alkaneet todenteolla laulamaan, jo kolmen aikaan aamuisin oli sellainen konsertti, ettei enää pystynyt erottamaan korvakuulolta, kuinka monta lajia tai erilaista laulua metsässä soi. Sekametelikuoroviserrystä, joka todella oli kuin kilpalaulantaa, mutta jokaisella oma sävelensä, äänensä ja rytminsä. sama oli sammakoiden laita, kova kurnutus kävi satojen metrien päähän vanhan nelostien penkereen ojissa. Mietin vain, millaisiahan sekasikiöitä noissa roskien ja jätteiden täyttämissä ojissa oikein voi sietäkään... vesi ei ainakaan ole puhdasta, joten ehkä joku päivä ojasta voi kohdata hormoonisammakon joka on kissan kokoinen, tai sitten merihirviön, joka onkin vain sammakon geenimuuttunut muoto. Pitäisi joskus taas ottaa roskasäkki ja käydä ohi kävellessään keräämässä roskat ojasta pois. Vasta kaivoin sieltä kuntopyörän rungon, pari autonvannetta ja epämääräisen kasan kaikenlaista muutakin romua, jotka eivät takuulla ojaan kuuluneet.

Kaupunkiluonto on niin monipuolinen, voi kohdata varpusen, ketun, polkupyörän raadon, olut tölkin, kyykäärmeen, metsähiiren, sammakon, parittoman kengän ja paljon muovijätettä, ja nyt jopa kuntopyöränkin, lajiston runsaus hämmästyttää, se on jopa lisääntynyt uudella lajilla. Tulkaa Suomeen lomalle turistit, ja takuulla saatte melkoisten elämysten matkan, kunhan varotte lasinsirpaleita. Suurpetoja ei tarvitse pelätä, mutta jäykkäkouristusrokotus on hyvä olla, jos vaikka polkee naulaan kesken luontomatkansa.

Noin, taas sen tein... kirjoitus rönsyilee asiasta toiseen, en taida osata pitää yhdestä aiheesta kiinni, mutta haitannekko tuo? Vaikka en ole yllytyshullu, sen verran paljon kuitenkin olen, että kun kerran pyydetään lisää kirjoittamaan ja edes kokeilemaan kirjoittamista työnä, alan lopulta uskomaan että pitää sitten kokeilla sitäkin hommaa. Päättymättömän tarinan luominen ei ole mikään temppu, sen olen kyllä huomannut, vaan sellaisen kirjoittaminen ei ehkä olisi kuitenkaan mielekästä, sehän olisi kuin televison saippuaoopperat... vaikka pitäähän niistäkin eräät.

Saamani tekstiviesti juuri äsken paransi kuluvaa päivää, Merkittäväni on jotain enemmän kuin kukaan muu ennen häntä, enkä ainakaan enää ole vapaa kun olen sitoutunut: " nou hätä. Pinnan alla kytee jo, ei tämä enää kauaa kestä "... niin luki viestissä. Olen onnellisista onnellisin, suorastaan sykkyrällä onnesta ja hyväähän kannatti odottaa, vaan saikin hyvän sijasta parhaimman.

Ja käveltiin koirien kanssa Jakomäkeen Vaaralan kautta. Kevään ensimmäinen kenkäpari oli kulunut pohjistaan rikki. Taas joutuu Tarjoustaloon kenkiä hankkimaan.

Simsala-pim, ja aamu on auennut, sateisena, taivas harmaana eikä linnutkaan juuri laula, vaikka pian on jo aamuyö, Menin nukkumaan melko myöhään, ja heräsin myöhemmin, vain pitäisikö kirjoittaa heräsin aikaisemmin, aikaisemmin kuin tavallisesti. Tavallisesti menen usein vasta nukkumaan tähän aikaan kuin nyt heräsin, neljän jälkeen aamulla. Vuorotyö, säännöllisen epäsäännöllinen vuorotyö ja sen sellaista, mutta ei sentään niin epämääräisen epäsäännöllistä kuin se oli rekanajo aikana. Silloin tähän aikaan vasta oltiin menossa kohti untenmaita, jossa oltiin aamu seitsemältä, kun oli ensin kuorma purettu näihin aikoihin, Oulussa monesti. Sen jälkeen aamukahville, sen jälkeen nukkumaan ja yöt tuli läpijyrättyä pitkin ja poikin, mutta pääsinpähän eroon veren poltteesta, ja opin sitten istumaan paikoillani muuallakin, kuin autossa, nuotiolla ja rantakivillä. Niin sitä ihminen muuksi muuttuu, vaikka ei nuorena itsekään arvaa, millaisen elämänkoulun matkallaan tulee saamaan, ja nyt sitten jo siinä iässä, että olen jo muuksi muuttunut. Minusta on tullut muu? Naurattaa vedet silmissä lähes, Muu olisi kyllä ihan hyvä nimi vaikka ihmiselle, tai jollekin hahmolle.

Muu muu, muuksi muutuin muuksi muuttumatta, muutoin muuksi muuttuisin, muuksi muu muuttuisi. Pla-pla-plaa, mutta noinhan ne sanat alkavat taipumaan, elämään, saamaan hengen ja riimittyvät jos sanoilla jaksaa leikitellen leikitellä leikkimättä leikkien, lopulta lehahtaa liekki lentoon, lämmin loiste lämmittää, loi lähemmäs lämpimän, liki lähelle lainkaan liikkumatta, livahti lauseet lomaan loihtimatta, loruista luotiin luodut loitsut, loitsu lopetti lorunlaskut.

Heräsin aamuyöstä oudosta unesta, sillä siinä oli Juice, joka alkoi laulamaan Four Strong Winds -laulua. Olin aika hämmästynyt, herättyäni, ja koetin samalla muistaa mitä unessa oli tapahtunut kun hyppäsin lattialle, vaan uni katosi pois ja olin jo takaisin palannut, eikä unisieppariin ollut jäänyt yhtään mitään, vaikka sen pitäisi siepata kaikki hyvät ja pahat unet, vaan uni oli ollut ovela, se oli jallittanut sekä nukkujan että unisiepparin ja päässy livahtamaan koirienkin ohi, ehkä meni naapuriin tai minne sitten menikin. saan niin pieniä pätkiä enää muistiin palaamaan unesta, ettei niistä ehdi saada kiinni kuin lyhyitä muistikuvia, joista ei saa mitään selkeää kuvaa. Ehkä uni palaa toiste, joskus ne niin tekevät, joskus eivät.

Huomaan tehneeni huomaamattani kuin Syrjä, poltan tupakan ja toisen tupakan ja mietin, missä välissä poltin tupakan, toisen tupakan, kolmannen tupakan ja vasta kun sytytin neljättä, keskeytyi ajatus tupakan aiheuttamaan yskään. Pitää varmaan lopettaa koko sauhuttelu taas vaihteeksi, jos ei ehkä aivan kokonaan.

Kukahan oli se Rauha, josta daisarit Juicea muistutti? En ole vieläkään löytänyt vastausta siihen. Luulen, jotta se on kuitenkin ihminen, Rauha eikä rauha. Juice kyllä laulaa" ... ne rauhasta muistuttaa... ", onko tuo sanajohdannainen maitorauhaseen, vai onko siis Rauhasta muistuttava kuitenkin henkilö nimeltään Rauha? Juicen ajatukset olivat niin värikkään kiemuraiset, jotta eipä luojan, Juice:n, sanojen pyörityksestä aina ota selvää useammallakaan kuulemalla. Siitä huolimatta Norjalainen villapaita on rakkaampi laulu, vaikka se toinenkin minua miellyttää, kuten nuo toisetkin.

Voe voe, en muista enää vaikka kuinka muistelisin, millainen oli se runonen, jonka kirjoitin kolme vuotta takaperin. Nimi sille syntyi jo paljon kauemminkin, kun sanasieppariin tarttui lause: Metrin mittainen mies. Tarkoitus oli kirjoittaa tarina, vaan se taipuikin runoksi, joka sittemmin katosi jonnekin nettisivujen kätköihin, sitten vuosia myöhemmin hauduttuaan mielessä tai ei mielessä, vaan alitajunnassa. Se oli vähän niin kuin sävel, joka odotti aikaa parempaa, jolloin sanat tulivat sävelen seuraksi, aikanaan, oikealla hetkellä.

Ulkomuistista sattaa runosesta jonkinlaisen lyhemmän version vetäistä tällaiseen tyyliin:

Olen mies, pieni mies, vain metrin mittainen tai pienempikin, kuka ties.
Sydän on lämmin kuin lies, vaikka olenkin pieni, eteenpäin käy tieni.

Mutta mikä on miehen mitta? Milläs miehen mittaisit?
Täytän kyllä kaikki mitat, ja jää vielä ylikin.
Lämmin on mun sydän johon voit tulla, olkoot vaik nimes Ulla.
Kuljettais samoilla teillä,
niin olis onni meillä, niin mulla kuin sulla.

Mulla milläpä miestä mittaisit?
Jos katsot kuoreen juuri, suojanaan on sydämessäin kova muuri.
Ovessa on lukko, olen aika kova kukko,
en anna hyvälle, pahalle en paitaakaan, mutta parhaalle annan kaiken.
En avainta sulle anna, en anna lupaa mua panna,
en tossun alle taivu, ei pääni murheeseen vaivu.
Mutta jos olet mulle oikein hyvä, olen sulle kuin kultajyvä,
poimia saat, ittelles ottaa, en siivelläs loisi, mut onnen sulle antaa kyl voisi.

Millä siis miehen mittaat, miehen pieneks kasvaneen, mutta silti melko suuren,
kun tulevan sun kuulen, annan sulle myötätuulen,
vierelläs vaik valvon, sua aivan jopa palvon.
Mutta on sun syytä olla mulle hyvä, niin on rakkaus tää syvä,
en mene luoltas pois, mutta rakkaus laulut vain sulle sois.
Ota ja mittaa, täytän mittas kukkuralleen,
luokses silloin tuun, ja sydämeesi jään,
sulatan vaikka jään, jos käännät mun pään.
Hyvää en vierellein toivo, huonompikaan ei kelpaa,
mutta parhaimmalle tulen kyllä,
vaik parempaan runoon kuin tää, en ehkä koskaan yllä.

Jotenkinhan noin se meni, ja oli siitä toinenkin versio, joskus Suomi24:n rakkausruno palstalla ja Toukokuu . com foorumilla, vaan mistä sanat syntyvät, runoihin, lauluihin ja tarinoihin? Elämästä ne syntyvät, saavat siipensä päivän tapahtumista, tavatuista tuttavuuksista, melusta ja hälinästä, muistoista, matkoista, menneistä päivistä, toisinaan toisinaan huomisen odotuksesta, tai eilisten kauista, joskus ovat kuin huutoja tyhjyyteen, eikä taivas vastaa, vaikka joskus joku huudon kuuleekin. Kaiku toistaa ja tai joku utelias saapuu katsomaan ihmettä alla taivaan, päällä maan, kulkuria Taivasalla tallustavaa, peikkopoikaa pikkuruista, alituiseen aurinkoista, Karjalasta kotoisin, etelässä elelevää. Väinämöiseen verrattuna varsin vaatimatonta veisaajaa, varsinainen visertäjä vain, jolle kelpaa vain paras, ei muita mieli, se oikea vaan, varmaan löytyy viel päältä tän maan.

Johan sen eräs tuttu läheinen lauloikin, mistä saan aiheet lauluun? Siitä samasta myös tulee aiheet tauluun, elämä ilon antaa, myös syyt itkuun ja nauruun. Siinä onnen salaisuus juuri, elonriemu suuri, olkoot vastassa vaikka itkumuuri. Läpi harmaankiven yli kannon, nopein ehtii ensin, mutta paras korjaa koko potin, ja äitit olivat kerrankin väärässä, muka ei menninkäisiä ole olemassakaan? On niitä, vaan kuka sellaisen pieneen koriin pistää ja kotiin kuljettaa? Sen jo tiedän ja vain sen kerron, hänen olen vain mä juuri, muille sydämeni ympärillä on muuri. Lähelle pääsee, vaan koskea ei saa kuin yksin Hän, jolle kaiken annan ja yli kynnyksen viel kannan.

Hyvä päivä elää taas, vaan menen katsomaan, olisiko karkuteille päässyt uni livahtanut tyynyn sisään, jos se vaikka sieltä löytyisi, ja kuulisin Juicen laulavan kesken jääneen laulunsa loppuun. Sitä ennen, pitää kai taikoa tuo sadekeli pois, jotta aurinko saa paistaa ja ihmisille tulee taas hyvä mieli.

Huomenet sulle, hyvät unet mulle.

Toukokuu 6. päivä

Ken uskaltaa olla aidosti oma itsensä, jää helposti sivuun, vaikka sydämensä olisi kuinka kultainen, erikoista pintaa vain ihmiset katsovat ja lopulta alkavat vierastamaan kummallista kulkijaa, joka näyttää samalta kuin muut, mutta onkin sisältään ehkä enemmän kuin monet muut.

Ei saisi olla liian erilainen, ei liian erikoinen varsinkaan, sillä se karkoittaa pois pian aremmat ihastelijat ja muutkin, joita kulkurin olemus ja touhut ensin kovasti kiinnostavat ja ihastuttavat.

Silti, erikoinen on kuin uusi laji kokonaan maan päällä, joka vetää magneetin tavoin vastapuolta luokseen... kuin kukka mehiläisiä, jotka pörräävät kuin huumatut kukkasen ympärillä. Ihan kiva olla kukan osassa, mieluummin niin kuin olla mehiläinen, vaikka vuorovaikutuksestahan siinä on kyse... kukka tarvitsee mehiläisensä, mehiläiset tarvitsevat kukkansa ja niin toteutuu taas yin-yan symbolin ikuinen vuorovaihtelu, varsinkin kun kevät ja kesä sekoittaa ihmisten päät, heistä tulee kukkia ja mehiläisiä, vaikka muuten olisivat päivänsäteitä ja menninkäisiä, jotaka eivät koskaan sovellu asumaan saman katon alla, johon vipuun rakkaudentunteen sokaisemana poloiset usein lankeavatkin. Muu lankeaminen, kesäromanssi ja sen sellaiset ovat OK, mutta jos samaan osoitteseen aikoo, pitää parilla olla pidempi historia kuin yksi kesän kiimainen kuherrus, tai pikkujoulujen syrjähypyn kaltainen pikavisiitti humalan huurujen luomassa vapautuneessa tunnelmassa. Pitäisi osata erottaa asiat toisesta asiasta, sillä rakkaus kasvaakseen vaatii aikaa, yhdessä elämistä ja yhdessä kokemista, muutama petihetki ei vielä sellaista ole, vaikka pelit ja pensselit sopisivatkin yhteen. Aika siististi sanottuna.

Niin käy tämän tästä. Ei tarvitse kuin olla oma itsensä, mennä puron varrelle, tai oja kai se oikeammin on, istumaan muina miehinä koiriaan ulkoiluttamaan. Syy ei ole mennä näytille, ei iskemään tai mennä iskettäväksi, vaan ulkoiluttamaan haukkujaan, koska ne mielellään tekevät niitä asioita luonnostaan joita tekevätkin: Siis haistelevat, leikkivät, tutkivat, kaivelevat ja se kaikki on susille, koirille ja siis kotisusille luonnollista toimintaa. Isäntä saa katsella hau-veljiensä touhuja, nauttia ilosta kun näkee laumansa olevan iloisena, ja ajatella omia asioitaan, mitä ne kenellä sitten ovatkaan. Minä kuuntelen Tuulia, sillä Tuulet kertovat salaisuuksiaan, vaikka ei ne asiat mitään salaisuuksia ole, kaikkien yhteistä omaisuutta, vai omistaako joku ajatukset?

Kun ennen asuimme joen lähellä, sain olla melko rauhassa katseilta ja vain toisnaan joku utelias henkilö lähestyi keskeyttämään perheeni yhteiselämyksen. Täällä jossa nykyään asun, ei ole jokea, vain tuo puropahanen, jonka vierellä kulkee pyörätie. Siinä sitä ollaan sitten kuin tarjottimella, kevään sekoittamien ohikulkijoiden huomionpisteenä. Tilaisuus tekee varkaan... varsinkin kun houkuttelijat antavat ymmärtää antaa. Koeta siinä sitten olla niin, ettei posket punastelisi. Jos linja.autossa treffitarjouksia tuli 19, ojan poskella niitä sitten tulee sitäkin useammin. Laittaisin koko purolla istuskelun boikottiin, vaan koirulaisten tähden en sitä saata tehdä, ne haluavat ja tarvitsevat leikkinsä, touhunsa, luonnolliset toimensa, eikä isäntä voi lähteä pitkälle siksi aikaa, kun " muksut " ulkoilevat, joten siellä me joudumme koko kesän käymään, syksyyn saakka, vaikka taitaa meistä tulla tämänkin taajaman nähtävyys, vaikka sitähän ei tuossa tavoitella, ainoastaan ulkoilutetaan koiria ja annetaan niille mahdollisuus tehdä luonteensa mukaisia toimia.

Alkava kesä sotkee taas ihmisten päät, jos kesä 2008 oli elämäni hulluin kesä, ei tämä alkava taida jäädä yhtään sen hassummaksi, mikä ei tietenkään sureta huoletonta kulkijaa, lähinnä vain saattaa hämmästykseen, mutta sellaisista on jo totuttu toipumaan salamavauhdilla, ja mikäs on poikamiehen olla, sen kuin vain nauttii elämästään, vaikka joskus kaislikossa suhisee, elämä on toisinaan kuin satua, ja sadussa eläminen se on ihan mukavaa. Olispas kesä aina, mutta onneksi sentään edes kerran vuodessa.

Nii-in. Ajatella, en olisi uskonut että tätä tapahtuu minulle, joka sentään on aika säntillinen ja elämänsä ajan yhtä ainoaa oikeaa etsinyt, kadottikin yhden vihreän, mutta löysi kymmnen punaista, ja sai taas aiheen lauluun, kunhan vain saa sanat pyöritettyä oikeaan järjestykseen, ehkä sitten joskus talvella, tai joskus toisena talvena, tai sitten vain virnistelee yksikseen aikanaan kiikkustuolissaan, joka se sentään on vieläkin hankkimatta. Ihmeelliset ovat ihmisluonteiden oikut ja kesän vaikutus ja kun se vielä yhdistetään nyky Suomen vapautuneeseen kevyt kenkäisyyteen, joutuu heilumaan kuin heinäpellolla, ellei malta pitää itseään miehenä. Imartelevaa kuitenkin saada ola, tai joutua olemaan kukan osassa, jonka ympärillä mehiläiset käy pörräämässä. vaikka kiusaus käy joskus suureksi, toisinaan saattaa langeta loveen, en silti meinaa mennä naimisiin, enkä asua kuin yksinäni, susihukkasteni kanssa, toisin yksi tiikeri on tulossa laumaan, nimittäin tyttökissa, joka ei todellakaan jää kesäkissaksi, mutta saa olla kuin emäntä talossa tai olla kuin Prinsessa meidän poikasten joukossa. Poikakissaa en ota, se voisi mouruta juoksuaikoina aivan liikaa tai merkkailla reviriään vääriin paikkoihin, toten reissumiehen mirri saa olla naaraspuolinen. Sitten meillä asuu reissumies ja reppu, kissa sekä pari susiukkelia, joka on aika sopiva lauma pienen paimenpojan paimennettavaksi ja taatusti täyttää koko elämän.

Kaksikin kissaa oli huushollissa ennen ensimmäisen koiran tuloa... en ole siis mitenkään kissa- tai koira -ihminen, vaan kissa-ihminen, koira-ihminen, pikkulintu-ihminen, hevos-ihminen, kettu-ihminen, orava-ihminen, ja luonto-ihminen muutenkin, vaikka poro-ihminen jos niikseen tulee ja jos taivas ei tipu niskaan tai muuta kovin merkittävää tapahdu, niin vuonna 2010 meidän pesue menee Lappiin, käy Haltilla ja kalottikierroksella, painuu taas kultaa vuolemaan ja jää varmaan myös tuonne jonnekin, todennäköisesti Enontekijölle tai Inarin kuntaan loppuiäksemme ja sitten etelänmaailma saa jäädä kaukaiseksi muistoksi, josta kyllä saa laulun jos toisenkin kirjoitettua, ja kirjaan vaikka mitä pantavaa, vaikka enää ei panisi muuta kuin maate sitten kun väsyttää, nuotiotulen äärellä. Aika kultainen haavekuva, ja jos aika vielä kultaa aikanaan muistot, voi viimeisenä iltarukouksena suu hymyssä tuumata, oli se ihan hyvä elämä elää, vaikka välillä tuntui ettei siitä selviä kunnialla.

Niin, se uskallus olla oma itsensä, rohkeasti vaan. Hullun ja neron välinen ero. Ei ole mitään eroa, onko hullu vai nero, tällä älykkyysosamäärällä uskaltaa tuollaisen heittää maailman tuuliin, koska se on testien jälkeen lähempänä 150 kuin lähempänä sataa. Voi jopa sanoa, että hullun ja neron välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Se mitä tekee, on se jolla tulee leimatuksi hulluksi tai neroksi. Jos tekee hullunkurisia asioita, saa leiman otsaansa hullu, tai ainakin kylähullu. Jos tekee asioita, jotka ovat kaikkien mielestä hyödyllisiä ja ns. suurtekoja, saa otsaansa leiman: Nero, tai edes nerokas. Minä kun en ole kumpaakaan, en nero enkä hullu, ainoastaan oman pienuutensa tunteva pieni kulkija päällä maan, vaikka olen kekseliäs, viitseliäs, melko estottoman rohkea ollakseni hiukan ujo, niin siitä ei vielä voi neroksi miestä sanoa, jos ei hulluksikaan, sillä päättömän menonkin voi silmänräpäyksessä vaihtaa syvälliseksi filosofiseksi keskusteluksi, joka hämmentää kyllä jokaisen, kuinka tuosta samasta tuutista voi tulla hömppää ja ihan tiukkaa asiaakin. No, sama onkelmahan se on ollut monella muullakin, kuka kuvitteli että Loiri olisi muuta kuin Turhapuro, vaan olikin aivan kaikkea muutakin. Kummelin poppoolta ei kukaan odottanut mitään muuta kuin virnistelyä ja sketsejä, vakavasti otettavaa kitaristia muusikkoa ei kukaan meinannut uskoa todeksi, kun eräs heistä kitaraan tarttui... jokainen varmaan luuli että nyt tulee jokin vitsi, mutta Herra se otti ja näytti että muutakin osataan kuin irvistellä. No, Irwin oli kanssa yksi esimerkki, Petelius myöskin, vitsiniekkojen roolien takana ei ollut vitsiniekkoja vain, vaan aivan ilmieläviä ihmisiä, joiden tietämys, taito ja roolien ulkopuolinen osaaminen hämmästytti kaikki, varsinkin ne, jotka luulivat että he ovat vähintäänkin höperöitä tai vitsinikkareita... naamioiden takaa paljastuikin aivan muuta. Niin sen Putaansuu töksautti ilmoille pari vuotta takaperin: Luuletteko että kotonakin toikkaroin lordin naamari ylläni, vaikka lavalla niin tekisinkin! Siinä se, ihmiset pitävät vistinikkareita vitsinikkareina, neroja usein pidetään hulluina, ei aivan normien mukaan käyttäytyvät leimataan herkästi hulluiksi, tai kylähulluiksi, vaikka totuus olisikin aivan muuta, sen sulatteluun menee kotvanen, jonka jälkeen hetikohta onkin sokeiden silmät auenneet ja lopulta todellisuuden hyväksyy kovanahkaisinkin epäilijä, vaikka aiemmin kovimpaan ääneen oli epäillyt eikä salannut mielipidettään millään tavalla.

Nin. Kun uskaltaa olla minä, olla minä, eikä kuten kuvittelee muiden toivovan minun olevan, uskallan olla avoin, hymyillä, vilkuttaa vaikka ventovieraalle vastaantulijalle, tervehtiä vierasta kulkijaa tai jopa naapuriani kerrostalossa, istua estoitta maassa ilman istuinta jos en jaksa aina seistä, voin myös istua maassa kun koiruskat puuhaavat omiaan joen tai puron rannalla, vaikka vaarana on tulla paikallisnähtävyyden kaltaiseksi huomion kohteeksi, leimautua kylähulluksi tai hulluksi muuten vaan, ainakaan yksin minun ei tarvitse kauaa istua, ohikulkijat tulevat juttelemaan ja kyselemään kaikenlaista... yleensä ensin koirista, vaikka sitten lopulta takaa paljastuukin, että miehestä sitä kiinnostuneista oltiinkin, treffeille pyydetääm, joskus kaislikko suhisee ja otsaan lyödään Casanovan-leima. tai sitten pihtarin-leima, jos mies ei menekään leikkiin mukaan. kaikkea sitä kokee kun tarpeeksi elää, rohkeasti vaan on oma itsensä, ei kuten muut, vaikka ei edes yritä olla erilainen kuin muut, on vain itsensä aidosti ja kulkee omia polkujaan, vaikka ne polut kulkisivat eri reittiä kuin ne polut joilla suurin osa väestöstä kulkeekin. Pitkään aikaan minua ei olekaan kutsuttu hipiksi, vaikka en huolestu asiasta... aika moni täällä jo tietää, että työpäivä kuljen työmatkat jalkaisin kravaattikaulassa, vaikka vapaapäivinä sitten istuisinkin ojanposkella katselemassa virran kulkua, olipa se oja sitten oja tai puro tai joki, virtaava vesi kuitenkin vie ajatukset ihan omiin maailmoihinsa, menneisiin tai oleviin tapahtumiin, joita elämässä sattuu kun uskaltaa elämää elää ehdoitta, kybällä, siis täysillä, sen hölmömpiä tekemättä kuitenkaan.

Rakastan elämää, rakastan musiikkia, rakastan hyviä ja mukavia ihmisiä, mutta naisista voin vain tykätä, vaikka vain yhtä naista kerrallaan saatan rakastaa, musiikkia rakastan kuitenkin vielä enemmän, ja naurua, laulua, lemmikkejäni, ja rakastan elämää elämäni loppuun saakka, sen pahempaa tekemättä.

Kannattaa siis olla aidosti oma itsensä, esittämättä mitään muuta kuin oikeasti on. Elää vaan ja antaa muidenkin elää omaa elämäänsä, siten saa itselleen enemmän iloja, eikä tuota muillekaan murheita, niin pysyy siivet valkoisina ja saa lentää lopulta joutsenen lailla, vaikka kotkaksi ei olisi syntynytkään.

Olen onnellinen mies, olen löytänyt elämäni kaikki laulut, joita on kyllä melkein 200, kirjava joukko kuin oma elämäni on ollut, riemunkirjava kulku, iloineen ja suruineen. Tämän Rautavaaran laulun olen nimennyt maailman parhaimmaksi lauluksi, ja siis todella mielestäni parhaimmaksi lauluksi, muut valitkoot muita. Olen siis onnellinen mies, olen kohdannut elämäni kaikki laulut, valinnut parhaan laulunkin, saanut elämään hyvät koirat, mutta yhtä en itse löytänyt, parhaan naisen sain tavata, hän löysi minut... kuinkas muutenkaan, kun olin kävelyllä koirien kanssa. Olen onnellinen ja siitä vaiti vain, ainoani on mun armahain.


Ja en todellakaan lähde treffeille netin kautta, paitsi jos asia koskee puhtaasti vain ja ainoastaan työasioita, tai jotain hyväntekeväisyys tapahtumaa, vinkkinä muun vonkaajille, sanon suoraan että ei. Olenhan tuon jo viimekin vuonna noin kirjoittanut, mutta aina sitä joku joskus haluaa kokeilla kepillä jäätä, vaan pikkujii$mbnet.fi jossa $=@ työasioiden ja hyväntekeväisyys jutskien yhteydenottoa varten, muut viestit privana vaikka vieraskirjan kautta kuten ennenkin.

Kuuntelin tuossa eräänä päivänä Hallikaisen laulua Kuurankukka. Siinä lauletaan, " on turha käydä jälkiään seuraamaan ". Tuo on melkoisen hyvin sanottu, mutta vielä paremmin on, jos pystyy elämään siten, ettei tarvitse seurata jälkiään, paluuta kun menneeseen ei ole. Mikä on mennyt, se jouti mennä, jos sen menetyksen on itse aiheuttanut, turha muita siitä on syyttelemään alkaa... syyllinen suurin on aina se joka katsoo takaisin peilistä. Se kuvajainen on vain paras hyväksyä, siinä syy ja seuraukset jotka toimillaan aiheutti, tai jos ei toiminut oikein, tai jos jätti toimimatta silloin kun oli toiminnan aika.

Jälkeenpäin on turha porata, tuleen ei saa jäädä makaamaan! Tuttu lause jokaiselle Suomalaiselle, tai ainakin tuttu lause Tuntematon Sotilas -elokuvasta.
Jokainen tekee virheitä tai erehtyy, se on normaalia. Kukapa ei tekisi virheitä edes joskus? Minä ainakin olen tehnyt niin paljon virheitä elämässäni, että on vaikea löytää toista, joka on mokannut, koheltanut ja urveltanut niin paljoa, kuin olin jo ehtinyt tehdä 30 vuotta täytettyäni. tavallaan siis virheiden tekemisen mestarina olen myös oppinut taolaisena taolaisen vanhan Itämaisen viisauden todeksi: Virheistään ei tule suuttu, vaan ottaa opikseen.

kasvaminen elämäntaitoiseksi ihmiseksi vaatii paljon, joiltakin vähemmän, joiltakin enemmän, mutta se ei olekaan kilpailulaji, elämä on elämä, ei kilpailua muita kuin itseään vastaan, jos edes aina sitäkään. Kun itsensä kohtaa, on helppo juosta karkuun, vältellä asioita, paeta, paeta, paeta... kunnes ei enää jaksa.
Olisi helppoa sanoa, pese pyykkisi heti eikä vasta sitten joskus. Noin minuakin opastettiin kun olin 16 vuotias, vaan kun oli kova pää, voimakas mieli, ja se uhmakkuus... tein juuri päin vastoin kuin neuvottiin. Jouduin sitten omien väärien valintojeni kautta elämäoppikouluun, jonka kyyti on ollut kovaa, joskus liiankin kovaa, vaan onnella siitä selvisi. taitoa ei tuolloin vielä ollut, ei voi sanoa että turilla ja taidolla olisi selvinnyt, vaan onnella, kuin joku suojelusenkeli olisi varjellut ja ihmeenkaupalla sitä yleensä täpärästi pelastu tilanteista joissa olisi henki mennyt jos tuuri ei olisi ollut mukana.

Aikä typerän hullun rohkeaa kirjoitella näin, kaiken maailman tietoisuuteen, olla avoin, vaan nakupelleksi en sentään heittäydy, avoin olen, tiettyyn rajaan saakka, rajan yli päästän vain hyvin hyvin harvat. Voin siis huoleti avautua, vaikka moni muu olisi viisaasti hiljaa ja visusti vaiti. Kuitenkin on niin, että jos joku jotain tietää ja salaa oppimansa, vie vaikka hautaan asti asian, niin ketä se enää sitten hyödyttää? Ei ketään, sinne vilahti opittu tietämys ja eloton maan uumeniin ja ikuinen salaisuuden verho laskeutusi elävien ja kuolleiden väliin. Siksi kirjoitetaan kirjoja, jotta opitut asiat eivät menisi kadutukseen tai minne ne sitten menevätkään, tavoittamattomiin kuitenkin. Kirjasto on ihmiskunnan keskusmuisti, josta löytää monein olleiden kertomuksia siitä, millaista elämä saattaa olla.
Samaa kirjastoahan ovat myös monet runot, laulut ja jopa netti -kirjoittaminenkin. Kaikesta huomaa, ihmiskunta on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin sadoissa vuosissa, ihmisluonto ei ole juuri mihinkään muttunut tuhansissakaan vuosissa. Saman kaltaiset pelot, murheet, ilot ja surut kulkevat sukupolvelta toiselle, vaikka ajat muuttuvat, tietyt asiat eivät koskaan, vaikka arvot ja ihanteet muuttuvat, aika ja paikka katoaa... murheet ja riemut pysyvät, osapuilleen samoina.

Olen tietämättäni ollut onnekas, kun olen pysähtynyt aika-ajoin pohtimaan elämääni, menneisyyttä, nykyhetkeä, tulevaisuutta. Aiemmin tarkasteluväli oli neljä vuotta, jokaisen jalkapallon MM-kisan vuonna katsoin mistä tulen, minne olen menossa, mitä olen saavuttanut tähän päivään mennessä ja miltä se kaikki tuntuu? Olenko onnellinen vai onneton, tyytyväinen vai tyytymätön, kuinka korjaan kurssin, vai onko korjattavaa?

Moni tekee saman pyykinpesun vasta eläkkeelle jäädessään tai kuolinvuoteellaan, tai ei koskaan ehdi tekemään sitä, jonkun ei ehkä tarvitsekaan tehdä sitä, jotkin vasta hetkenä ennen heittäytymistä kuolemaansa. Monia tuttuja on kuollut ennen aikojaan, syystä tai toisesta, joni uhmapäisyyttään tuurin loppuessa kesken, tai tieten tahtoen omasta valinnastaan. Olin minäkin nuorena välitön, kriittinen, ehdoton, kuten nuorena monesti ihmiset ovat ja kun vielä oli kiivas tempperamenttinen luonne, lyhyt vieteri, sähäkkä toimissaan, jalat irti maasta eikä elämäntaitoa nimeksikään, sattui ja tapahtui kaikenlaista. Silloin myös olin sen verran kantikas vielä, että sanoin jo 15 vuotiaana, kun tunnen aikani tulleen, menen yksin metsään, raakkani hyvästeltyäni ja kuolen kuten intiaani. Kun uhmakkuus oli myöhemmin kovempi, kolmekymppinen minä tokaisi, kun kuolen, otan 7 pulloa kossua mukaan, menen metsään ja juon pullot, takuulla kuolen kuin mies, sillä en pelkää kuolemaa.

Niin, en pelkää kuolemaa vieläkään, olen sujut itseni, muiden ihmisten ja ympäristöni kanssa, vaikka oman hisroriani jätän kertomatta, kukapa nyt kaikkea lavertelisi, ei kukaan joka on aikeissa elää vielä pitkään. Mainensa kun voi menettää yleensä vain kerran, on parempi ettei kertaakaan, sillä ennakolta ehkäiseminen on paras tapa ehkäistä vahinkoja kuin koettaa korjata vahingon jälkiä sitten kun joutuu sellaista tekemään.

Joskus on mennyt usko ihmisiin, ihan vain ylipäätään, joksu on mennyt usko tiettyihin henkilöihin, sinisilmäistä vedetään nenästä, olipa tällä hyvä tai paha henki ruumiissaan. Koskaan ei pidä luottaa sokeasti, Juice lauloi asian hyvin: Epäile vain. Koulussa epäilin kaikkea ja pistin kaiken muun leikiksi, en juuri viihtynytkään koulunpenkeillä, mutta elämänkoulua olen sitten käynyt kantapään kautta, ehkä olisi pitänyt kuunnella mitä kokeneemmat koetti neuvoa ja valistaa, mutta silloin en olisikaan kasvanut sellaiseksi joka olen, elämänkasvattamaksi.Epäillä pitää, mutta kun luottamus syntyy, epäilyn määrä vaskee, mutta aina on pidettävä silloinkin varansa, varsinkin vieraiden kanssa, mutta pahiten pettää he joihin luotti, jos heistä joku pettää... selkäänpuukottamiseksihan sitä sanotaankin, ja sitä on saanut myös kokea, välttykö sellaiselta kukaan? Ehkä jotkut, toivottavsti niin.

On ollut joskus vaikea ymmärtää asioita, varsinkin jos itse on ollut osapuolena, mille toisesta tuntuu. vasta kun itse on ollut kummassakin osassa osapuolena, alkaa ymmärrys kasvamaan. Kukaan psykologi, joka on koulunpenkillä oppinut elämästä, tai televisiota katsellen nähnyt maailmantapahtumia, ei saata koskaan ymmärtää mitä tarkoittaa kun ihmistä vituttaa niin kovaa, että tuntuu kuin älykin sammuisi, jos omassa elämässään suurin suru on ollut siinä kun kengännauhat ovat katkenneet, jääkaapista valo on sammunut tai voi astiassa ei ole kuin jämät jäljellä ja kauppa on kiinni. Voi voi, voi jos noin pieniä olisivat elämän murheet, helpolla olisi päästy asioista. Toisaalta ei ihmisten murheita voi vähätellä. Jollekin oikeasti voi olla katastrofi, jos kengännauhat ovat katkenneet, kun jollain toisella suurin murhe on vaikka se, kun oma lapsi on kuollut. Kumpikin varmasti suree niin paljon kuin sureva vain saattaa sen tehdä, eikä siis pitäisi pilkata surevaa, vaikka suurin suru olisi ne kengännauhat. Toisin olen minä rääväsuu itsekin tuohon syntiin langennut, ennen kuin opin asian... eräälle vaatteensa lianneelle ja sitä itkevälle aikuiselle sanoin, kun kirosi huonoa kohtaloaan ja itki ääneen, kuinka elämä on piloilla. sanoin tylysti väheksyen: " Kuule, oletko pumpulissa kasvanut? Jos tuo on elämäsi suurin murha, mene pyykille tai osta uudet kuteet!". Toinen hämmästyi täysin, itku ja parku lakkasi, hetken päästä sitten oli jo valmis riitaan, kun olin pumpulissa kasvaneeksi häntä mollannut... vaan kävelin tilanteesta pois, mitäs sitä asiaa pahentamaan enää alkaisi, käsirysy siitä olisi vain tullut ja huonolla tuurilla olisi maksattanut minulla vaatteensa kun olisin joutunut riepottelemaan poloista. Ei jokaiseen huutoon tarvitse vastata, ei ainakaan sellaisiin, joissa haastetaan riitaa. On parempi heittäytyä kuuroksi ja kävellä vain pois. Näitä on sattunut, olen sen oppinut, ikä ei yksin tule, jotain aina asioista voi oppia ja niinhän sitä snanlasku sanoo: Viisaalla vanheneminen näkyy ensin päässä, vasta sitten ruumiissa. Typeryksellä vanheneminen näkyy ensin ruumiissa, ei koskaan päässä. Hih, ilmankos olen joskus hämilläni, kun kuulee sanotavan kuten tässä vasta: " Olet 10 vuotta itseäsi nuoremman näköinen ". Olenko? silloin olen varmaan todellinen typerys, kun ruumis on vanhentunut, mutta pää ei senkään vertaa. Näin naureskelen itselleni, ei sanoja tuota tarkoittanut varmaan, mutta ajattelen ehkä hiukan toisin kuin länsimaiset yleensä, ja elän myös hiukan toisin... ne kulttuurierot, mutta ei ne tee kenestäkään viisaampaa, parempaa jos ei huonompaakaan, sillä oppimattomuus ei ole tyhmyyttä, vain ainoastaan oppimattomuutta tai tietämättömyyttä, eikä ketään tule sen vuoksi tuomitakaan. Sellaistakin tietenkin tapahtuu, mutta mitäpä maailamssa ei tapahtuisi? Koko planeetta on jatkuvan muutoksen tilassa, kuten koko avaruuskin, ja kaikki sitä peinemmät asiat, pienimpää mahdolliseen saakka ja kokoneisuus elää omien lakiensa mukaan.
Opia ikä kaikki, toivottavasti jokaiselle, muuten aika kuluu turhaan ja jälkikäteen enää ei asioita muuteta jos jotain on särkynyt peruuttamattomasti.

Joskus kuulee sanottavan: " Liian vanha " tai " Et sinä tajua, kun olet noin nuori vielä ". Pahinta sokeutta tuskin on, kun tuomita ihminen ulkonäön mukaan tai ikänsä puolesta. vanha ei ole vanha, ainoastaan ikä kertoo, kuinka kauan on ollut maan päällä. ikä ei kerro elämänkokemusta, ei viisauden määrää, ei tee ihmisestä pahaa tai hyvää, huonoa ei varsinkaan. Nuoruus, iänpuute, ei tee ihmisestä tietämätöntä, pahaa, kelpaamatonta tai hyvää, huonoa ei varsinkaan.

Ikä on vain brokratiaa varten, se kertoo milloin on oppivelvollinen, milloin siitä vapautuu, milloin on aika mennä armeijaan, milloin on yhteiskunnassa työvelvoitteinen, milloin vapautuu työvelvoitteistaan ja jää on oikeutettu eläkkeeseen. Ikä on vain yhteiskunnan järjestelmälle luotu mitta, jolla mitataan erilaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyviä asioita, koska yhteiskunta tarvitsee järjestyksen toimiakseen edes joten kuten kunnolla. Laki, asetukset, määräykset ja säännöt ovat pelisääntöjä, jotka ovat sovitut, yhteiset pelisäännöt, joiden mukaan elämässä pelataan, vaikka eihän se peliä olekaan, silti se peliltäkin joskus tuntuu. Oikeudenmukaista vai ei? Absoluuttinen oikeus ei toteudu edes oikeussaleissa, oikeusmurhia tapahtuu, eikä niille monestikaan valitusoikeutta suoda, vaikka valitetaan kyllä kovasti muuten. Kukapa ei marisisi, jos saa tuomion vaikka olisi syytön siihen josta tuomitaan. Turhasta valittajiakin on, tietenkin... asiakaspalvelualoilla työssä olleet tietävät tuon jos ketkä.

Jos on olevinaan oikein paha olla, huonosti asiat tai muuten menee yritykset mönkään, olen vuosia jo lohduttautunut asialla itsekseni. Mitäpä ketään ilahduttaa jos kerron mille jokin asia tuntuu, paloittaisin vain hyvän päivään mitä kuuluu -kyselijän, jos kertoisin. Parempi olla kohtelias ja toimia kuten maahanmuuttajillamme näyttää olevan tapana tehdä. How are you? I´m fine thank you. How are you jne. Jos huolettaa... ja niistä kertoo, on se kuin maalaisi pöpöjä seinille, ja silloin ne vasta alkavatkin vasta jylläämään, ne huolet. Kun ei niiden nimeä lausu ääneen, huolet pysyvät vielä pieninä vaikka suuria olisivatkin, mutta jos huolensa levittää taivaankanteen, huolet tuntuvat painavimmille kuin ne ovatkaan. Tuosta asiasta on muuten kirjoitettu moniakin kirjoja.

Olen monesti ajatellut kun oikein harmittaa jokin, huoleni ovat itseasiassa aika pienet, kun vertaan niitä tuskiin joita keskitysleireillä olevat joutuivat ja joutuvat kokemaan. Omat huolet kutistuvat kääpiöiksi.Näin voi sieluunsa luoda sellaisen hengen, joka saa ohjata ihmisen elämää, jota ruumiilla muka eletään, vaikka todellisuudessa elämme, näemme, koemme ja tunnemme kaiken päissämme, tai sydämissämme, lopulta tietenkin ruumiissammekin, olemmehan kolmen pyhänyhtenäisyyden koostumat... ei ole vain fyysinen ja psyykkinen, vaan on myös hengellinen osatekijä... kuka milläkin asioilla sitten kolme maljaansa täyttää, se on monesti ihmisten itsensä päätettävissä. Kukaan ei pakota syömään enempää kuin hengissä pysyminen edellyttää, kukaan ei pakota voimaan pahoin jos hyvinkin voi voida, kukaan ei pakota uskomaan jumaliin ja antaa vielä mahdollisuuden uskoa sellaiseen Jumalaan kuin sen itse itselleen mieltää olevaksi, tai hengellisen puolen voi sivuuttaa kokonaan, tai täyttää sen osan kieltämällä uskot ja Jumalat, ja vaikka vain nauttii vuodenaikojen vaihteluista ilman minkään sortin uskontoja. Kolme asiaa siis olen löytänyt, josta kokonaisuus koostuu, ja ihmisen sielu, henki tai mikä lie sijaitsee päässä, vaikka tunteita käsitellään myös sydämellä. Onko joku koskaan muka koettanut ajatella varpaallaan? vaikka kuinka koettaisi siirtää sisällään olevan henden varpaaseensa, huomaa mistä ajatukset tulevat, kun alkaa hiljaa niitä kuuntelemaan... päästä ne tulevat, ja rakastumiset ja muut vastaavat huolet tunnetaan sydäämellä tai sydämessä, vaikka saattavat ne päätäkin pakottaa, raivoksi tai epätoivoksi saakka. Entä jos raivostuu niin että älli lähtee? Millä silloin ajatellaan tai millä tunnetaan? Ei päällä, ei sydämellä, vaan kaulan seudulla on jokin joka ohjaa toimia, vaikka kontrollin sanotaan kadonneen, katoaa se vain korvienvälistä, jokin silti ohjaa toimia, kun raivostunut hyökkää kohteensa kimppuun. jos kontrollia ei laisinkaan olisi, ihminen olisi kuin painottomassa tilassa, ja hyökkäys voisi tapahtua ihan mihin suuntaan tahansa, yleensä väärään, sillä aina hyökkäys joka tapauksessa on väärä suunta, ellei se ole hyökkäys itseään vastaan... itsellesi ole ankara, muille lempeä.

Itsensä voittaminen... se on joskus melkoista painia se. Pelkkä itsensä kurissa pitäminen houkutusten ja kiusausten edessä vaatii todellista voimaa, jota ei punttisalilla saada, vaikka sieltä toisenlaista ja tarpeellista voimaa saakin, ehkä myös saman sortin asioista kiinnostuneita ystäviä, jotka nekin ovat merkittävä voiman antaja... se yhteisöllisyys.

Itsensä kurissa pitäminen: On ymmärrettävä, kuinka merkittävää on edes yrittää pitää itsensä kurissa, sillä on paljon nolompaa jos sitä ei itse tee, ja sen kuriin laittamisen tekee joku muu, esim. virkavalta, yhteiskunta, tai vähän isompi karju vaikka ravintolan ovella, tai linja-autossa, kun joutuu poistamaan hölmöilevän henkilön jonka asiakkuus evättiin ja ovea osoitettiin, kun ei itse itseään kurissa pitänyt.

Voimaa tarvitaan aina, voimaa saa kyllä siis kuntosaleilta, yhteisöistäkin jos on hyvä yhteishenki, mutta se voima joka ihmisellä itsellään on sisällään... se voima on se jolla ihmistä mitataan silloin kun ihmisestä todella otetaan mittaa eikä lihasvoima auta, olipa sitä kuinka paljon hyvänsä

Ihminen on hiukan samanlainen kuin voimakas moottorinen urheiluauto. Ei ole mitään hyötyä tehokkaasta moottorista, jos kaasu polkaistaan pohjaan, ja auto jää vain sutimaan paikoilleen. Jos on suuri ja vahva, pystyy helpommin puolustautumaan ulkoista uhkaa, vaikka toista ihmistä vastaan. Mutta entä jos suurin uhka tulee sisältä päin? Mitä tekee isoilla ruumiin voimillaan, jos oma sisin alkaa uhkaamaan ihmistä. En todella tarkoita nyt mielenterveytensä kanssa painiskelevia, he ovat asia erikseen, vaikka kuuluvat samalle maapallolle kuin kaikki muutkin ihmiset. Tarkoitan kuitenkin nyt täysin tervettä ihmistä, joka on täysissä hengen ja ruumiin voimissaan, ei humalassa eikä muissa päihteissä.

Sisäistä voimaa tarvitaan itsensä hillitsemiseen, ettei ota toisen omaa, vaikka nenä kestäisi eikä kukaan näkisi. Sisäistä voimaa tarvitaan monissa tilanteissa, vaikka silloin kun tupakkalakkoa aiotaan ja se myös aloitetaan. Sisäistä voimaa tarvitaan myös silloin, kun joutuu käsirysyyn itseään heikomman kanssa, että osaa pysyttää itsensä ajoissa, ettei joudu raivon valtaan, vaan osaa pysähtyä ajoissa. Sisäistä voimaa tarvitaan silloin, kun tilaisuus tekee varkaan, jos voimaa ei ole, eikä kasvatusta, eikä kukaan näe... moraalittomuuteeen sortuminen on hyvin helppoa, mutta ryhtinsä säilyttäminen on paljon vaikeampaa. Kukapa ei joutuisi kiusaukseen joskus elämässään tai tekisi joitain luoauksia itselleen silloin kun ne on helppo tehdä, mutta kun ne lupaukset on helppo särkeä ja silti tulisi pystyä voittamaan kiusaukset... silloin mitataan sisäistä voimaa, eikä kukaan halua olla häviäjä.

Olin selibaatissa muutaman vuoden, kuinka juuri silloin kiusauksia tuntui tulevan kohdalle enemmän kuin koskaan muulloin. Yhtä hyvin se olisi voinut olla kyse tupakkalakosta, tupakan tarjoajia löytyy aina jos menee lakkoon, tai tupakan savu tuoksuu houkuttavalle vaikka se olisi muuten epämiellyttävää ollut, kun itse vielä tupakoi.

Tärkeää on pitää huolta ruumiistaan, myös sielustaam, jotta henki pysyisi hyvänä ja mieli pirteänä. Jokainen tuon tietää, moni silti laiminlyö jotain noista osa-alueista, noista kolmesta, tai usein noista kahdesta, jotkut eivät pidä huolta siitä yhdestäkään, ennen kuin pakon edessä, jos sitten silloinkaan siitä ainoastakaan, elämästään. Tietenkin yhteiskunta ja perhe tai kaveripiiri tai mikä sitten ketäkin hallitsee tai hallitsee, vaatii oman aikansa, energiansa ja väsyttää ihmisen. jopa loppuun ajaa, vaikka toivottavasti vain ajaa loppuun, ei kuitenkaan elämän loppumiseen saakka. Kuolema ei ole iloinen asia, jos ei se surullinenkaan ole, jos se tapahtuu luonnollisesti, mutta ei se riemu silloinkaan ole, sen tietää jokainen joka rakkaan läheisen on menettänyt. Rakkaan menettämisen jälkeen itse koin paljon syytöksiä, huusin ääneenkin, miksi hän, miksi en minä? taivaskaan ei tiedä, eikä kukaan tiedä, elämässä kuitenkin kuolema on luonnollinen asia, sillä kaikki joka kerran on syntynyt kuolee joskus ja se on ainostaan luonnollista, vaikka se olisi kuinka kipeää ja dramaattistakin, traumojakin se saattaa aiheuttaa, olemmehan kaikki maapallon elävät inhimillisiä olentoja, lajiin, rotuun, uskontoon, kansalaisuuksiin, sukupuoleen katsomatta, vaikka meille jotkin tahot muuta koettavat syöttää, ihmisiä nuo muutkin tahot yleensä ovat, vaikka moni puhuu jostain hyvistä ja pahoista hengistä, viinanhengestä tai muista olioista, joita ehkä on olemassa, vaikka toiset uskoo, toiset ei, varmasti jokainen joskus kuitenkin epäilee. Nin, voihan uniinkin uskoa, kuten enteisiin, ja voi uskoa mihin tahansa, mutta varmaa on jos uskoo eiliseen... sillä vasta jälkiperään nähdään mitä oli ja mitä tapahtui, ennalta näkeminen on aina sitä mitä se on... arvailua tai uumoilua, tai pelkkää huuhaata.
laulujankin asioista on tehty, on runoja, on elokuvia, on kirjoja ja mitään oikeasti uutta ei ole kukkan keksinyt vuosituhansiin. Esi-isiemme esi-isät ja sukupolvet siitä taakse päin lukemattomien polvien ajan ovat vähän kerrallaan oppineet jotain uutta, mutta mitään todella uutta ei ole kukaan kyennyt saamaan selville. Siinä mielessä veikko Lavi oli oikeassa: " ... suotta herrat Helsingin asioita pohtii, ei maailmaa tämän valmiimmaksi saa... ".

Suomalsinen: Suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Aika moni Suomalainen uskoo silti raamattuun, vaikka ei olisi nähnyt muuta kuin raamatun, uskoo myös uutisten tuomiin juttuihin, vaikka ne olisivat vain lööpeissä esitettyjä uutisia. Itse uskon mieluummin eiliseen, mutta uskon myös musiikkiin, uskon myös avoimuuteen, uskon myös elämään, uskon myös hymyn voimaan, uskon myös unelmiin, vaikka unelmat eivät ehkä koskaan toteudukaan, ei sen niin väliä. Saahan sitä uskoa vaikka kummituksiin tai helvettiin, vaikka silloin varmaan lähinnä vain pelottelisi itseään ja loisi itse omat haamunsa joita sitten saisi pelätä. Voiko itseensä luottaa? Voiko itseensä uskoa? jos uskoo itseensä, onko se sitten uskon pilkkaa jos usko pettää, tai pettää muuten vaan itseään? Jumalan pilkkaa se ei voi olla, sillä kukapa meistä määrittelisi mikä on Jumala, vai onko sitä laisinkaan, vai millainen on Jumala, jos sitä laisinkaan on olemassakaan?

Jokin on, vaikka sillä ei nimeä olisikaan, ja sen vaikutukset näkee kun seuraa kuinka vuodenajat seuraavat toisiaan, kevät herättää elollisen eloon, kuinka lapsi syntyy, ja kehittyy, luomakunnan asukkaiden käsittämätön määrä ja lajirikkaus... mikään ei toimi sattuman varaisesti, vaikka ihminen niin saattaiskin tehdä, vaikka vain hetken mielijohteestaan. Jokin on, mutta mikä se on, olkoot nimeltään vaikka selittämätön, vaikka eräät antavat sille muita nimiä, palvovat sitä ja jopa uhraavat sille. Jokin on, tai ainakin uskoisin että jokin on, vaikka enhän minä tiedä onko vai eikö ole, mutta minun tehtäväni ei olekaan sitä selvittää eikä edes etsiä, tyydyn vain toteamukseen, selittämätön jokin on, tai ainakin sille tuntuu, vaikka en tiedä mikä se on, onko se vain jokin tunne.

Sisäisen voiman ja aivokapasiteetin käyttö... ne kiinnostavat, ovat luonnostaan aina kiinnostaneet, lapsesta saakka. Voiko ihminen tehdä mitä, jos pystyisi käyttämään aivokapasiteetistaan edes 70% tai entä jos pystyisi käyttämään 100% kapasiteetistaan kerralla, tai jopa ylittämään tuon määrän, mihin ihminen silloin pystyisi? Osaisiko muuttua näkymättömäksi? Osaisiko kävellä seinien läpi? Osaisiko lentää ilman siipiä? Osaisiko liikkua jalkojaan nostelematta ja ilman autoa tai muita apuvälineitä? Osaisiko parantaa itse itsensä, jos sairastuisi nuhaan tai tappavaan tautiin? Tai pysyisikö tekemään itsensä haavoittumattomaksi?
Kaikkea sitä pienet pojat keksivätkään kysyä! Eikä kukaan osaa vastata tuollaisiin kysmyksiin, koska kukaan ei tiedä, ei vaikka olisi luulevinaan tai tietävinään.

Olin tyhjä, sinä täytit minut.

Olin voimakas, ja vahva,
sinä lujitit minua, teit ehyeksi.

Olin suunnaton, raikulipoika rallattava,
hilpeä kulkija, huoleton hulivili.

Tulit, seisautit, tyynnytit,
toit suunnan elämääni,

Vasta nyt tiedän
olet se joka minulta oli puuttunut,
olet hän jota etsimättä etsin.

Luulin jo etten koskaan löytäisi,
silloin sinä löysit minut,
astuit elämääni,
niin olen sinun,
minä jään,
nyt on hyvä olla.

sain kaiken,
Sinut.

Oli mies, sammunut, lumihangessa. Ei olisi selvinnyt yksin huomiseen, ei kotia, ei mitään, vain elämänsä, tyhjä pullo ja kylmä talvi.

Soitin viranomaisille, että hakisivat hänet suojaan.

Minulta kysyttiin, onko se humalassa? Vastasin : On.

Minulle sanottiin: " Ai no kai se siitä selviää? "

Sanoin puhelimeen: " Hän on ihminen, elävä ihminen, vaikka olisi humalassa, hän on elävä ihminen! "

Ääni puhelimesta: " No kai se pitää tulla... "

Jos olisin sanonut, tuossa makaa kuollut ihminen hangessa, he olisivat tulleet heti ja viivyttelemättä. Kuollut on siis elävää arvokkaampi?
Jos minun kävisi joskus noin, ehkä toivoisin, ettei kukaan välitä, antaisi vain nukkua pois, sillä on joskus kovin vaikea elää maailmassa jossa välinpitämättömyys on ihmishenkeä kalliimpaa. Koditonko ei ole ihminen? Eikö tyhjä yksinäinen sydän olekaan sydän? Onko oikeus olla olemassa vain arvokkaimmilla? Keitä ovat ne arvokkaammat?

Herää kysymys: Olenko minäkin siis vasta arvokkaampi sitten, kun olen mennyt pois? Olen, olen ja elän, enkö muuta ole kuin itsestään selvyys?
Kun katoan olemasta, vasta sittenkö minulle tulee arvoa, jos arvoa minulle tulee sittenkään...?
Kuitenkin minulta kysytään, miksi näen joskus silmissäsi kyyneleitä? Vastasit siihen juuri itse.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Ei saa sanoa että Maailma olisi paha,
sillä jokainen meistä sen maailman muodostaa.
Jokainen on itse henkilökohtaisesti vastuussa siitä,
millaisessa maailmassa me elämme.

Valtio on helppo perustaa, vaikea ylläpitää.
Perheen laita on samoin,
vaatii suurta epäitsekkyyttä,
taitoa, pitkämielisyyttä,
uhrautuvaisuutta,
omistautuvaisuutta,
viisautta,
jotta kokonaisuus toimii
eikä kukaan ole onneton.

On tullut oikeastaan kaikkialla, Suomessa. Syitäkin on ollut monia... Rekalla, Linja.autolla, pikkuautolla, kuvaus reissuja, lomamatkoja, naisten vuoksikin, en kiellä, kulkuri on kulkenut, koska veri on vaatinut kiertämään.

Siksi minusta autonkuljettaja tuli, kun olin niin utelias näkemään muitakin paikkoja kuin kotipihat, tai etupihat, takapihatkin tuli samalla matkalla nähtyä. levottomuudelle ei ole löytynyt syytä, se kai tuli syntymästä mukana. Sevettijärvelle en koskaan ehtinyt, mutta ehkä sitten joskus... Mutta se on kokonaan toista tarinaa se, eikä siitä sen enempää.

Karhunkierros, Kalottikierros osin, Haltin kivikot, Fiellun putous Kevon kanjonin reitin varrella, Kolmen valtakunnan rajapyykin alue, Kuusamon taka,maita, osin Pohjois-karjala, ovat ne tutuimmiksi tulleet. Olen ollut omatoimiliikkuja, pois lukien lapsena vanhempien mukana kuljettuja reissuja, useamman kerran mummolaan Pohjois-karjalaan, tai lähemmäs sieni ja marja metsiin. Koulun mukana käytiin luokkaretkillä tietenkin, mutta myös leirikoulua käytiin pitämässä Kittlilässä, jeesiöjärven kylällä, Kumputunturin kupeella vuonna 1973 ja seuraavana vuonna Ahvenanmaan saaristossa, Brandö:n saarella.

Lappiin jäikin tuolloin palava rakkaus, ja myöhemmin Metsurikoulutukseen tuli haettua niin pohjoiseen kuin vain pääsi... Pello oli tuolloin kulkurin asemapaikkana, jonne jääminen olikin lähempänä kuin hiuskarvan päässä. Siellä minä varmaan asuisin vieläkin, jos silloin olisin paikkakunnalle jäänyt, onhan Tornionjoki vapaa ja kagleeton, Sarek:in kansallispuisto, Pohjois-Norja ja Jäämeri kaikki lähistöllä, jos vertaa sitä kuinka etäällä ne ovat kun etelässä asustelee.

Kaikista käynti ja kulku paikoista ei ole kovin paljoa muistoja, joistain kyllä, varsinkin kun milloin paikalla on vierähtänyt päiväkausia, ellei viikon kaksi, tai paljon kauemminkin. Omatoiminen kulkija kun ei ole suosinut kummemmin paikallisia majoitusliikkeitä, vaan on yöpynyt milloin teltassa, pressun alla jos sitä ei laavuksi ole sitten uupunut jaksanut laittaa, sadeviitan alla leiripatjan päällä, tai nukkunut istuiltaan selkä puunrunkoon nojaten, aina ei ole ollut mihin nojatakaan... Toisinaan on yövytty avolava autonsa lavalla, pikkuauton sisätiloissa ( ei mitään järin hääviä, varsinkin kun nukkujia on ollut kaksi ja usein vielä koirat siinä joukossa ja itikoita auton sisätiloissa ), rekassa nukkumiset oli jo luksusta kaikilla mausteilla ja joskus vaikka hytti heilui kuin heteka, niin sehän nyt vain tavallaan kuuluu elämään... ilot on luotu iloittaviksi, vaikka omat koukeronsa oli asuntovaunua vedettäessä, varsinkin kun tie päättyi metsänreunaan ja eteen päin sitten mentiin kesäaikaan kelkkareittiä pitkin... neliveto päälle ja vaunu tuli kiltisti perässä ja tapahtumapaikkana oli tietenkin lappi, sinne se matka usein veikin ja sanottua tuli monesti, kaikki tiet vievät lappiin kun kysyttiin minne olisin menollani. Lopulta kukaan ei enää kysellyt, tiesivät ennestään jo kulkusuunnan.

Autolla matkaaminen on tietenkin helpompaa, kun reitin ja aikataulun voi suunnitella omien tarpeidensa mukaiseksi, ja jos isompia haavereita ei satu, Mutkia matkaan voi tehdä puhjennut rengas, joka tuli paikata niillä välineillä joita oli käytettävissä... ilmastointiteipillä ja polkupyörän paikkarasialla, ja sitten Muoniosta Kolarin kautta Pelloon, ostamaan uudet uusi rengassatsi, sillä varapyörää myöten kaikki renkaat olivat tulleet kirjaimellisesti tiensä päähän. Siinä sen taas näki, paremmin varustautuneena olisi moni asia sujunut toisin, mutta kun kulkee Helsingistä inariin, Muonioon ja sitten pelloon... oli ihme kun vain neljä kertaa piti renkaita paikata ja vaihdella matkan aikana... milloin Hämeessä Lammilla, Kuopiossa, tuolla jossain ja Muoniossa, kaikkiaan viisi renkaan paikkausta... mutta aikaa kun oli ja konsteja pussiillinen, ilman tunkkiakin keinot keksii kun itse joutuu itseään auttamaan. Se autolla matkaamisesta, muuta riemua siitä ei saa kuin sen helppouden. Kävellen kulkija näkee enemmän, vaikka aikaa kuluu monin kertaisesti, on huomattavasti helpompaa kun voi mennä ja kulkea pois maalikylistä, eikä tarvitse palata noutamaan odottavaa ajoneuvoaan, voi reitin kulkea yhteen suuntaa ja ilmaantua ihmisten ilmoille jossain ihan muualla kuin lähtöpaikassaan.Yulee mieleen mahdottoman antoisa kävellen kuljettu matka, Hossasta Kuusamoon, sitä kautta käylään ja matkaa kaikkineen taisi olla Hössasta Kuusamoon 90 kilometriä, aikaa kului vain 2 vuorokautta, 6 tuntia ja puolikas päälle. samalla näki maisemat joita ei autolla olisi huomannutkaan, ehti jutella paikkakuntalaisten kanssa, joutua Itävaltalaisten turistien filmauskohteeksi, sai raitista ilmaa, muistoja ja vaikka yöpymisetkin oli ilman suuria mukavuuksia pressun suojissa... niin matka kannatti tehdä, sen ymmärsi jälkikäteen, eikä matkanvarrellakaan juuri tympäissyt, vaikka saman matkan olisi autolla kulkenut alle tunnissa, jos oikein olisi päästellyt.

Lomamatkoja tehdään myös polkupyörillä, joka on taatusti kokeilemisen arvoinen myös kuntolomana, sillä jälkaisin tai pyörällä kulkija hoitaa samalla terveyttään ja turhat kilot karttuvat ilokseen taipaleella, sen lisäksi että muistoja jää mieleen ikiajoiksi. kamera on hyvä olla mukana, mutta ei sen puoleen, ilman sitä on vähemmän painoa ja enemmän sitten ehtii nähdä silmillään, kun ottaa matkat matkoina, eikä tarvitse keskittyä muuhun kuin elämään elämän ehdoilla.

Ei tietenkään tarvitse kokeilla mille tuntuu kävellä etelästä pohjoiseen, samanlaisia kävellen kuljettuja reissuja voi tehdä asuinpaikkansa lählläkin, vaikka siellä ei ehkä olisi kauniita maisemia tai muuta mieltäkiehotovia " suuria " elämyskohteita... matkan varrelta kyllä löytää kaikenlaista mielenkiintoa herättävää, kun kävellessä elämän pienet ihmeetkin ehtii havaita, ilokseen ja ihmetyksekseen.

Älä näytä haavaa!

Paras lause joka sopii joka jannulla ja friidulle. Älä heittäydy helpoksi saaliiksi, tai jäät nuolemaan näppejä ja yksinäisyyteesi.

Miten naisten kanssa pelataan? Naisen pyydystäminen on kuin kalastamista. Heitä täky veteen, Kun nappaa, mykäise. Jos kus pitää osata löysätä, sitten kiristää, taas löysät, taas kiristät siimaa.. aivan kuten kalastaisit, tai kissan kanssa leikkisit.

Näin on näreet, tuon kun muistat, osaat pelin juonen.

Sama kuulemma pätee myös miehiin... olen noin kuullut, joten jos heittäydyt virran vietäväksi, virta vie. Pää pystyyn ja pilkettä silmäkulmaan, ja pärjäät pidempään.

Mitään muuta en pysty jälkipolville opettamaan, vaikka monia asioita olen oppinut, opettanut monet veistämään, pelaamaan jalkapalloakin, mutta kun naistenkanssa pelataan... muista se miten kissan kanssa leikitään, tai opettele kalastamaan, niin tiedät miten homma toimii. Sen sanoi Casanovan sukulainen, suoraan kuudennessa polvessa.§

Jos haluat jotain, saa hänet haluamaan sinua. Jos itse ilmoitat haluavasi hänet, tai olet halukas heittäytymään hänelle... ole menettänyt pelin.

Ole se, jota pyydystetään, vain niin saat sen jota haluat. se on kupletin juoni. Jos hän maksaa sinulle, peliä ei tarvita, silloin vain annetaan se minkä hän ostaa... mutta se on eri tarinaa se.

Jos haluat saada, älä anna halvalla, ja saat sen mitä hait, mutta saata hänet metsästämään se.

Eräs tarina

Eräs maailman parhaimmista lauluista on tämä

ja niin on tämäkin!

Jotkut päivät

Jotkut päivät ovat sellaisia. jotka ovat muuttaneet elämänkulkua merkittävästi. Monet päivät ovat kuin toistensa kaltaiset, vailla mitään erityistä tapahtumaa. Sitten ne eräät päivät...

Olen huomannut, omassa elämässäni on ollut viisi kohtalokasta päivää, jotka ovat vieneet minut eri suuntaan kuin olin alkujaan tavoitellut. Nuo päivät ovat tehneet vilkkaasta levollisen, tukkineet turpani, itkettäneet, opettaneet mitä elämä on, laittanut polvilleen kovanaaman, vieneet paljon pois elämästäni, ja tuoneet elämääni uusia asioita. Nuo päivät ovat tehneet minusta minut, rikkoneet, mutta myös nuo päivät ovat eheyttäneet minut. En voi vihata noita helvetin päiviä, enkä voi olla rakastamatta niitä.

En halua koskaan kertoa noiden päivien tapahtumista kenellekään, vaikka usein on kysytty, ja pyydetty: " Kerro. " En kerro, en, ne ovat salaisuuteni, yksityinen omaisuus, jonka kohtalo minulle antoi. Oliko se lahja, elämän lahja? En tiedä, ehkä joku päivä saan vastauksen.

Olen hiljaa siitä, mitä nuo päivät tekivät. Itken ja nauran, nuo päivät ottivat pois minulta paljon, nuo päivät toivat minulle paljon, vaikka kadotin suunnan, en eksynyt, löysin paljon.

Mitä tapahtui päivinä noina, joista eräät olivat kuin syksy joka vei talveen. Jotkut noista päivistä oli kuin kevät joka toi kesän. Kylminä päivinä itkin, lämpiminä päivinä nauroin.

Salaan suruni, kätken onneni, kuljen keskitietä, joka poluksi jo muuttui. vaikka jalkani luistaa, en kaadu vaikka horjun usein, vielä opin kävelemään ja nousen eräänä päivänä siivilleni.

Nettiseikkailuita

Koko illan olen käyttänyt internetin tutkimiseen. Oikeastaan mitään uutta ei ole löytynyt, vanhoja uusia asioita, musiikki videoita, sota-dokumentteja, huumoria, luontoa ja ihmisten kuvia.

Matkailu avartaa, vaikka oikea matkailu on mukavampaa, silti netti matkailu vie matkojen päähän, lähes yhtä nopeasti kuin mielikuvitus.

Lapsena sanottiinkin, nopein aikakone on mielikuvitus, sillä matkustaa ympäri maailman ja kauas avaruuteen nopeammin kuin silmänräpäytys kestää. Sellainen matkustelu on luovaa, paljon luovempaa kuin netin selaaminen, mutta hällä väliä, molempia tapoja voi käyttää rinnakkain tai vuorotellen. Pääasia että unelmoi jostakin, pyrkii johonkin, vilkuilee ympärilleen ja kulkee eteenpäin. paikoilleen ei passaa jäädä, tuleen ei saa jäädä makaamaan, taantumiseen ei tarvitse langeta, aina voi tehdä jotain, aina, vaikka olisi kuinka voimaton olo.

Länsimaissa on oikeus olla tekemättä mitään järkevää ja olla vain. kaikilla ei samaa oikeutta ole, sillä moni joutuu etsimään ruokaa, etsimään vettä, etsimään turvaa. Elämä ei koskaan ole kaikille tasapuolista eikä absoluuttista oikeutta ole olemassakaan. Millainen olisi maailma, jos kaikilla olisi kaikki asiat hyvin? Tekisikö kukaan enää työtä, tai yhtään mitään kovin merkittävää? Varmaan tekisi, sillä ihmiset pitkästyvät pian, jos kaikki olisi hyvin kaikkialla. Hyvinvointi lisää pahoinvointia, pahoinvointi johtaa hyvinvoinnin tavoitteluun ja se saa pyörät pyörimään. Silti olisi ihan mukava, jos kaikilla olisi kaikki hyvin, ainakin kaikki perusasiat olemassa.

Raha tekee elämän helpommaksi, vaikka raha ei onnea lisää, mutta rahan puute tekee onnettomaksi. Eihän rahalla itsellään ole arvoa, vaan se on vaihtokaupan väline, mutta on silti kuin unelmien alkuainetta. Ilman rahaakin voi unelmoida, vaikka helpompi on unelmoida jos ei ole huolia, ei ainakaan rahahuolia.

Nuorena oli kiire saada kaikkea, oli kiire kokea kaikki nopeasti ja oli malttamaton. Vanhempana ei enää ole kiirettä, kaikki tarpeellinen on jo nähty ja koettu, kiirettä ei ole enää ja se on hyvä se. Kävellen kulkija ehtii nähdä monia pieniä asioita maailmassa, joita ei näe jos kulkee autolla. Elän enemmän, kun kävelen, näen enemmän kun kävelen, saan itselleni enemmän elämästä kävellen, ja niin pysyn iloisempana ihmisenä. Ilman koiria en varmaan kävelisi paljoakaan, vaan kulkisin autolla. Haukut siis liikuttaa minua, jokaisesta kävelystä tulee suuria seikkailuita, vaikka mitään maailmaa mullistavaa ei matkalla usein tapahdu.

Olen aivan onnellinen elämäntavastani, vaikka minua sanotaan intiaaniksi, en välitä omistaa kalliita tavaroita, vaan rakastan luontoa. En enää edes tiedä, millaisia matkapuhelimia on markkinoilla, sillä tuo vanha 7 vuotta vanha puhelin toimii aivan hyvin, vaikka olen sen toinen omistaja, ostin käytettynä. Olen omalla tavallani hypännyt oravanpyörästä pois, en juokse kilpaa monien muiden lailla, vaikka asun kaupungissa, en kärsi siitä, koska en halua kärsiä, vaan sopeudun olosuhteisiin.

Silti mietin yhä, jos muuttaisi asumaan Norjaan tai Eestiin, sillä pidän molemmista noista valtioista. Ehkä joskus muutan, en vielä tiedä sitä, mutta tänään en ainakaan muuta, sen tiedän. Se riittää minulle, sillä elän elämääni vain yksi päivä kerrallaan, surematta mitään sen enempää. Tulevaisuuteen pitää varautua, mutta sen voi tehdä hymyillen, eikä ottaa stressiä siitäkään, huominen tulee kyllä aikanaan, muuten se ei olisi huominen.

Tänään

Taas katson metsää. Metsä piirtyy selvänä taivasta vasten. Aurinko paistaa ja taivas on kirkas.

Puut huojuvat tuulessa. Huomaan, yksi niistä on poissa! Tuuli on kaatanut yhden, sen paikalla näkyy vain tyhjää, ei mitään, mutta taivas paistaa sen puun paikalla.

Voit nähdä ruohikon, mutta et erota yhtäkään ruohonkortta. vasta kun yksi puuttuu, huomaat tuollaisenkin olleen olemassa, vasta kun se on poissa. Näin meille usein käy, kadotettuamme vasta löydämme sen, joka aina oli vaikka emme sitä huomanneetkaan. Olemme joillekin vain ne kuuluisat sanat: Yksi tiili muurissa. Välittääkö kukaan siitä, mitä me pelkäämme, mitä me toivomme, mitä muuta me olemme.

Suhdetoimintaa

Suhteet, ihmissuhteet, ovat suhdetoimintaa.

Joskus suhteet ovat myrskyisiä, silloin aallot nousevat ja lyövät korkealle. vesi nousee yli äyräiden, huuhtoo mereen kaiken sen, joka oli aiemmin rakennettu.

Perheen perustaminen on helppoa, perheen ylläpito on vaikeaa. Ei aina ole syksy, ei aina ole kevät, asiat muuttuvat ja elävät, kuten elää maapallo. Väliin mahtuu talvi ja kesä. Valtakunnat syntyvät, kukoistavat, voivat hyvin, hiipuvat pois, kuin niitä ollut ei ois. Muistot jäävät.

valtakunta voi olla valtio, tai se voi olla perhe, mikä hyvänsä joukkue, jengi, kokoonpano, mikä vain... monella asialla on monia nimiä, mutta tietyt elämänlait pysyvät muuttumattomina.

Elämää maapallolla

Viserryksiä kuuntelin, kuinka linnut lauloivat, sirittivät, visertivät.

Se on kevät! Pesiä rakennetaan, reviireistä taistellaan, pareja syntyy tai muodostuu, elämä alkaa alusta joka kevät, vaikka " viidakonlaki " vallitsee, elämänvoima silti toimii suurempana.

Mitä elämä on? Tähdet tuikkivat, jotkut tähdet kuolevat, uusia syntyy, ja tähdet tuikkivat. Sitä on elämä.

Mitä on sirittää ( chirp ) , visertää ( chirp ) muilla kielillä? Miten tähdet tukkivat?

Tuikkia = valaisevat tai näkyvät kuin tähdet taivaalla.

Visertää, sirittää = Laulaa luin pikkulinnut laulavat, pienillä äänillä linnut laulavat tai " laulavat ".

-------------------------------------------------------------------------

Minä olen peili. Huomaan, minä olen yhä peili. Heijastan minuun osuvaa valoa. Jos minuun osuu ystävällinen valo, heijastan sitä samaa takaisin. Jos minuun osuu vihainen valo, heijastan sen takaisin. Olen kuin sieni joka imee vaikutteet itseensä ja heijastaa ne takaisin. Yksi ihminen, nainen, tuli ja rakasti minua... rakastin takaisin. Yksi ihminen tuli ja löi minua, minä löin takaisin. Yksi ihminen tuli ja hymyili minulle, minä hymyilin takaisin. Tulisi pystyä suodattamaan tunteita... että ei hyppää jokaiseen sänkyyn jossa syli kutsuu avoimena. Tulisi pystyä suodattamaan tunteita, ettei jokaiseen huutoon vastaisi, eikä jokaista iskua vastaisi iskulla. Olen peili, heijastan sitä valoa jolla minua valaistaan.

Kuinka lauloi Pekka Ruuska? " Sydän on sotaan valmis aina... ", sydän on myös aina valmis rakkauteen, olen luonnonlapsi.

Ihme ja kumma!

Miksi nykyään ei enää rakenneta pyramideja? Ei enää kukaan osaa? Nykyajassa on muut pyramidit! ydinkäyttöinen sukellusvene, matkapuhelin, laser, valokaapeli, mikrosiru... nykyajan pyramidit.

Yksin yksi muurahainen saa ehkä keon valmiiksi, joskus. Tuhannet ja miljoonat muurahaiset rakentavat keon helpommin. Yksi ihminen voi suunnitella ydinreaktorin, mutta kuinka kauan rakentaminen sujuu, jos sen suorittaa yksi ihminen? Yhteiskunta ja kehittyminen vaatii monien ihmisten yhteistyön. Ilman yhteistyötä jokainen perhe, joukkue, team, valtio, ihmiskunta ovat yhtä heikot kuin ketjun heikoin lenkki.

Kuinka pitkällä ihmiskunta olisi, jos olisi yhteishenki, eikä kukaan koskaan riko, varasta, tuhoa, tapa, yhtään mitään.

Vastaus on siihenkin... Tuulesta sen saa, ehkä?

Minun elämäntarina

Viimeiset lennot kohti vapautta. On pian aikaa taas kulkea eteenpäin.

Elämä tulisi olla kasvamista, elämä on kasvun paikka.

Vetäytyä taas erakoksi, lopettaa kirjoittaminen, uusiutua, luoda nahkansa. Luoda nahkansa? Ei siten kuin käärme, vaan siten kuin lohikäärme.

Ajatuksissa on Bob Dylan, Musashi, Juice Leskinen ja moni muu elämässäni vaikuttava ihminen, ja heidän elämänsä tarinat.

Olen jo oppinut, kuinka perhonen voi omalla siiveniskulla aiheuttaa oman kuolemansa, kun teko kiertää maailman ympäri ja olen nähnyt, ei Jeesus tuomittu tekojensa tähden, vaan sanojensa vuoksi hänet tuomittiin. Aina ei tarvitse tehdä mitään, silti saa tuomionsa, sanojensa vuoksi... John Lennon, J. F. Kennedy, Martin Luther King jne. taisi kaikki kuolla sanojensa vuoksi, ei tekojensa tähden. Surullista... mutta monissa maissa sananvapaus on rajoitettu, sanat ovat monesti vahvempi ase kuin pienet teot. Miksi? Kuulija vai kertoja luo sanojen voiman? Kuulija!

Puhuva voi sanoa mitä tahansa, kuulija itse päättää miten sanat ottaa. Sanat voi olla sananhelinää, tyhjää puhetta, tyhjiä sanoja, valhetta, sodat sytyttäviä, haavat parantavia, vala, visio, kevyt, syvällinen, raskas, pinnallinen, meteli, kuiskaus. Sanat ovat niin paljon!

Ole tekojen jättiläinen, puhumisen kääpiö. Se kuulostaa hyvälle.

Niin kohosi pikkulintu siivilleen. Meni maailmaan menojaan, lensi liiteli lauleli, Kalevalaan katosi kun koti kutsui, muuttomatka muihin maihin, palasi pesäänsä pohtimaan monet matkat miehen mittasi, kasvoi kovasti karaistui. Millä mitalla miehen mittaisit? Täytän kevyesti kaikki mitat, ja vielä jää ylikin, mutta se on eri runo se...

Niin, se elämäntarina! Olen tulossa eilisestä, matkalla huomiseen. Olen tulossa tuolta, nyt olen tässä, menen tuonne. Muuta elämäntarinaa ei ole, muut tarinat ovat vain tarinoita, siinä kaikki.

Tiedän kyllä, on miehestä kiinni, huutaako naiset HIII. Olen myös huomannut, jotkut päivät on kultaa, kiveä ne muut päivät, mutta olen kullankaivaja, ja etsin iloa elämästä, se on normaalia.

Ja elämä... se on väliaikainen, siinä kaikki.

Riemua, rauhaa ja rakkautta.

Niin monesti olen kirjoittanut ja puhunut tuosta laulujen sanoittamisesta, lyriikasta, kuinka suuria elämänviisauksia niihin kätketäänkään, suoria neuvoja: Kuinka olisi hyvä elää, millä tavoin huolista päästään yli, ja kuinka jälkeenpäin huolien muisto enää vain naurattaa, tai laulattaa, vaikka ne surut päällä ollessaan olisivatkin niin kovia ja raskaita ollut niellä, kokea, kärsiä ja sitten unhoittaa... kun aika haavat parantaa, tai uusi rakkaus, tai mikä se sitten kenenkin lääke on siivilleen pääsemiseksi.

Taas olen kauhean uskoton ja juossut vieraisiin! Nimittäin uskoton olen, itselleni, koska päätin etten kirjoittaisi mitään kotvaseen aikaan, muuten jää unet lyhyen puoleiseksi. Noin se sitten kävikin. Vieraissa juokseminen... minun ei pitänyt kirjoittaa musiikista, vaan muotoilusta ja kuvataiteesta... vaan kirjoittelen ummet ja lammet kaikesta muusta, elämästä ja elämän vierestäkin... vaikka piti muotoilu asiaa laittaa ylös, edes muutama perusasia ja taas tässä kävi näin.

En sitä ala suremaan. Musiikki on kuitenkin kiehtovampi ja merkittävämpi minulle, kuin kuvataide, muotoilu ja kirjoittaminenkaan. rakastan musiikkia, sen kyllä huomaan usean kerran päivittäin ja öisinkin. Olen joutunut naimisiin musiikin kanssa, mutta se ei ole joutumista, jos ei pääsemistäkään, jokin vain johdatti tähän? Taisi olla tuo kirjoittaminen, sillä se opetti minut kuuntelemaan aikanaan, eli myös kuuntelemaan sitä mitä muut ovat kirjoittaneet... laulun sanoja ja sanomia. Vaikka laulut ovat lauluja, sanoitukset teki joku, joka ei ehkä koskaan ollut kuullut Laotsesta, lukenut Zen -kirjaa jousella ampumisentaidosta, tai tiennyt koskaan Musashin olleen olemassakaan. Silti sanoituksissa on jotain elämän totuuksia, viisauksia ja filosofioita, aivan kuin joku ne samat asiat aikanaan sanoi... jo yli 4000 vuotta sitten.

Maailmassa vallitsevat tietyt lait, tietyt asiat noudattavat tietyn tapaisia kaavoja, vaikka joku niitä kutsuisi kaavoikisi ( puhutaan että asiat kulkevat samaa kaavaa ) kutsun niitä laiksi, vakka lakeja ne eivät ole samoin kuten ihmisten lait tai säännöt. Mielluummin säännöllisyyksiä, mutta eivät niitäkään. samalla huomaa, edes Suomenkielessä ei ole oikeaa sanaa kuvaamaan kaikkia asioita täsmällisesti, vaan enintään viitteellisesti. Se on aika hämmästyttävää, sillä kielemmehän muuten yltää vivahteinee paljoon sellaiseen, joihin useimmat muut kielet eivät riitä.

Taas lähti rönsyilemään ajatus ihan muihin maisemiin ja kirjoitukset toisille laduille...
Kun siis noita sanoituksia kuulostelee, tuottaa ne monia suuria iloja ja riemuja. Sitten huomaa kuinka nuortuu aivan, olo tulee kevyeksi, ilo rintaan, pilke palaa silmiin ja hymy tulee kasvoihin. kaikki laulut eivät noin tee... vaikka pitäisi jostain syystä jostakin kappaleesta, joissain on paljon enemmän joka herättää uinuvan kipinän. Jos ei usko, ei ole tarpeeksi kuunnellut lauluja, erilasia lauluja, kaikenlaisia lauluja... sillä uskonpa, jotta jokaiselle on laulu olemassa, sellainen joka on yksi ylitse muiden laulujen. Minut nuorentaa selvästi muutama biisi, joista yksi niistä on tämä
Tuota pikkulintu sitten lauleleekin paljon, ja kyllä monen pää on kääntynyt katsomaan jalkakäytävillä, ken visertelee tuolla lailla? Joskus vain huomaamattaan tulee lauleltua niin, että muutkin sen kuulevat, vaikka se ei ole tarkoitus ollutkaan.

Kippari kvartetti muutenkin on aivan ainutlaatuinen kokoonpano, jonka eräät laulut ovat selkeämmästi parempia kuin heidän toiset kipaleensa. Ei kai kenelläkään muusikolla tai yhtyeellä kaikki biisit hyviä, tai parhaita olekaan... vaikka niin joskus selvitetään ja fanitetaan... mieluummin fanittaa tiettyjä esityksiä ja tiettyjä kappaleita, se lienee lähempänä totuutta kuitenkin.

Se siitä. sattui yksi sivu taas silmiini, kun lyriikoista keskusteluja selailin Ei liity vallitsevaan vuodenaikaan, mutta ei sillä mitään merkitystä, saahan sitä pohtia vaikka juhannusta keskellä talvea, tai jouluna kesänaikaa, kukas sen kieltäisikään.

Siitä huolimatta, jokaisen olisi hyvä suoda itselleen aikaa. Aikaa ei mitään varten, vaan aikaa itselleen. Voisi miettiä yhtä asiaa: Millä minä tulen onnelliseksi? Mistä asioista tulen onnelliseksi, mitä ne asiat ovat?
Noihin kun huomaa löytäneensä vastaukseksensa, omat vastauksensa, ei muiden sepittämät tai syöttämät... moni muukin asia muuttuu kuin taikaiskusta aivan toiseen valoon, josta seuraa kevään puhkeaminen, kukat aukeavat loistoonsa ja linnut saavat ilmaa siipiensä alle.

Optimisti näkee puolillaan olevassa lasissa puoliksi täyden lasin, pessimisti näkee puoliksi tyhjän lasin. Jos lasi on aivan tyhjä... mitä silloin tulee tehdä? Tulee täyttää astia, mutta astia on tuolloin hyvä täyttää hyvillä asioilla, sellaisilla jotka tuovat iloa, riemua, rakkautta elämään. Eikä se lasi ollutkaan juomalasi, ei reppu ei edes rinkka, vaan oma elämä.