Pitäisi.

Pitaisi tehdä niin paljon, vaikka suurimmat teot on jo tehty kauan sitten.
Pitäisi putsata pöytä, laittaa järjestykseen epäjärjestys ja tehdä loppuun se jonka on aloittanut, ettei mitään jäisi kesken eikä kukaan pääsisi sanomaan: " Kuoli pois ennen aikojaan ", vaan tulisi valmiiksi se vähä jonka on ajatellut valmiiksi aikanaan saattaa.

Liian pitkiä työpäiviä ja ihan liian useita työpäiviä peräkäin. Jos minulla olisi aikaa, tekisinkö sitten enemmän asioita? En tekisi, sillä sen olen jo itsestäni oppinut. Ei vain enää jaksa pyörittää niin suuria rattaita kuin nuorempana, mieluusti on vain ihan hiljaa, vaiti ja antaa muiden touhuta ja puhua.

Olen polttanut kynttilää molemmista päistä aivan liian pitkään ja suurella liekillä. Sanoinhan jo 14 vbuotiaana uhmakaasti: " En aio elää vanhaksi ", mutta en arvannut etä tappaisin itseni työllä! Sen sijaan sanoin, että aion elää 200 vuotiaaksi, mutta pysyn nuorena aina. Naurattaa muistella niitä aikoja ja sanomisiaan... nyt sitä tuntee itsensä jo tuhatsatakolmekymppiseksi, ja haluaisi vain nukkua pitkään ja usein.

Sitten tulee se ihmeellinen energiapuuska! takki niskaan, reppu selkään, lippis päähän ja menoksi! Vanhakin nuortuu ihan silmissä ja kokee aina sen uuden elämänkipinän voimakkaana, aikani ei ole vielä, joten ehtii pyörittää vaikka suurtakin pyörää, kokeilla kuinka kauan sisu kestää, miten pitkälle pääsee ja onko sateenkaaren päässä kulta-aarre vai kulta yksinäisen elämään.

Olen kieltämättä syrjäytynyt, erakoitunut, hiljentynyt, kuin luhistuva tähti, joka vielä viimeisillä hetkillään heijastaa lainavaloa ennen kuin tulee pimeys ja power on off.

En ole lainkaan huolissani, en suruissani, en iloissani, sillä en tahdo kuolla vaan tahdon elää. Kerrankin olen realisti, enkä ainoastaan vain optimisti, kun sanon että tämä elämä kannatti elää, vaikka se on sisältänytkin uskomattomia mahalaskuja ja äkillisiä ponnahduksia, ja taas hyppyjä pimeään kuiluun. Kun elää riskillä, ei aina voi voittaa eikä onnikaan ikuisesti kestä, vai kestääkö sittenkin? Tarinahan ei ole vielä loppu, elämä ei ole ohi, mahdollisuuksia on siinä kuin kellä hyvänsä, löytää vaikka kultakimpale tai vielä enemmän. olisinko jo valmis siihen? saattaisin olla, vaikka en ehkä ihan vieläkään... ensin tulee kasvaa, ja ennen kuin voi kasvaa, tulee pienentyä. Kuinka pieneksi tulee ensin tulla, ennen kuin voi kasvaa suuremmaksi? Sitä vain en tiedä, enkä sitä pohdikaan, koska ei se miettimällä miksikään tulisikaan.

Ihmettelen vain, minne katosi se kunnianhimo ja menestymisen vimma, joka joskus oli... silloin en viivytellyt, en empinyt enkä aikaillut vaan menin tuulispäänä elämänvirran mukana. Nyt vain katselen, saatan istuskella vuoden tai kaksi, ennen kuin teen jotain ja ehkä vasta silloinkaan en kovin kummoisia.
Tämä on kai sitä vanhuutta? Mutta minä pidän siitä! On kiva saada tulla vanhaksi ja nautin täysin kiireettömän elämästäni. Juoskoot muut, minä vain kävelen, ehtii perille tälläkin tavoin.